Kohtaus parlamentissa, josta Rossi oli tullut, oli ollut muodoton
ja erilainen kuin koskaan ennen, kuten kaikki suuret tapahtumat
ovat, mutta samalla elävä ja syvästi liikuttava. Kamari oli kutsuttu
kokoon kello kymmenen, mutta jo aikoja ennen oli joka istuin täynnä
ja katsojain lehterit samoin. Odottaessaan puheenjohtajaa jäsenet
puhelivat keskenään viimeisten päivien tapahtumista, joiden nopeus ja
tärkeys oli pannut jokaisen pään pyörälle. Viimeinen uutinen oli, että
hovi oli epätoivossa, hovilaiset pakenivat kauhuissaan, Kvirinaalista
kiiruhtivat pois kumartelijat, jotka olivat ennen ryömineet palatsissa,
ja nuori kuningas, joka oli runsaasti jaellut suosionosoituksia
imartelijoilleen, oli jäänyt yksin.
Kun kellon äänetön sormi osoitti kymmentä, hiljeni melu. Silloin
odotuksen jännitykseen ilmestyi uusi, huomiota kiinnittävä seikka.
Davido Rossin nähtiin astuvan saliin. Hän oli hyvin kalpea ja hiukan
laihempi kuin ennen, mutta tyyni ja voimakas. Hänen kävelypukunsa
napit olivat kiinni rinnan kohdalta, ja hänen tukkansa oli tavallista
huolellisemmin harjattu. Hän ei kumartanut kenellekään, vaan istuutui
kohottamatta päätään.
Ainoastaan ministerien penkki oli tyhjä, kun puheenjohtaja astui
sisään. Kun kirjurit olivat istuneet paikoilleen, soitti puheenjohtaja
kelloaan ja nousi sitten lukemaan paperia, joka oli hänen kädessään.
»Hänen majesteettinsa on käskenyt minua esittämään seuraavan
ilmoituksen parlamentille», sanoi hän. Ja sitten hän avasi paperin ja
alkoi lukea:
»Ne tottelemattomuuden ja väkivallan teot, joita on tehty Meitä vastaan
viimeksi kuluneella viikolla, ja uusien väkivaltaisuuksien uhka
pakottaa Meidät nyt eroamaan alamaisistamme, joita Me vielä rakastamme
yhtä paljon kuin ennen.
»Viimeisten kahdeksan vuoden kuluessa olemme voimaimme mukaan koettaneet
edistää kansamme hyvää emmekä voi muuta kuin valittaa, että nämä
ponnistuksemme ovat olleet turhat. Mutta koska Me arvelemme, että
Meidän henkilömme ehkä on pääesteenä Italian rauhalle, luovumme
täten valtaistuimestamme ja käskemme laillisia viranomaisia pitämään
huolta järjestyksestä, suojelemaan palatseja, kirkkoja ja julkisia
muistopatsaita ja pelastamaan kansamme sisällisen sodan kauhuista.»
Puheenjohtaja istuutui vaiti paikalleen. Mutta vaitioloa kesti
ainoastaan muutamia hetkiä, ja sitten seurasi viidensadan äänen melu.
Kaikki tuntuivat puhuvan yht'aikaa, ja useita erilaisia mielipiteitä
lausuttiin. Demokraattisen kiihkon vallassa vasemmistolaiset huusivat:
»Se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä!» »Turhia sanoja vain!»
Joku huusi: »Semmoista kansan viholliset saavat aikaan!» ja toinen:
»Ensimmäinen askel on vallasta luopuminen, toinen askel sisäinen
sota!» Ei ainoatakaan ääntä kuulunut kuninkaan puolustukseksi, ei edes
oikeiston riveistä.
Äkkiä kuului kirkas ääni melun halki: »Herra puheenjohtaja, pyydän
puheenvuoroa!»
Se oli Davido Rossi.
»Herra Rossilla on puheenvuoro», sanoi puheenjohtaja, ja kaikki äänet
vaikenivat.
»Minä esitän», sanoi Rossi, »että hänen majesteetilleen osoitetaan
soveliasta kunniaa hänen lähtiessään Roomasta. Hänen kuninkaallisen
sukunsa muistot, hänen esi-isiensä uljuus ja uskollisuus oikeuttavat
kunnioituksen saantiin. Mutta ennen kaikkea hänen oma tahraton
luonteensa vaatii meidän tunnustustamme, eikä ole hänen syynsä, että
hänen täytyy kuolevan järjestelmän edustajana olla viimeinen Italian
lapsista, jonka on lähdettävä maanpaon poluille.»
Nämä sanat saattoivat koko parlamentin häpeämään. Vasemmisto häpesi
huutojaan, oikeisto äänettömyyttään. Kun esitys oli lausuttu ja
hyväksytty, nousi Rossi taas.
»Herra puheenjohtaja», sanoi hän, »me emme voi kadottaa aikaa turhiin
muodollisuuksiin. Hetken viivytys voisi olla rikos. Koska monarkinen
periaate on kuollut Italiassa, täytyy kansan tarttua hallituksen
ohjiin. Minä esitän, että koska kuningas on luopunut kruunustaan _de
facto_ ja _de jure_ hallitusmuotona tästälähin on oleva tasavalta
ja että Rooman paaville, joka julkisesti on selittänyt että hänen
valtakuntansa ei ole tästä maailmasta, on vakuutettava itsenäisyys
henkisen vallan piirissä.»
Ehdotus hyväksyttiin ja samalla kajahti »kauan eläköön tasavalta!» Kun
eläköön-huudot vaikenivat Davido Rossi nousi kolmannen kerran.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »tasavallan kotkat eivät yksin aikaansaa
ihmeitä, ja taivas tietää, mitkä koettelemukset odottavat uutta
rakennelmaa, joka kohoaa vanhan yhteiskunnan raunioista. Me olemme
jyrkänteen reunalla ja meidän tulee muistaa, asemamme vaarallisuus.
Ellemme nyt menettele viisaasti, tulee kansan sivistymättömyys
tasavaltaisen järjestelmän outous, vanhat tapamme ja muut menneen
järjestelmän huonot hedelmät tekemään enemmän pahaa kuin teokraattinen
hallitus. Mutta kansa ei saa vajota anarkiaan. Siitä syystä esitän,
että pannaan toimeen yleinen kansanäänestys, valitaan presidentti, joka
sitten on järjestävä tasavaltaisen hallinnon. Toistaiseksi asetettakoon
väliaikainen hallitus, johon esitän seuraavat kaksitoista henkeä.»
Hän luki kaksitoista nimeä, jotka hän oli valinnut en puolueista, ja
istuutui toisten huutaessa äänekkäästi myöskin Rossin nimeä.
Kolme, neljä edustajaa nousi heti. Ensimmäinen puhuja kuului
äärimmäiseen oikeistoon. Hän sanoi että niiden velvollisuus, jotka
etupäässä olivat tämän mullistuksen aiheuttaneet, oli ennen kaikkea
ottaa vastuunalaisuus hartioilleen, ja siitä syystä herra Rossin tuli
olla valmis astumaan jäseneksi väliaikaiseen hallitukseen. Viimeinen
puhuja kuului äärimmäiseen vasemmistoon. Hän sanoi, että heidän
johtajansa tapansa mukaan ei ajatellut itseään, kun kunnianosoituksia
jaeltiin, mutta hänen puolueensa vaati myöskin hänen osallisuuttaan.
Vallanpitäjät olivat käyttäneet mitä ilkeimpiä keinoja tehdäkseen hänet
uhrikseen. Naistakin oli käytetty apuna turmelemaan häntä. Mutta hän
oli kaikesta suoriutunut ilman vammaa. Tämä oli hänen voittonsa hetki,
ja hänen täytyi olla valmis nauttimaan työstään.
Ihmiset muistelivat jälestäpäin, että tuolla hetkellä kuningas ja hänen
luopumisensa oli joutunut unohduksiin. Kaikki silmät olivat kääntyneet
Rossiin. Hän istui pää kumarassa leikkien kellonvitjoillaan, kuten
hänen aina oli tapana epäröidessään. Vihdoin hän nousi vielä kerran, ja
hänen neljäs puheensa sai kaikki edelliset unohduksiin. Hänen huulensa
vapisivat hiukan ja hänen äänessään oli se syvä surumielisyyden väre,
joka vaikuttaa enemmän kuin kiihko. Kuulijat lehtereillä olivat
nousseet seisomaan ja ojentautuivat toistensa yli nähdäkseen.
»Ystäväni lausui äsken», sanoi hän, »että tämä on voitonhetkeni. Asian
laita on aivan päinvastoin. Tämä on häpeäni hetki. Hän luulee, että
minä olen ollut naisen uhri. Hän on väärässä. Tuo nainen on ollut minun
uhrini. Hän on nyt vankilassa rikoksen tähden, johon minä yksin olen
syypää. Minun käteni se iski pääministerin kuoliaaksi. Siitä syystä
katosin viikko sitten ja siitä syystä olen tullut takaisin tänään.»
Noiden sanojen aikaansaama hämmästys oli sanomaton. Kansa oli liiaksi
ymmällä tietääkseen mitä ajatella.
»Minä tulin takaisin», jatkoi sama syvätunteinen ääni, »antautuakseni
parlamentin tuomittavaksi, koska minua koskeva vangitsemiskäsky jo
on voimaton ja koska minä parlamentinjäsenenä ja siis useamman kuin
itseni edustajana olen ainoastaan parlamentin alainen. Minä en aikonut
tunkeutua parlamenttiin tällä tavalla, mutta hetken tärkeys pakotti
minut siihen.»
Äänettömyys oli kauhea, ja joka sana tuntui kajahtavan puoleksi
avatusta haudasta.
»Nyt tiedätte, miksi en pannut omaa nimeäni väliaikaisen hallituksen
luetteloon. Ei se ollut vaatimattomuutta eikä myöskään velvollisuuden
pelkoa. Siihen pakotti minut tunne, että olin tahrattu ja siitä
syystä mahdoton. Ellei niin olisi, oi kuinka ylpeä ja innokas olisin
saadessani tukea maatani sen uudestisyntymisen hetkellä, kansan
heräämisen hetkellä, kansan, joka jo kaksi kertaa ennen on laskenut
uuden sivistyksen kulmakiven! Mutta tässä asiassa olen toinen mies nyt.
Olen tehnyt syntiä ja saan seisoa luvatun maan rajalla, mutta rajan yli
en saa mennä. Sitä vaatii Kaikkivaltias Jumala.»
Hän vaikeni ja katsoi ympärilleen. Hänen suunsa vetäytyi surumieliseen
hymyyn, ja kuulijat luulivat, että hän nyt aikoi sanoa liikuttavat
jäähyväiset tuolle monen taistelunsa tantereelle, voittojensa ja
tappioittensa kentälle. Mutta hetken perästä hän sanoi tyynesti:
»Herra puheenjohtaja, antaudun parlamentin tuomittavaksi.»
Samassa eräs parlamentin vahtimestareista astui sisään ja antoi hänelle
kirjeen. Hän avasi sen vapisevin sormin ja luki sen.
Sitten tapahtui odottamatonta. Jännittyneen tunnelman vallitessa
kuului ääni oikeistosta. Puhuja oli entinen neuvoston puheenjohtaja,
kuningasvallan puoltaja ja markiisi. Kun hän nousi, odotettiin hänen
ehdottavan, että annettaisiin käsky Rossin vangitsemisesta.
»Ei kukaan syyttäne minua», sanoi hän, »liiallisesta
myötätuntoisuudesta arvoisan puhujan mielipiteitä kohtaan, eikä kukaan
epäile, etten kunnioittaisi lakia ja ihmishenkeä. Mutta minä uskallan
omalla vastuullani sanoa, ettei tältä puolelta parlamenttia ainoatakaan
askelta oteta rikoksen rankaisemiseksi, josta emme tiedä mitään muuta
kuin sen, minkä äskeinen puhuja lausui syyttäessään itseään, jotta
toinen henkilö ei kärsisi. Lopuksi sanon vain parlamentin puolesta ja
omasta puolestani, että on korvaamaton vahinko parlamentille, jos sen
pitää kadottaa jäsen, joka viimeisten kahdeksan vuoden kuluessa ei
koskaan ole iskenyt kavalaa iskua eikä lausunut epäjaloa sanaa eikä
puhunut kenestäkään pahaa — tahraton, ylevä roomalainen mies.»
Tuon jalon puolustuksen vaikutus oli suunnaton. Innostus puhkesi esiin
loppumattomina huutoina ja kättentaputuksina ja kaikkialla näkyi
aaltoilevia rintoja ja kyynelisiä silmiä.
Sitten huudettiin: »Rossi!» »Rossi!» Mutta Rossin paikka oli tyhjä. Hän
oli mennyt. Ei kukaan ollut huomannut hänen poistumistaan.