Kymmenen päivää myöhemmin Roma ei ollut vielä saanut vapauttaan
eikä häntä myöskään ollut siirretty toiseen paikkaan. »Se ei
ole tarpeellista», sanoi linnan lääkäri Procuran ja Prefetturan
virkamiehille. Suuri vapauttaja ja muuttaja oli tulossa.
Rossin pyynnöstä tohtori Fedi oli tullut ja tutkinut taudin
tarkkaan. Romassa oli sisällinen vamma, joka ehkä oli perinnöllinen
ja varmasti parantumaton. Levottomuus ja tuska oli kehittänyt sen
aikaisemmin, mutta joka tapauksessa sen olisi täytynyt tulla. Siten voi
kauneimmassakin kukassa olla kuolonhaava. Semmoinen on luonnon laki.
Ensin Rossin koko sielu nousi tuota ajatusta vastaan. Roma oli
taistellut tulisen taistelun ja lopettanut sen voittajana, ja nyt, kun
kaikki näytti lupaavan rauhaa ja tyyntä onnea, nytkö piti kuoleman
tulla välttämättömänä, voittamattomana — oh, se oli armotonta!
Hän pyysi avuksi spesialisteja, hän puhui ilmanvaihdoksesta ja rupesi
vielä ollessaan kyllin kaukana Romasta esittämään leikkaustakin.
Tohtorit pudistivat päätään. Hänen morsian-vaimonsa oli jättävä hänet.
Rossin täytyi elää ilman häntä.
Kun hän sitten vihdoinkin oli ymmärtänyt, kuinka asian laita oli,
käsitti hän, että se oli parasta. Toisin ei tämä voinut päättyä. Se
oli ainoa tie. Kaikkitietävä Jumala, joka oli määrännyt, että hänen
piti erota omasta kansastaan, koska hän Mooseksen lailla oli rikkonut,
tahtoi lieventää tuon eron katkeruutta katkaisemalla vahvimman siteen.
Kun kansa puuhasi äänestyksissään, vietti Rossi päivänsä Angelon
linnassa. Kansa tunsi jo Roman ja Rossin tarinan, ja se oli sytyttänyt
rakkauden liekin Italian lapsissa. He odottivat pienissä ryhmissä
ulkopuolella linnan porttia nähdäkseen Rossin tulevan ja menevän.
Joskus he puhuttelivat häntä ilmoittaen hänelle viimeiset uutiset
vaaleista, missä hänen oma nimensä aina oli ensimmäisenä. Mutta
murtuneen miehen heikko hymy ei kehoittanut heitä jatkamaan, ja vihdoin
he antoivat hänen kulkea ohi ääneti.
Roma oli koko ajan hilpeä, joskus iloinenkin. Mutta tuo ilo oli
sydäntä murtava. Tulinen päänkivistys vaivasi häntä alituiseen, mutta
ainoastaan kosteista, punoittavista silmistä saattoi sen aavistaa. Kun
ihmiset kysyivät, kuinka hän jaksoi, sanoi hän heille sitä mitä hän
aavisti heidän tahtovan kuulla. Heidän kasvoilleen ilmestyi silloin
helpotuksen ilme, ja se teki Roman onnelliseksi. Hän oli niin iloinen,
hellä ja sääliäherättävä kuin ainoastaan nainen voi olla.
Rossille hän koetti noiden kymmenen päivän aikana uskotella olevansa
paranemaan päin. Se oli lieventävä iskun katkeruutta. Ja Rossi
puolestaan oli uskovinaan häntä lieventääkseen Romaa kohtaavan iskun
katkeruutta. He pyysivät Elenaa auttamaan heitä tuossa pikku petoksessa
ja ilmaisivat sen tohtoreillekin.
»Ja kuinka rakkaani jaksaa tänään?»
»Mainiosti! Minua ei todellakaan vaivaa mikään. Olen kyllä kärsinyt, ja
siitä syystä olen niin kalpea. Mutta nyt voin paremmin. Elena kertokoon
sinulle, kuinka nukuin viime yönä. Enkö nukkunut hyvin, Elena? Elena...
Elena raukka on käynyt vähän kuuroksi eikä vastaa aina, kun hänelle
puhutaan. Mutta minä voin vallan hyvin, Davido. Kohta en tunne mitään
tuskaa, ja silloin on kaikki hyvin.»
»Niin, rakas, kohta et tunne tuskaa, ja sitten on kaikki hyvin.»
Se oli hyvin säälittävää. Kaikilla heidän sanoillaan näytti olevan
kaksi merkitystä. He eivät enää osanneet puhua toisin.
Mutta aika tuli, jolloin Roma päätti puhua suoraan. Rossi oli
nostanut hänet loggiaan. Hän teki sen joka päivä ja kantoi häntä, ei
käsivarrellaan niinkuin äiti kantaa lastaan, vaan rintaansa vasten
niinkuin mies kantaa vaimoaan, jota hän rakastaa. Roma kiersi aina
kätensä Rossin kaulaan vakuutellen, että se oli välttämätöntä ja että
hänen olemassaolonsa riippui siitä, ja kun Rossi asetti hänet hellästi
lepotuoliin, veti hän alas Rossin pään ja suuteli häntä. Nuo kaksi
pientä retkeä olivat Roman jokapäiväisenä ilona. Rossin tuska vain
kasvoi niistä.
Oli suloisen roomalaisen kevään suloisin päivä. Roma oli pukeutunut
vaaleaan aamupukuun ja hänen päänsä ympäri oli kiedottu valkoinen
silkkihuntu, samanlainen kuin nähdään Beatrice Cencin kuvissa.
Ruusuinen iho oli kalvennut, poskessa oli kova juova, leuan alla syvä
varjo, ja suupielet olivat vetäytyneet alas. Mutta suuret silmät,
vaikka ne olivat raskaat tuskasta, loistivat samalla iloa. Ne eivät
itkeneet enää, kyyneleet olivat kuivuneet, ja toisen maailman valo
heijasti niiden syvyydestä.
Rossi istui hänen vieressään ja Roma piteli hänen kättään molempien
käsiensä välissä. Joskus hän katsoi Rossiin ja hymyili. Roma oli
kadottanut hänet äskettäin, mutta oli taas saanut hänet takaisin
oikeaan aikaan. Sitten oli taas tuleva ero ja sen jälkeen yhtyminen —
siellä. Ah, hän oli hyvin onnellinen.
Rossi nojasi otsaansa vapaaseen käteensä ja koetti katsoa muuanne.
Huolimatta ponnistuksistaan hän ei voinut kukistaa sydämensä kapinaa.
»Oi Jumala, onko tämä oikeutta? Onko tämä oikeutta?»
He olivat kahden kesken loggiassa. Taivas oli sininen ja alhaalla
päilyi hiljainen kaupunki.
»Davido», alkoi Roma heikosti.
»Mitä, armas?»
»Olen ollut niin onnellinen, kun sinä olet ollut luonani, että olen
unohtanut kertoa sinulle jotakin.»
»Mitä se on, armas?»
»Lupaa, ettet säikähdä.»
»Sano, armas», sanoi Rossi, vaikka hän tiesi mitä se oli.
»Se ei ole mitään... Niin, pidä lujasti kiinni kädestäni. Noin... Ei se
ole mitään. Ja kumminkin siinä on kaikki. Se on... se on kuolema.»
»Roma!» Roman silmäluomet värähtelivät, mutta hän koetti hymyillä.
»Niin, rakas. Se on totta. Ei nyt heti. Ei, ei heti. Mutta se on varma,
eikä se astu syrjään antaakseen meidän olla onnellisia.»
Hän naurahti melkein iloisesti. Mutta samalla hän katsoi Rossia
tarkkaan, ja nyt, kun tuo sana oli sanottu, huomasi hän sydämessään
salaisen toivon, josta hän ei ennen ollut tiennyt. Hän toivoi, että
Rossi sanoisi jotakin häntä vastaan, vakuuttaisi hänen olevan väärässä
ja koettaisi todistaa, että niin oli laita.
»Minä raukka, eikö niin? Olisi ollut suloista olla yhdessä hiukan
kauemmin — varsinkin nyt. Kun on täytynyt sulkea kaikki sydämeensä niin
kauan...»
Hänen surullinen iloisuutensa katosi nopeasti. »Mutta näin on parempi,
eikö niin?»
Rossi ei vastannut.
»On varmaan parempi.»
»Se on hirveätä!» sanoi Rossi.
»Älä sano niin. Semmoista tapahtuu joka päivä täällä ja kaikkialla.
Jumala ei sallisi sen tapahtua, jos se olisi hirveätä.»
»Se on katkeraa kaikesta huolimatta.»
»Ei niin katkeraa kuin elämä. Ei läheskään. Esimerkiksi — maailma
tarvitsee sinua, mutta ei minua enää. Sinun pitäisi työntää minut
syrjään, ja se olisi katkerampaa kestää kuin kuolema — paljon
katkerampaa.»
»Rakkaani! Mitä puhutkaan?»
»Se on totta, kulta. Sinä tiedät, että se on totta. Jumala voi antaa
anteeksi naiselle, vaikka hän on syntiäkin tehnyt, mutta maailma ei
voi, vaikka tuo nainen olisi ainoastaan synnin viaton uhri. Julmaa se
on, mutta se ei parane valittamalla.» —
»Roma», sanoi Rossi, »Jumala olkoon todistajani, että vaikkapa
mitä olisi välillämme, ei mikään eikä kukaan voisi erottaa meitä
toisistamme. Ne, jotka minua tarvitsevat, saavat ottaa myöskin sinut.
Minä ilmoitan maailmalle, että sinussa on kaikki hyveet ja uljuus ja
että minä en ilman sinua voi tehdä mitään.»
Roman silmät säteilivät ilosta.
»Sinä asetat minut liian korkealle vieläkin, armas. Ja kumminkin
tiedät, että olin liian pieni ja heikko sinun suureen työhösi. Siksi
murruin lopussa. Ei ollut oma syyni, että petin sinut. En voinut sille
mitään...»
»Älä puhu petoksesta. Kiitän Jumalaa siitä ja ymmärrän nyt, että se oli
parasta, mitä saattoi tapahtua.»
Roma sulki silmänsä. »Se on sinun oma äänesi taas, armas, niinkö?
Onko se sinun? Luulisin melkein, että se on sama ääni, jonka kuulen
unelmissani. Mutta jos se nainen, jota sinä rakastit, olisi ollut suuri
sankaritar...»
»En tahdo mitään suurta sankaritarta. Tahdon vain naisen, suloisen,
todellisen naisen, ja jos hänen rakkautensa minuun saa hänet tekemään
jotakin muuta kuin...»
»Älä puhu, armas, jotten heräisi unelmistani.»
Pieni hehku Rossin sydämessä leimahti tuleen huolimatta järjen
varoituksista, eikä hän voinut hallita itseään.
»Armas, sinun täytyy parantua minun tähteni. Et saa ajatella muuta
kuin että paranet. Sitten menemme jonnekin — Sveitsiin, kuten sanoit
kirjeessäsi. Tai ehkä Englantiin, jossa olet syntynyt ja jossa isäsi
eli maanpaossa. Rakas, vanha Englanti! Vapauden kotimaa! Minä näytän
sinulle kaikki tutut paikat.»
Romaa pyörrytti tuo suloinen unelma.
»Oi, jos aina voisi jatkua näin! Mutta minä en saa kuunnella sinua,
armas. Se on turhaa, eikö niin?»
Rossin innostus kuoli, ja hänen sydämensä oli raskas taas.
»Eikö ole?» kysyi Roma uudestaan.
Rossi ei vastannut, ja Roma huokasi. Voi, tämä oli julmaa. Joka sana
oli miekka, joka iski satoja haavoja.
Samassa uutisten ilmoittaja alhaalla huusi: »Kansan äänestyksen tulos
— tasavallan presidentti valittu», ja vähää myöhemmin soittokunta
astui alas katua. Roma, joka rakasti soittoa, pyysi Rossia nostamaan
hänet ulos katsomaan. Pienoinen rummunlyöjä kulki edellä reippaasti
tärisyttäen rumpuaan.
»Hän muistuttaa pientä Giuseppea», sanoi Roma ja nauroi sydämellisesti.
»Omituinen elämän salaisuus, joka hävittää kuolonkin kauhun!»
Rossi kiersi kätensä Roman ympäri tukeakseen häntä, kun he seisoivat
loggian aitauksen edessä, ja se ajoi uuden hellyyden virran heidän
sydämeensä ja sai heidät vavahtamaan hiukan entiseen tapaan sekä johti
mieleen monta suloista muistoa. Roma katsoi Rossin silmiin ja sitten he
molemmat loivat katseensa Trinità dei Montiin päin ja heidän silmänsä
sanoivat selvään: »Muistatko — tuolla?»
Ah, rakkaus on sielullinen ilmiö, mutta kuka sanoo, että ruumiilla ei
ole osaa siinä? Nuoruus ja kauneus ovat lemmen siltana, ja sielu on
itse virta, joka suutelee rantoja.
Rossi vei Roman takaisin lepotuoliin, ja kun puhe kävi mahdottomaksi,
alkoi Rossi lukea. Joka päivä hän oli lukenut jotakin. Roma oli
valinnut luettavat paikat. Ne koskivat aina suuria rakastajia —
Francescaa ja Paoloa, Dantea ja Beatricea, vieläpä Alfred de Musset'tä
ja John Keats raukkaakin, jonka tulinen lempi kulutti. Tänään he
lukivat Roman lempirunoa:
»Opeta mua, lempi,
miten elänen!
Opeta mua, lempi,
sua tottelen...»
Rossi piti oikeassa kädessään kirjaa. Vasen käsi oli Roman käsien
välissä, jotka valkoisina värisivät hänen sylissään. Roma katsoi
alas aurinkoista kaupunkia kohti aivan kuin sanoakseen hyvästi.
Rossi vaikeni ja silitti hänen kiiltävää, mustaa tukkaansa, ja
Roma kohottautui suutelemaan häntä. Sitten hän sulki silmänsä
kuunnellakseen. Rossin ääni värisi lemmen voimasta, ja hän tuntui
tahtovan vuodattaa elämänsä Roman hentoon ruumiiseen.
Roman kalpeat huulet liikkuivat. Hän hengitti syvään ja huudahti
hiljaa. Rossi nousi hiljaa ja kumartui vavisten Roman yli. Roman
hengitys tuntui lakanneen. Oliko hän nukkunut? Vai oliko tuo heikko
tuli sammunut?
»Roma!»
Roma avasi silmänsä ja hymyili.
»Ei vielä, rakas — kohta», sanoi hän.