»Näen sen... Nyt on hyvä. Laskekaa minut alas jo, tohtori.»
Ääretön ilo loisti hänen kasvoistaan.
»Se oli kumminkin unelmani, Elena.»
Hetken perästä hän sanoi: »Tohtori, sanokaa prefektille, että olen
valmis menemään Viterboon. Tahdon jo mennä sinne. Hyvin mielelläni
tahdon.»
»Kyllä sanon hänelle», vastasi tohtori ja kääntyi pois peittääkseen
liikutustaan.
Majuri tuli ja avasi yhden loggian oven. Hän seisoi siinä hetken, ja
joku seisoi hänen takanaan. Sitten majuri poistui, mutta se toinen jäi.
Se oli Davido Rossi. Hän seisoi kuin kivettyneenä katsellen sanattoman
tuskan vallassa Roman kalpeita kasvoja, joista loisti taivaallinen valo.
Roma ei huomannut Rossia, ja Elena oli liian pelästynyt voidakseen
puhua. Nojautuen tuoliinsa, silmät loistaen onnesta, Roma virkkoi:
»Sisar, jos hän tulee tänne, kun minä olen poissa... ei, en tarkoita
sitä... mutta jos näet hänet ja hän kysyy minua, niin sano, että erosin
ilomielin täältä. Sano, että ajattelin häntä aina. Ei, ei, ei pidä
sanoa sitä. Hän ehkä on onneton ajatellessaan, että rakastin häntä niin
paljon loppuun asti. Olisi ollut suloista saada anteeksi ennenkuin
menen, mutta hän ei saa koskaan luulla, että kaduin tekoani ja että
kuolen sydän murtuneena. Sano hänelle hyvästi, Elena, minun puolestani.
_Addio carissimo_! Ne ovat hänen sanojaan. _Addio carissimo_!»
Rossin silmät olivat sokeina kyynelistä. Hän astui askelen loggiaan
ja sanoi hiljaa ja hyvin hellästi, aivan kuin koettaen olla
säikähdyttämättä Romaa:
»Roma!»
Roma nousi, kääntyi, näki Rossin ja nousi seisomaan melkein
yliluonnollisella voimalla. Sanaakaan sanomatta Rossi levitti sylinsä
ja hiljaa huudahtaen Roma riensi siihen ja Rossi puristi hänet
rintaansa vasten.