X.

Sotilaslääkäri, joka ei ollut tyytyväinen Roman sairauden kehitykseen,

määräsi lääkkeen, joka aina auttoi — toivon. Se oli hyvin onnellinen

keksintö. Menneisyys näkyi kokonaan hävinneen Roman tietoisuudesta, ja

hän eli kokonaan tulevaisuudessa. Hänen silmänsä säteilivät kuin kaunis

aamun koitto.

Se auringonnousu, jonka Roma näki, oli tämän elämän tuolla puolen,

mutta hänen ympärillään liikkuvat ystävälliset olennot eivät tienneet

mitään siitä. He kertoivat hänelle kaikkea, mitä he arvelivat hyviksi

uutisiksi. Ja he luulivat arvanneensa, miksi hänen kauniit, kalpeat

kasvonsa näyttivät loistavan onnesta, kun he, kuninkaan soturit,

kuiskivat vallankumouksesta, ja he pitivät sitä suurimpana palkintonaan.

He kertoivat hänelle, kuinka Vatikaania oli aiottu ahdistaa ja kuinka

se yritys oli päättynyt — armeija sekasorrossa, Borgon kasarmit

suljettuina, sotilaat kantaen tasavallan merkkejä ja marssien käsi

kädessä, hallitus avuttomana ja Kvirinaali epätoivossa.

»Sääli nuorta kuningasta», sanoi Roma, »mutta kumminkin...»

Korkeampi voima oli vaikuttamassa käyttäen sokeita välikappaleita.

Rossi oli tuleva takaisin. Hänen toiveensa, jotka olivat melkein

rauenneet, toteutuisivat vihdoinkin. Ja jos, kuten Roma oli sanonut

Elenalle, Rossin täytyisi kulkea hänen kuolleen ruumiinsa yli, olisi

siinäkin oikeudenmukaisuutta... Se olisi säälittävä, mutta kumminkin

loistava kohtalo. Elämässä ja kuolemassa on salaisuuksia, ja tämä oli

yksi niitä.

Roma oli viehättävä ja nöyrä kuten ennenkin, mutta hetki hetkeltä

hän kävi yhä rauhattomammaksi. Tämä saattoi sotilaat uskomaan, että

hän odotti jotakin. Huolimatta siitä, että hänet oli julistettu

syylliseksi, hän ehkä odotti vapauttamista tuossa yleisessä

sekasorrossa.

»Minä koetan täyttää kaikki määräyksenne, tohtori. Mutta älkää unohtako

pyytää prefektiltä, että saan viipyä Roomassa huomispäivän yli. Ja

sisar, muistakaa herättää minut huomenna aikaisin, sillä olen varma,

että jotakin tulee tapahtumaan. Olen uneksinut siitä kolme kertaa.»

»Kuinka sääli!» ajatteli tohtori. »Hallitukset voivat vaihtua,

valtaistuimet sortua, mutta oikeuslaitokset pysyvät entisellään ja

tuomioistuimen päätös on pantava toimeen.»

Joka tapauksessa hän lupasi puhua prefektille. Hän aikoi sanoa, että

katsoen vangitun terveydentilaan matka Viterboon voisi johtaa mitä

vaarallisimpiin seurauksiin. Kun hän seuraavana aamuna läksi asialleen,

tapasi hän Elenan etuhuoneessa ja kuuli häneltä, että Roma pukeutui

mitä huolellisimmin sinä päivänä.

»Omituista! Luulisi hänen odottavan jotakin», sanoi Elena.

»Hän odottaakin», sanoi tohtori. »Eikä hänen vieraansa tule kauan

viivyttämään häntä.»

Sotamies, joka toi Romalle aamiaisen, toi samalla uutisen, joka

näytti maistuvan paremmalta kuin ruoka. Rossi oli palannut Roomaan!

Eräs miehistä oli nähnyt hänet kadulla eilisiltana. Hän astui Piazza

Navonalle päin, eikä kukaan ollut yrittänyt vangita häntä.

Roman silmät loistivat kuin tähdet, ja hän pyysi, että majuri sallisi

hänen tavata sotilasta, joka oli nähnyt Rossin.

Se oli suuri, kömpelö mies, mutta Roman silmissä hän oli kaunista

kauniimpi. Roma teki miehelle satoja kysymyksiä, mutta mies ei

ymmärtänyt asiasta mitään.

Tohtori palasi Roman luo hymyillen. Prefekti oli suostunut siirtämään

Roman muuton rangaistusvankilaan epämääräiseksi ajaksi eteenpäin. Tuo

hyvä tohtori luuli Roman ihastuvan kovasti siitä.

»Ah, epämääräiseksi ajaksiko? Minä vain pyysin saada viipyä tämän

päivän yli täällä. Sitten kyllä olen valmis lähtemään.»

Mutta tohtori toi toisen uutisen, joka saattoi Roman mitä suurimpaan

kiihkoon. Sekä senaatti, että parlamentti oli eilisiltana kutsuttu

kokoontumaan tänä päivänä aikaisin. Huhu kertoi, että kuningas oli

lähettävä tärkeän sanoman molemmille. Parlamenttitalon ympärillä oli

vilkasta liikettä, ja julkiset lehterit olivat täynnä yleisöä. Tohtori

itse oli hankkinut itselleen pääsylipun, mutta hänen oli mahdoton

päästä koridorissa kulkemaan tungoksen läpi. Siitä huolimatta hän oli

kuullut jotakin, kun istuntosalin ovet kuumuuden tähden avattiin. Noin

viisi minuuttia hän oli kuullut erään suuren puhujan äänen.

»Oliko se... oliko se...»

»Se oli hän.»

Taas nuo suuret silmät säteilivät kuin tähdet.

»Kuulitteko hänen puhuvan?»

»Joka tapauksessa kuulin hänen äänensä.»

»Hänellä on ihmeellinen ääni, eikö ole? Se tunkee sielun syvimpään

asti. Ja te kuulitte sen tosiaankin? Onko se mahdollista? Voi, voi,

kaikki loppuu hyvin. Saatte nähdä.»

Elena, tuo surullinen olento keskellä näitä ilon ilmauksia, luuli,

että Roma ajatteli omaa yhtymistään ja sopimistaan Rossin kanssa. Hän

viittasi siihen suuntaan, ja silloin ilo noilta kalpeilta kasvoilta

katosi.

»Ah, en ajatellut sitä, Elena.»

Hänen rakkautensa oli niin suuri, ettei siihen olisi mahtunut

persoonallisia ajatuksia.

»Mutta se on ihanaa», sanoi hän. »Kun ajattelen, että melkein saatoin

hänet perikatoon, ja lopuksi tuosta syytöksestäni seuraa hänen riemuisa

voittonsa! Jumala on tehnyt kaiken. Hän johtaa kaikki asiat, vaikkemme

väliin sitä usko.»

He auttoivat Roman loggiaan. Päivä oli lämmin, ja raitis ilma virkisti

häntä. Hän loi hellän katseen kaupungin yli, ensin Piazza Navonalle

päin, sitten Monte Citorion torniin päin ja vihdoin Trinità dei Montiin

päin, missä oli tuo neljän ilmansuunnan talo. Mutta hän näki kaiken

semmoisena, miltä se tulisi näyttämään, kun hän oli lähtenyt pois, ei

Viterboon, vaan paljon pitemmälle matkalle.

»Elena?»

»Mitä?»

»Luuletko, että hän saa koskaan tietää totuuden?»

»Syytöksestännekö?»

»Niin.»

»Luulen varmaan.»

»Miksi sen tein, mikä sai minut siihen ja... ja kaiken?»

»Varmaan hän saa sen tietää.»

»Luuletko, että hän ajattelee minua silloin ystävällisesti ja antaa

minulle anteeksi?»

»Olen varma siitä.»

Omituinen loiste ilmestyi kalpeille kasvoille.

»Vaikkei hän koskaan täällä saisikaan tietää totuutta, on hän tietävä

sen sitten. Etkö usko, Elena, että kuolleet tietävät kaiken?»

»Ellen uskoisi sitä, en jaksaisi kantaa suruani Brunon tähden.»

»Niin, se on totta. Kuinka itsekäs minä olen! En ajatellut sitä. Me

olemme samassa asemassa muutamissa asioissa, Elena.»

Tulevaisuuden toivo loisti hänen kauniista silmistään kirkkaasti kuin

auringonnousu.

»Rakas Elena!»

»Mitä?»

»Luuletko, että odottamisaikani käy hyvin pitkäksi?»

»Älkää puhuko noin, Donna Roma.»

»Miksi ei? Eihän sitä voi kestää kauan enää, vai mitä?» Elena kääntyi

pois, ja Roma vastasi itse itselleen.

»Minä luulen, että se tapahtuu kuin unelma — aivan kuin menisi maata

illalla ja heräisi aamulla. Ja sitten me molemmat yhdymme — siellä.»

Hän hengitti syvään, ja hänen kasvonsa osoittivat ääretöntä iloa.

»Oh!» sanoi hän. »Jospa saisin nukkua, kunnes hän tulee — tulee tietäen

kaiken, anteeksi antaen, rakastaen minua kuten ennen ja unohtaen kaikki

pahat ajatukset.»

Hän pyysi kynää ja paperia ja kirjoitti kirjeen Rossille.

»Rakkaani! — Juuri kun olen menemäisilläni pois Roomasta, kuulen sen

hyvän uutisen, että sinä olet palannut, ja minä kirjoitan sinulle

pyytääkseni, ettet koeta muuttaa sitä mikä on tapahtunut. Usko minua,

parempi on näin, ja nykyisessä asiainmenossa on oikeudenmukaisuutta.

Maailma on täynnä työtä sinulle, ja sinun täytyy kasvaa yhä

voimakkaammaksi, kääntymättä takaisin, kaatukoonpa kuka tahansa

tielläsi. Älä ajattele sitä tapahtumaa rikoksena. Se oli tuomio. Älä

koske siihen asiaan enää. Se on viimeinen pyyntöni. Ja tulevaisuudessa

ihmiset sanovat: 'Hän petti Davido Rossin, mutta lopuksi hän kumminkin

antoi henkensä Davido Rossin vuoksi.' On suloista ajatella sitä

siellä, missä silloin olen.

Kohta minut siirretään Viterboon, mutta älä luule minun olevan kauan

siellä. Kohta saan yhtyä sinuun. Tiedätkö mitä tarkoitan? Samana

hetkenä, jolloin eriän täältä, olen luonasi ja sitten pysyn aina

luonasi, etkä sinä pelkää minua.

Jumala siunatkoon sinua, rakas! Sinä olit suuttunut minuun, kun

erosimme, mutta enemmän kuin koskaan rakastan sinua nyt. Älä ajattele,

että rakkautemme on tuhlattu turhaan. 'On parempi rakastaa ja kadottaa

kuin olla koskaan rakastamatta.' Kuinka suloista se on!

Roma.

P.S. — Lähetän sinulle toisen hiuskiharan. Muistatko, että kerran

ennen annoin sinulle yhden? Mutta sinulla on niin paljon asioita

muistettavana.»

Kirjoitettuaan tämän kirjeen Roma suuteli kuorta ja kirjoitti

päällekirjoituksen reippaalla käsialalla: »All’ lllustrissimo Signor

Davide Rossi, Camera di Deputati.»

»Pane tämä postiin heti kun olen mennyt, Elena», sanoi hän.

Elena oli panevinaan kirjeen talteen siksi, mutta hän veikin sen salaa

majurille, joka toimitti sen parlamenttiin.

»Ja nyt minä tahdon nukkua», sanoi Roma.

Hän nukkui puoleen päivään asti, ja auringon valo heijastui valkoisesta

loggian katosta hänen kalpeille kasvoilleen. Sitten kahdentoista

laukaus lysähytti linnan muureja, ja Roma heräsi kirkonkellojen

soidessa.

»Minä luulin jo unelmani toteutuvan, sisar», sanoi hän.

Tohtori tuli samassa hyvin kiihoittuneena.

»Suuria uutisia teille, Donna Roma. Kuningas on luopunut kruunustaan,

ja tasavalta on julistettu.»

Roman värisevät silmäluomet kertoivat liikuttavan tarinan.

»Näkyykö mitään?»

»Uusi lippu Capitoliumilla.»

»Antakaa minun nähdä se!»

Ikuinen kaupunki · 第 211 / 216 题