Davido Rossi istui koko päivän huoneessaan Vatikaanissa lukien niitä
kirjeitä, jotka paavi oli hänelle antanut.
Ne olivat samat kirjeet, jotka Roma oli lähettänyt Lontooseen,
Pariisiin ja Berliiniin.
Hän luki ne yhä uudelleen, ja paitsi kellon naksutusta ei tuossa
suuressa huoneessa kuulunut muita ääniä kuin Rossin syvät huokaukset.
Mitä erilaisimmat tunteet risteilivät hänen sydämessään, ja hän tuskin
ymmärsi, oliko hän iloinen vai surullinen siitä, että näin myöhään,
kun kova kohtalo jo oli tehnyt tehtävänsä, nuo rauhan sanomat olivat
saapuneet hänelle.
Noista hienoista, läpikuultavista paperilevyistä näytti huokuvan
esiin henki, joka tunkeutui koko hänen olemuksensa läpi. Kun hän luki
nuo sanat, joskus iloiset, joskus surulliset, milloin täynnä riemua,
milloin tuskasta valittavat, kohosi eloon kokonainen maailma helliä
tunteita, jotka poistivat kaikki mustat intohimot.
Hän saattoi nähdä itse Roman, ja hänen sydämensä sykki kuin ennen Roman
suloisen, sanomattoman tenhovoiman alla. Nuo rakkaat kasvot, nuo ihanat
silmät, tuo ääni, tuo hymy — ne ilmestyivät taas hänelle kiduttaen
häntä rakkauden ja katumuksen kidutuksin.
Kuinka uljaasti hän oli vastustanut vihollisia! Tuo nuori, tulinen,
viehättävä, onnellinen olento oli uhrattu tuskalle. Ja tuo hänen
liikuttava salaisuutensa — kuinka suloisesti ja rehellisesti hän oli
sen kertonut! Ainoastaan puhdas ja uljas nainen saattoi menetellä niin.
Mutta hän, Davido Rossi, oli silmittömässä vihassaan ja mielettömässä
raivossaan käyttäytynyt kuin alhainen tyranni ja pelkuri. Kuinka
suurenmoisesti hän oli vakuuttanut rakkauttaan, kun hän luuli tuon
loukkauksen koskevan toista miestä! Mutta kun hän sai tietää, että se
koski häntä itseään, kuinka nopeasti hän oli muuttunut, ja hän oli
kironnut vaimoraukkaa, joka oli luottanut häneen!
Mutta rakkautta ja katumusta voimakkaampana Rossia vaivasi ääretön
epätoivo. Se ilmeni kapinana Jumalaa vastaan, joka oli sallinut sokean,
julman kohtalon särkeä kahden syyttömän lapsen onnen. Kun hän haki
turvaa Vatikaanista, oli hänellä kai pieni toivon kipinä jälellä. Se
oli sammunut nyt, eikä maksanut vaivaa pyrkiä enää. Ihmisen mitättömyys
taistelussa kohtalon kovuutta vastaan teki kaiken pyrkimisen
mahdottomaksi.
Rossi oli soittanut kelloa pyytääkseen päästä hänen pyhyytensä
puheille, kun ovi aukeni ja paavi itse astui sisään.
»Pyhä isä, olisin tahtonut puhutella teitä.»
»Mitä tahdotte, poikani?»
»Olisin tahtonut puhua itsestäni. Nyt ymmärrän, kuinka väärin tein
pyytäessäni suojaa teiltä. Te luulitte minua viattomaksi, mutta minä
en kertonut teille kaikkea. Kun sanoin olevani syyllinen Jumalan ja
ihmisten edessä, ette ymmärtänyt mitä tarkoitin. Pyhä isä, tarkoitin
että olin murhaan vikapää.»
Paavi ei vastannut, ja Rossi jatkoi, ääni väristen tuskallisista
tunteista, jotka täyttivät hänen sydämensä.
»Totta puhuen, teidän pyhyytenne, en ole ajatellut sitä itsekään.
Tekoni tein osittain henkeni puolustukseksi enkä pitänyt sitä
rikoksena. Ja se, jonka surmasin, oli kurja mies, jonka sydän oli
täynnä ilkeyttä, enkä minä tuntenut enempää katumusta hänen kuoltuaan,
kuin jos olisin astunut myrkyllisen käärmeen päälle. Mutta nyt
ajattelen asiaa toisella lailla. Tuloni saattoi teidät vaaraan. Pyydän
anteeksi teiltä ja tahdon mennä pois nyt.»
»Minne tahdotte mennä?»
»Minne tahansa — en tiedä vielä.»
Paavi katsoi uurtuneita nuoria kasvoja, jotka kuvastivat pelkkää
epätoivoa, ja hänen sydämensä suli.
»Istukaa, poikani. Ajatelkaamme. Vaikk'ette kertonut minulle murhasta,
sain kohta tiedon siitä... Puolustaaksenne henkeänne, niinkö?»
»Niin, mutta en tahdo sillä puolustautua. Ja jos koettaisinkin
puolustautua, ei kukaan muu sitä voi todistaa.»
»Eikö kukaan?»
»Ehkä yksi. Mutta se on vaimoni, eikä hän välittäne pelastumisestani
enää, vaikka tahtoisinkin pelastua... Olen lukenut hänen kirjeensä.»
»Jos kertoisin teille, että asia ei ole niin — että vaimonne vieläkin
on valmis uhrautumaan teidän tähtenne...»
»Mutta se on mahdotonta, teidän pyhyytenne. On paljon semmoista, mitä
ette tiedä.»
»Jos kertoisin teille, että olen juuri tavannut hänet ja huolimatta
siitä, että te ette luota häneen, hän yhä vielä luottaa teihin...»
Epätoivon ilme alkoi poistua Rossin kasvoista ja hän huudahti ilosta.
»Jos kertoisin, että hän rakastaa teitä ja on valmis antamaan henkensä
teidän puolestanne...»
»Onko se mahdollista? Sanotteko niin? Huolimatta kaikesta! Ja missä
— missä hän on? Antakaa minun mennä hänen luokseen. Pyhä isä, jos
tietäisitte —! Minä tahdon mennä pyytämään häneltä anteeksi. Minä
kirosin häntä! Se on totta, että sokeassa, hurjassa raivossani minä...
Mutta antakaa minun mennä hänen luokseen polvillani rukoilemaan
anteeksi. Koko lopun elämääni tahdon käyttää parantaakseni, mitä olen
häntä vastaan rikkonut.»
»Viipykää, poikani. Saatte nähdä hänet kohta.»
»Onko mahdollista, että saan nähdä hänet? Luulin, etten koskaan enää
saisi häntä tavata, mutta Jumala määräsi toisin. Ah! Jumala on hyvä
kuitenkin! Ja pyhä isä on hyvä myöskin. Hän on antava minulle anteeksi.
Sitten me pakenemme jonnekin — Afrikkaan, Intiaan, minne tahansa.
Me ryöstämme pari onnen vuotta, mitä muuta ihminen voi toivoa tässä
maailmassa?»
Kiihoittuneena tuota ajatellessaan Davido Rossi näytti unohtavan kaiken
— rikoksensa, työnsä, kansansa.
»Onko hän vielä kotona?»
»Hän on vain muutaman askeleen päässä täältä, poikani.»
»Muutaman askeleen päässä! Oi, antakaa minun mennä heti. Missä hän on?»
»Angelon linnassa», vastasi paavi.
Synkkä pilvi pimitti Rossin kasvot, ja hän huudahti hämmästyksestä.
»Siis... vankilassa.»
Paavi nyökäytti päätään.
»Miksi?»
»Pääministerin murhasta.»
»Roma?... Mikä hullu minä olin, kun en ajatellut, että niin saattoi
tapahtua! Jätin hänet sen kuolleen miehen luo. Ja kuka uskoo häntä,
vaikka hän kieltää surmanneensa paronin?»
»Hän ei sitä kieltänytkään. Hän myönsi.»
»Myönsi? Hän sanoi siis surmanneensa...»
Paavi nyökkäsi taas.
»Siis... siis... hän tahtoi siten pelastaa minut?»
»Niin.»
Rossin silmät kyynelehtivät. Hän oli kuin toinen mies.
»Mutta... tuomioistuin ei voi häntä uskoa.»
»Hänet on jo tuomittu.»
»Tuomittu? Sanoitteko niin? Rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt! Ja
pelastaakseen minut! Pyhä isä, uskotteko, että viimeinen sanani
hänelle... Mutta hän on enkeli. Viranomaiset ovat hulluja. Eikö kukaan
epäillyt minua. Eikö kukaan tiennyt, että olin ollut siellä sinä yönä?»
»Yksi ainoa todistuskappale liitti teidät tuohon rikokseen, poikani. Se
oli tämä.»
Paavi veti esiin vangitsemiskäskyn, jonka hän oli ottanut Romalta.
»Hänelläkö se oli?»
»Niin.»
Rossin liikutus kasvoi myrskyksi. Epätoivo, joka äsken oli hänet
vallannut, näytti pieneltä ja mitättömältä mahtavan tunteen rinnalla.
Mutta vähän ajan perästä hänen kosteat silmänsä alkoivat loistaa.
»Pyhä isä, tämä paperi on minun, ja teidän täytyy antaa se minulle.»
»Mitä aiotte tehdä, poikani?»
»Ei ole muuta kuin yksi tehtävä.»
»Mikä se on?»
»_Pelastaa hänet_.»
Ei tarvinnut kysyä kuinka. Paavi ymmärsi, ja hänen rintansa sykki
ja paisui. Mutta nyt, täytettyään tehtävänsä, herätettyään nukkuvan
sielun ja annettuaan sille toivoa ja uskoa ja rohkeutta astua oikeuden
eteen, vaikkapa kuolemankin eteen, paavi tunsi äkkiä omassa sydämessään
jotakin, mitä hän turhaan koetti tukahduttaa.
»Olkoon kaukana minusta rikoksen puolustaminen, poikani, mutta
armollinen Jumala, joka käyttää meidän tunteitammekin omiin suuriin
tarkoituksiinsa, on antanut tekonne loppua hyvin. Maailma vapisee
tuntemattomien tapahtumien kynnyksellä, eikä kukaan tiedä mitä
huomispäivä voi tuoda mukanaan. Odottakaamme hiukan.»
Rossi pudisti päätään.
»Totta on, että rikos on sama huomenna kuin tänään, mutta se kuollut
mies oli tyranni, verenhimoinen tyranni, ja jos hän pakotti teidät oman
henkenne puolustukseksi...»
Taas Rossi pudisti päätään, mutta paavi jatkoi.
»Teidän täytyy ajatella omaa elämäänne, poikani, ja kuka tietää, vaikka
Jumala tahtoisi...»
»Antakaa minun mennä.»
»Aiotteko ilmaista itsenne poliisille?»
»Aion.»
Paavi ei virkkanut enää mitään. Hän nousi seisomaan. Hänen
pyhimyskasvonsa osoittivat sanomatonta rakkautta ja ylpeyttä. Hän
ajatteli vuosia, jolloin hän turhaan oli etsinyt poikaansa ja jotka nyt
olivat päättyneet tähän yhtymiseen ja eroamiseen, ja hän olisi tahtonut
pusertaa tuota nuorta miestä sykkivää sydäntänsä vastaan. Mutta hetken
perästä sanoi hän entisaikoja muistuttavalla tyynellä, uljaalla äänellä:
»En hämmästy päätöstänne, poikani Se on nimenne ja sukunne arvoinen. Ja
nyt, kun eroamme viimeisen kerran, tahtoisin kertoa teille jotakin.»
Davido Rossi ei vastannut.
»Minä tunsin äitinne, poikani.»
»Äitini?»
Paavi nyökäytti päätään ja hymyili.
»Hän oli uljas sielu ja sai kärsiä äärettömästi. Semmoiset ovat Jumalan
tiet.»
Davido Rossi ei puhunut. Hän katsoi paavin väriseviä kasvoja ja koetti
pysyä tyynenä.
»Tietysti ajattelette pahaa isästänne tietäessänne, kuinka paljon
äitinne sai kärsiä. Eikö niin?»
Rossi kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin tyynnyttääkseen
ajatuksiaan ja sanoi: »Kuinka minä saisin ajatella pahaa kenestäkään,
minä, joka olen saattanut oman vaimoni kärsimään?»
Paavi hymyili taas arasti.
»Davido...»
Rossi ei voinut hengittää.
»Jos Jumala sallisi sinun tavata isäsi jossakin ja hän ojentaisi
sinulle kätensä, tahtoisitko... olkoonpa hän missä tahansa ja kuka
tahansa... _tahtoisitko puristaa hänen kättään_?»
»Tahtoisin», sanoi Rossi, »vaikkapa tapaisin hänet vankilassa ja
vaikkapa hän olisi kurjista kurjin.»
Paavi hengitti syvään, astui askeleen eteenpäin ja ojensi ääneti
kätensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi ja vanha paavi
seisoivat käsi kädessä ja silmä silmää vastaan.
He koettivat puhua, mutta eivät voineet.
»Hyvästi!» sanoi paavi puoleksi tukehtuneella äänellä ja astui vavisten
pois huoneesta.