»Nouskaa, lapseni! Taivas tietää pitäisikö pyhän isän antaa teille
siunauksensa. Se, joka tekee rikoksen, joka vahingoittaa toisten elämää
tai onnea, on kaksinkertainen rikoksellinen. Olkoon minusta kaukana se,
että tahtoisin lisätä syyllisyytenne katkeruutta, kun löydän teidät
tässä paikassa kärsimässä syntinne tähden. Oletteko yksin?»
»Aivan yksin, pyhä isä.»
»Istukaa. Pyhä isä istuu viereenne.»
Paavi istui Roman viereen. Hän koetti olla ankara. Se oli hyvin
vaikeata. Hänen kätensä hiipi Romaa kohti ja tarttui Roman käteen.
Jokaisen kovan sanan kohdalla tuntui hellä puristus.
»Lapseni, nykyhetki on synkkä, ja tulevaisuus on vielä uhkaavampi.
Yhteiskunta on järkkynyt perustuksiaan myöten, ja Jumala yksin tietää
mitä voi tapahtua. Mutta Jumalan käsi johtaa rajumyrskyäkin, ja Hän
kääntää kaikki asiat hyvään päin. Mutta yhtä asiaa Hän ei voi tehdä —
ei Jumalakaan voi palauttaa menneisyyttä eikä saattaa tehtyä rikosta
tekemättömäksi... Tyyntykää, tyttäreni, tyyntykää!»
Roma oli täydellisesti tyyni, mutta paavi saattoi hädin tuskin hillitä
itseään.
»Lapseni, ymmärrän nyt, että erehdyimme. Davido Rossin aikeet eivät
olleet rikoksellisia, eikä hänen tarkoituksensa ollut väärä. Olen
saanut tiedon siitä asiasta nyt ja näen kaikki toisessa valossa.
Kaikki, mitä sanoitte miehestänne, on totta. Hän ei ole anarkisti eikä
ateisti, vaan tosi kristitty, joka rakastaa ihmiskuntaa. Ja vaikkei
ihmiskunta koskaan voisi saavuttaa hänen korkeita ihanteitaan, tulee
sen pyrkiä niitä kohti. Niin, se oli suuri erehdys, lapseni, vaikka
se oli luonnollinen ja ehkä anteeksiannettava. Ja ellei tätä kamalaa
seikkaa olisi tapahtunut... Mutta emme puhu siitä nyt.»
Paavi taputti kättä omansa alla aivan kuin hän olisi tyynnyttänyt
itkevää lasta.
»Vaikka olette tehnyt väärin, on rohkeutenne ja kärsivällisyytenne
liikuttanut kaikkien sydäntä, tyttäreni, ja ellei tuota hetken työtä
olisi tehty, olisi kaikki vielä mahdollista. Myöskin menneisyys olisi
voinut tulla pois pyyhityksi, niinkuin Maria pyyhki pois syntinsä
kyynelillään, joilla hän kostutti Mestarin jalkoja. Ja nyt, kun
hallitukset sortuvat ja valtaistuimet vapisevat ja Davido Rossi ehkä
palaa...»
Roma huudahti ilosta. Paavi kohotti sormensa varoittavasti.
»Ah! Sitä ette enää saa ajatella, tyttäreni — _te_ ette saa koskaan
semmoista ajatella. Kiusauksenne oli kamala ja Jumala on viisaudessaan
käyttänyt teidän tekoanne herättääkseen maailman omantunnon. Mutta kun
nainen on syypää rikokseen, kamalaan rikokseen, joka erottaa syyllisen
ihmisperheestä, silloin hän ei saa koskaan... En tahdo lisätä kiveä
kuormallenne, lapseni... Mutta Davido Rossin täytyy pysyä erillään
häpeästä, ei mikään tahra saa hänen nimeään himmentää.»
Romaa pyörrytti, kun hän huomasi paavin erehdyksen. »Hän ei koskaan ole
saava sitä tietää», ajatteli hän.
»Sääli — kovasti sääli, mutta oi, toisin ei voi olla. Te ette koskaan
enää voi yhtyä mieheenne. Rikos on välillänne nyt... Mutta minä tulin
toiselle asialle. Oletteko aivan valmis?»
»Olen, teidän pyhyytenne.»
Paavi lausui muutamia kysymyksiä saaden selville, että Roma ollessaan
luostarissa oli saanut tarpeellisen opetuksen, ja sitten piti Roman
sanoa tavallinen tunnustus.
»Toistakaa sanat minun jäljestäni, lapseni.»
Roma polvistui ja pani kätensä ristiin.
»Oi Jumalani, olen murheellinen sydämestäni, koska olen sinua vastaan
rikkonut...»
»Oi Jumalani, olen murheellinen, koska olen sinua vastaan rikkonut...»
»Sillä Sinä olet hyvä ja Sinä olet ollut minulle niin armollinen ja
Sinä olet pelastanut minut helvetistä...»
»Sillä Sinä olet hyvä ja Sinä olet ollut minulle niin armollinen ja
Sinä olet pelastanut minut helvetistä...»
»Armosi avulla en tahdo enää koskaan rikkoa sinua vastaan...»
»Armosi avulla en tahdo enää koskaan rikkoa sinua vastaan...»
Sitten Roma luki samalla tapaa uskontunnustuksen, ja sen jälkeen paavi
kastoi hänet. Roma oli nöyrä ja harras. Kasteen jälkeen paavi sanoi:
»Kaste huuhtoo pois kaikki syntinne, tyttäreni, mutta jos sielunne
rauhan tähden tahdotte tehdä täyden tunnustuksen ennenkuin annan teille
pyhän sakramentin...»
»Onko se rippisalaisuus, jos kerron jotakin...»
Paavi nyökäytti päätään. »Te olette nyt kirkon lapsi, ja se, mitä
sanotte, pidetään pyhänä.»
»Sitten tahtoisin tunnustaa, teidän pyhyytenne. Olen toivonut sitä
koko ajan tämän oikeudenkäynnin jälkeen, ja siksi tahdoin tavata isä
Pifferiä.»
»Tunnustakaa, tyttäreni, mutta muistakaa, ettette syytä ketään.»
Paavi siunasi häntä ja sulki silmänsä kuunnellakseen. Roma oli yhä
polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Hän aloitti tunnustuksensa.
»Isä, minä olen suuri syntinen, ja kun sanoin tuomioistuimen edessä,
että surmasin ministerin, lausuin valheen suojellakseni toista.»
»Lapseni!» Paavi oli noussut seisomaan.
Hetken äänettömyys. Sitten paavi istuutui taas vavisten ja sanoi
nopeasti:
»Jatkakaa.»
Roma jatkoi tunnustustaan. Hän kertoi kuinka hän oli aikonut surmata
ministerin, kun tämä oli pakottanut häntä syyttämään miestään. Hän
kertoi kuinka hän oli valmistautunut tuohon tekoon. Hän kertoi tuosta
kamalasta yöstä, jolloin hän oli lähtemäisillään kamalalle asialleen.
»Mutta samassa paroni tuli huoneeseeni ja silloin...»
»Teidän omaan asuntoonne?»
»Niin, ja se oli syynä kaikkeen.»
»Kuinka?»
»Joku toinen tuli sisään jälkeenpäin.»
»Joku...»
»Eräs ystävä.»
»Yst... ystäväkö?»
Roma pisti kätensä poveensa ja veti esiin vangitsemiskäskyn.
»Tämä», sanoi hän.
Paavi otti paperin. Se kahisi, kun hän avasi sen. Ei kuulunut muuta
ääntä kuin hänen syvä hengityksensä.
»Ettehän tahdo sanoa... syyttää...»
Paavin silmät harhailivat ympäri huonetta, mutta ne palasivat taas
noihin hänen jalkainsa juuressa oleviin kasvoihin.
»Ei, ei! Ettehän tarkoita sitä, lapseni. Sanokaa, että olen käsittänyt
teidät väärin ja tullut väärään johtopäätökseen.»
Roma kosketti paavin viittaa. »Anteeksi, pyhä isä. En voinut kuolla
valhe huulilla, mutta minä aioin tunnustaa isä Pifferille ja niin...»
Paavi nousi taas ja seisoen Roman edessä hän tarttui hänen
olkapäihinsä. »Kieltäkää se!» huusi hän. »Minä käsken teitä kieltämään
sen! Te tahdotte minua uskomaan, että hän teki tuon rikoksen, ettekä
te! Että hän on murhaaja —!»
Hän työnsi Roman pois luotaan, ja Roma vaipui taaksepäin peittäen
kasvonsa käsillään. Sitten paavi kohotti kätensä otsalleen aivan kuin
pyyhkiäkseen pois pilviä, jotka olivat siihen kokoontuneet, ja sanoi
sitten murtuneella äänellä hiljaa: »Oi Jumala, Sinä tunnet heikkouteni!
Minä olen kurja ja puutteellinen. Armahda minua, Herra! Herra! Älä
peitä kasvojasi palvelijaltasi, sillä minä olen suuressa tuskassa.»
Roma itki, ja hetken perästä paavi huomasi sen. »Lapseni!
Lapsiraukkani! Teidän täytyy kärsiä minua. Olen vanha mies nyt. Heikko,
vanha mies vain, joka on kokenut paljon suruja.»
Roma nousi ja suuteli paavin kättä. Paavi piteli vielä
vangitsemiskäskyä.
»Mistä saitte tämän?» kysyi hän.
»Englannin lähettiläs toi sen tänä aamuna. Hän oli löytänyt sen
asunnostamme Piazza Navonalta.»
»Nyt muistan. 'Sen heitin pettäjäni jalkoihin', sanoi hän. Mutta
ajatukseni ovat sekaisin. Kaikki on hämmentynyt päässäni. Teidän omasta
huoneestanneko se löydettiin?»
»Niin, sillä siellä, eikä ministerin kotona, kuten poliisit sanoivat,
kaikki tapahtui.»
»Lapseni, teidän täytyy antaa minulle tuo paperi.»
Roma nousi säikähtäen. »Ettehän aikone antaa sitä viranomaisille!»
huudahti hän. »Sitä Sir Evelyn tahtoi, mutta minä sanoin hänelle, että
jos hän käyttäisi sitä todistuksena erästä toista henkilöä vastaan,
kieltäisin kaiken. Paitsi sitä, pyhä isä, se, minkä olen kertonut, on
rippisalaisuus, ja ettehän ilmaise sitä kenellekään.»
Paavi ei näyttänyt kuulevan. »Herra, Herra!» huudahti hän hiljaa. »Anna
minun syödä tuhkaa leivän asemesta ja sekoittaa juomani kyynelin.»
»Ja sitten, pyhä isä, on vielä jotakin, mitä en sanonut. Hän, joka
surmasi ministerin, teki sen puolustaakseen itseään. Se oli vahinko,
mutta ellei niin olisi tapahtunut, olisi ministeri surmannut hänet.»
Hän oli polvistunut taas ja kosketti paavin viittaa.
»Minä olen ainoa varsinainen syyllinen, sillä minä olin aikonut sen
rikoksen tehdä. Mutta jos _hänen_ kätensä oli välikappaleena ja minä
sen tähden saan kärsiä, niin pidän sitä sovituksena. Minähän hänet
petin, ja vaikka tein sen rakkaudesta enkä vihasta, ovat seuraukset
samat, ja hänen sydämensä on murtunut.»
Paavin valkoinen pää oli hyvin kumarassa.
»Enkä minä voi kärsiä enää kauan. Olen sairas — hyvin sairas — eikä
tuskani kestä kauan.»
Hänen suuret, kauniit silmänsä loistivat.
»Ja jos, kuten sanotte, Jumala on kääntänyt kaikki asiat parhain päin,
tahtoo Hän ehkä ottaa minut pois jonkun toisen asemesta, jonkun toisen,
joka on parempi ja jalompi ja tarpeellisempi.»
Hänen huulensa värisivät, hänen äänensä tukehtui ja hän pyyhki pois
kyynelen.
»Näin unta siitä viime yönä, pyhä isä. Luulin, että mieheni oli
palannut Roomaan ja kaikki kellot soivat. Se oli unta vain, ettekä
te kai usko sellaisiin lapsellisuuksiin. Mutta minusta oli suloista
ajatella, että kun en ole voinut elää mieheni hyväksi, voin edes kuolla
hänen puolestaan ja siten parantaa rikokseni.»
Paavi ei voinut kestää enempää.
»En saa soimata teitä, tyttäreni. Tulin tänne tapaamaan Maria
Magdalenaa, ja minä löysinkin itse Jumalan äidin sielun.»
»Siunatkaa minua, pyhä isä.»
»Minä siunaan teitä, lapseni. Mutta vanha mies, joka on siunannut
monta, tarvitsee nyt itse teidän siunaustanne.»