»Se kamala aie, johon teidän piti ryhtyä Roomassa.»
»Tarkoitatteko... mitä sanomalehdet kertoivat?» Paavi nyökäytti päätään.
»Salaliittoa, jonka tarkoituksena oli surmata kuningas?» Taas paavi
nyökäytti päätään.
»Ja teidän pyhyytenne uskoi sen?»
»Minun täytyi uskoa.»
»Ja hän... luuletteko, että hänkin uskoi?»
»Hän uskoi teidän puuhaavan salaliittoa. Hän ei voinut uskoa muuta sen
nojalla mitä olitte sanonut ja kirjoittanut.»
Hetken perästä Rossi puhkesi nauruun. »Ja kumminkin sanotte, että
maailmaa hallitsee oikeus!» huudahti hän. Omituinen tyhjyyden tunne oli
tullut häneen, eikä hänestä tuntunut kannattavan enää muuta kuin nauraa
kaikelle.
»Kuninkaanmurha! Olihan se käsitettävissä. Minä puhuin hänen isästään
ja sanoin, että vihdoinkin ymmärsin hänet. Ha-ha-haa!»
Paavi kalpeni. »Tahdotteko sanoa minulle, että se oli erehdys?» kysyi
hän.
»Tietysti sanon. Ainoa puuha, jossa minä koetin toimia, oli
vapautta-ajavien seurojen perustaminen, minkä tuo uusi hirmuvaltainen
säädös oli kieltänyt. No niin. Jos tuollainen erehdys voi johtaa
tällaisiin tuloksiin, ei todellakaan maksa vaivaa pyrkiä. Minä koetin
aina uskoa luonnon lakeihin ja luottaa siihen, että taivaallinen totuus
tunkeutuisi esiin huolimatta meidän alituisista erehdyksistämme... Minä
olin hullu. Taivaallista tahtoa ei ole olemassakaan!» Ja hän nauroi
taas.
Paavi koetti nuhdella häntä, mutta noiden nuorten kasvojen kärsivä ilme
masensi hänen suuttumuksensa. »Jotakin muuta on kuollut hänessä nyt»,
ajatteli hän. »Ennen oli Roma, nyt on Jumala.» Paavi ajatteli omaa
osaansa tuossa kamalassa erehdyksessä, joka oli turmellut nuoren miehen
elämän, ja hänen päänsä vaipui alas.
»Mitä kaikkea minä olenkaan uskonut!» sanoi Rossi. »Minä pidin
Herran rukousta testamenttina kaikille kansoille. 'Lähestyköön Sinun
valtakuntasi niin maassa kuin taivaassa.' Tuon rukouksen pohjalla olin
valmis asettumaan koko maailmaa vastaan, niitä vastaan, jotka puhuivat
taivaan valtakunnasta tyhjänä unelmana, ja niitä vastaan, jotka
vastustivat kansaa sen taistelussa oikeuksiensa puolesta.»
Paavi sulki silmänsä ja kuunteli.
»Minä uskoin myöskin Rooman tulevaisuuteen. Tähän saakka se oli
masentanut kaikki, jotka vääryydellä tahtoivat sitä vallita — keisarit,
paavit, kuninkaat. Pelaajain tavoin he olivat Rooman voittaneet ja
pelaajan tavoin he olivat sen menettäneet. Mutta Rooma odotti vain
oikeata hallitsijaansa — kansaa — koko maailman kansaa, ja maailman
tarkoituksia täyttäen se oli nouseva taas maailman pääkaupungiksi. Mikä
hulluus!»
Joka lauseen lopussa Rossi nauroi katkerasti.
»Entä evankeliumi — uskoin siihenkin. Se ei ollut maailmaa kieltävä
usko, kurjuuden usko. Evankeliumi julisti sodan maailman kurjuutta
vastaan, se tahtoi perustaa yhteyden ihmisten kesken, joka ulottuisi
niin pitkälle kuin ihmiselämä, niin syvälle kuin ihmishuoli.
Evankeliumi! Miten saatoinkaan sitä ajatella!...
»Ja paavi! Minä uneksin paavistakin. Hän oli luopuva maallisesta
vallastaan ja armeijoista ja keisarikunnista ja maallisten maiden
omistuksesta, sillä hän oli huomaava, että ainoastaan sielujen hallinto
oli jonkin arvoinen. Hänen kardinaalinsa olivat kaikista maailman
ääristä tulleita hyviä ja suuria miehiä, ja hän oli syrjäyttävä kaiken
sen filosofian ja valtiotaidon, jota kirkko on harrastanut keskiajasta
alkaen. Hän oli oleva suuri kristitty, suuri kansalainen. Minä näin
hänen seisovan maailman edessä työtä tekevän kansan pelastajana,
heikkojen ja sorrettujen isänä. Minä uskoin, että tämä uusi vuosisata
oli näkevä ihanteeni toteuttamisen, siksi että Jumala sitä tahtoi. Mikä
unelma! Mikä pettymys! Ei ole mitään Jumalaa, maailma on kaaos!»
Pelästyen omia sanojaan ja tietäen ainoastaan tahtovansa tuottaa
paaville kärsimystä Rossi oli kuin mies, joka murhaa oman lapsensa
siksi, että sen äiti on hänet pettänyt.
Paavi, joka oli syvästi liikutettu, katsoi nuoren miehen
tuskanvääntämiin kasvoihin tietämättä, että hänen omista silmistään
virtasi kyyneleitä. Vanhat muistot heräsivät eloon hänessä, ja hän
palasi omaan menneisyyteensä. Hän muisti ne päivät, jolloin hän itse
oli raivonnut kamalan kohtalon iskun alla, kun hänen toiveensa ja
uskonsa katkaistiin, niinkuin viikate leikkaa heinän. Mutta Jumala oli
ollut hyvä. Hänen armonsa käsi oli parantanut haavan ja kääntänyt asiat
hyvään päin.
Ottaen kirjeet taskustaan paavi asetti ne pöydälle sanoen:
»Nämä ovat teille, poikani.» Sitten hän kääntyi mennäkseen pois. Hänen
rintaansa puristi, eikä hän voinut virkkaa sen enempää.
Mennessään alas kapeaan käytävään, joka johti Angelon linnaan, ja
nähdessään päivän välähdykset kapeista ikkunoista sekä kuullessaan
leikkivien lasten iloiset äänet kadulta paavi sanoi itselleen, että
hänen täytyi olla ankara Romalle. Ainoa asia, jota ei voinut parantaa,
oli pääministerin surma, ja vaikka Jumalan käsi oli kääntänyt senkin
kansan hyväksi, oli se asettanut ylipääsemättömän muurin noiden kahden
onnettoman ihmislapsen välille.
»Lapsiraukka! Kukkaraukka, jonka kohtalon myrsky kaatoi! Mutta minun
täytyy soimata häntä. Ennenkuin annan hänelle pyhän sakramentin, täytyy
hänen tunnustaa ja nöyrtyä katuvaisena.»