»Yksinkertainen papin puku tänään, Gaetano», sanoi paavi, kun
kamaripalvelija saapui seuraavana aamuna hänen huoneeseensa.
Pukeuduttuaan mustaan kaapuun paavi katsoi suureen peiliin hymyillen.
»He eivät pitäneet pyhää isää kyllin mustana äskettäin, mutta nyt hän
on ainakin musta.»
Kamaripalvelija nauroi leikille suunnattomasti ja alkoi puhua Rossista,
jolle hän juuri oli vienyt aamiaista.
»Hän on mielipuoli, teidän pyhyytenne! Koko päivän hän istuu pää käden
varassa, ja kun hänelle puhuu, nostaa hän katseensa aivan kuin luullen
näkevänsä aaveen.»
»Ehkä hän on mielipuoli, poikani», sanoi paavi huoaten.
Kamaripalvelija oli kantanut sisään lyijypäisen kepin ja asettanut sen
vuoteen viereen.
»Teidän pyhyytenne ei sallinut minun lukita portaitten ovea, ja taivas
tiesi mitä tapahtuu, jos tuollainen mieletön tulee tänne keskellä yötä.»
»Gaetano», sanoi paavi vakavasti, »heitä ulos tuo keppi ikkunasta».
»Teidän pyhyytenne!»
»Heitä se ulos!»
Kamaripalvelija rypisti huultaan ja totteli.
Messun jälkeen ja kardinaalisihteerin käytyä paavin luona tämä kutsui
luokseen kreivi de Raymondin.
»Menkäämme ensin tervehtimään vierastamme», sanoi hän pistäen viittansa
taskuun kirjeet, jotka upseeri oli hänelle antanut.
Vatikaanista Angelon linnaan vievään salaiseen käytävään johtivat
rautaportaat, jotka kulkivat valtiosihteerin entisen asunnon ohi. Komea
nuori upseeri kulki alas ensin, ja vanha paavi seurasi häntä hitaasti.
»Minäkin olin kerran notkea kuin sinä, Ikabod! Ah! Elämäntie on pitkä,
mutta armollinen Jumala ei pakota meitä kulkemaan sitä kahta kertaa.»
He löysivät Rossin istumassa suuressa niukasti kalustetussa huoneessa,
melkein koskemattoman aamiaisensa ääressä. Hän kohotti päätään
kuullessaan askeleita ja nousi seisomaan paavin astuessa sisään. Hänen
kalpeat, ilmehikkäät kasvonsa osoittivat mitä syvintä toivottomuutta.
»Jotakin on kuollut hänessä», ajatteli paavi tuntien polttavaa tuskaa,
joka oli vaivannut hänen sydäntään monta päivää.
»Onko teidän hyvä olla tässä vanhassa talossa, poikani?»
»On, teidän pyhyytenne.»
»Onko teillä kaikki mitä tarvitsette?»
»Paljon enemmän kuin ansaitsen, teidän pyhyytenne.»
»Te olette kärsinyt, poikani. Mutta Jumala yksin tietää, mitä vielä voi
tapahtua.»
»Ei Jumalakaan voi tehdä tehtyä tekemättömäksi, teidän pyhyytenne.»
»Älkää olko epätoivoinen. Uskokaa vanhaa miestä — elämä on elämisen
arvoista. Pyhä isä on kokenut sen huolimatta suurista suruista.»
Säälivä hymy levisi nuoren miehen kasvoille. »Minun suruani ei teidän
pyhyytenne ole voinut tuntea — minä olen kadottanut vaimon», sanoi hän.
Syntyi hetken äänettömyys. Sitten paavi sanoi äänellä, joka värisi
hiukan: »Ettehän tarkoita, että vaimonne on kuollut, vaan ainoastaan...»
»Ainoastaan!» sanoi Rossi ivallisesti hymyillen. »Hän on _ainoastaan_
pettänyt minut.»
Taas syntyi äänettömyys.
»Se on kovaa, poikani, hyvin kovaa. Mutta kuka tietää mitkä
vaikuttimet...»
»Kirotut vaikuttimet, olivatpa ne mitä tahansa, kun ne saattoivat
vaimon pettämään miehensä.»
Paavi, joka piti molemmilla käsillä kepistään, vavahti huomattavasti.
»Poikani», sanoi hän, »teillä on paljon, mikä puhuu puolustukseksenne,
enkä minä tahdo vastustaa teitä kokonaan. Mutta Jumala hallitsee
maailmaansa oikeudenmukaisesti, ja ellei tätä olisi tapahtunut, olisi
teille ehkä tapahtunut jotakin pahempaa.»
»Ei mitään pahempaa olisi _voinut_ tapahtua minulle, teidän pyhyytenne,
kuin että ainoa olento minut petti, ainoa, jonka uskollisuuteen luotin
koko sielullani.»
Paavi ajatteli. »Hänen ihanteensa, se se on kuollut hänessä.» Sitten
hän sanoi ääneensä: »Niin, kyllä ymmärrän, millaista on, kun rakentaa
uskonsa ihmisperustuksiin. Perustus pettää, ja silloin sydän masentuu,
sielu horjuu. Mutta vaikka tämä... tämä petos tuntuu vaikealta, olette
hyvin väärässä, ellette tahdo nähdä, että se on pelastanut teidät
seurauksista — niistä kamalista seurauksista Jumalan ja ihmisten edessä
— joihin suunnittelemanne toiminta olisi teidät johtanut.»