Rangaistukseksi siitä ilosta, jota hän tunsi kuullessaan, että Roma
eikä Rossi oli ministerin surmaaja, paavi rupesi Romaa puolustamaan
itselleen ja haki tilaisuutta pelastaakseen hänet. Joka päivä viikon
ajan monsignor Mario luki sanomalehdet paaville, jotta hän voisi
tarkoin seurata tapahtumia.
Ensimmäisenä päivänä sanomalehdet lyhyesti mainitsivat rikoksesta.
Murhan kamala hengetär oli lentänyt kaupungin yli keskiyön aikana,
ja Rooman kansalaiset heräsivät aamulla kuulemaan kamalaa uutista,
hämmästyksen, häpeän ja kauhun uutista. Tämä tapahtuma melkein kylliksi
selittää, miksi ulkomailla pidetään Italiaa murhaajien kotipaikkana.
Iltalehdissä oli kirjoituksia, joissa kiitettiin vainajan jaloa
luonnetta. Hän oli Italian Richelieu, maansa ylevä ja harras palvelija,
meidän aikamme jaloimpia henkilöitä. Muutamat olivat arvelleet liian
ankariksi hänen äskeisiä toimenpiteitään, mutta ehkä hän tiesi paremmin
kuin hänen moittijansa hetken vaaran. Olkoonpa niin, että muutamat
pilvet himmensivät häntä, varmaa oli, että hänen täytyi taistella
melkein voittamattomia voimia vastaan, taloudellisia vaikeuksia, suuren
armeijan rasittavaa taakkaa ja Vatikaanin leppymätöntä vihamielisyyttä
vastaan. Mutta hänellä oli valtiomiehen ja hallitsijan vaisto, ja hän
on nyt poistunut juuri sillä hetkellä, jolloin hänen murehtiva maansa
olisi kipeimmin tarvinnut hänen voimaansa ja vaikutusvaltaansa.
»Julma kohtalo todellakin», sanoi _Koitto_, »pakottaa yhtymään
englantilaisen runoilijan sanoihin: 'Hyvät kuolevat ensin, ja
ne, joiden sydän on kuiva kuin kesän tomu, palavat tarkalleen
loppuhiukkaseen asti'.»
Ylimääräiset lehdet olivat täynnä kertomuksia siitä, kuinka kaupunki
otti vastaan ensimmäisen sanoman murhasta. Rooma oli todellakin
surupuvussa. Kaikkialla liput puolitangossa, kaikki julkiset
laitokset, ulkomaiden lähetystöt, kahvilat ja huvipaikat suljetut.
Suuria ihmisjoukkoja oli kokoontunut Corsolle, Piazza Colonnalle ja
pääkaduille, ja kiihkeästi odottava parvi seisoi Palazzo Braschin
edustalla. Diplomaattikuntien jäsenet menivät ulkoasiainministeriöön
lausumaan hallitsijainsa nimessä surunvalituksensa ja kauhunsa.
Sitten seurasi tarkka kertomus siitä, kuinka tuo kamala uutinen
ilmoitettiin kuninkaalle. Aamulla adjutantti oli viitannut siihen,
että suuri onnettomuus oli kohdannut Italiaa, mutta kun kuningas
kysyi, mikä se oli, ei adjutantti sanonut tietävänsä. Tuntia myöhemmin
Kvirinaalin järjestyksen valvoja tuli sanomaan, että diktaattori oli
sairas, ja vähää myöhemmin kuningatar kertoi kuninkaalle, että paroni
oli kuollut. Hänen majesteettinsa, joka oli äärettömästi kauhuissaan,
oli huudahtanut: »Kuka nyt on hallitseva Italiaa?» Sen jälkeen hän
oli kutsunut kokoon muut ministerit, käskenyt kieltää jälellä olevan
riemujuhlan vieton (joka riemujuhlakin oli todistus kuolleen ministerin
hartaasta rakkaudesta kuninkaaseen). Sitten oli kuningas laskenut
seppeleen kuolleen kirstulle.
Paavi oli hämmästyksissään ja lähetti ylimyskaartin upseerin kreivi de
Raymondin kaupungille ottamaan selkoa asioista.
Kun kreivi de Raymond palasi, oli hänellä toisenlainen kertomus. Kansa,
joka paheksui rikosta, ei ollut ollenkaan hämmästynyt. Paroni Bonelli
ei ollut tahtonut ymmärtää kansan tarpeita. Hän oli kohdellut kansaa
kuin orjajoukkoa ja vuodattanut sen verta kaduille. Siellä, missä tätä
ei suoraan sanottu, vallitsi synkkä äänettömyys. Ihmisryhmiä seisoi
lyhtyjen valossa Corsolla lukemassa iltauutisia. Joskus nousi joku
tuolille ryhmien eteen Cafe Aragnon edustalla ja luki ääneen viimeisen
lisälehden. Joukko kuunteli hetkisen ja läksi sitten pois.
Seuraavana päivänä lehdet olivat täynnä kertomuksia murhaajasta.
Valpas ja nopeasti toimiva poliisi oli saanut hänet kiinni heti surman
jälkeen, ja nyt hän oli varmassa tallessa vankilassa. Se oli Donna
Roma Volonna, murhatun holhokki. Tuommoinen tapahtuma on jo itsessään
omiaan panemaan koko ihmiskunnan sydämet kuohuksiin. Murhaaja sanoo
jonkinmoista kostoa syyksi tekoonsa ja vakuuttaa, ettei hänellä ole
mitään rikostovereita. Sitä poliisi ei kumminkaan usko, vaan otaksuu
pätevillä syillä, että tässä on kysymys kirkollisesta ja anarkistisesta
yhteissalaliitosta, jonka tarkoituksena oli hallituksen kukistaminen.
Muutamia päiviä sitten kerrottiin, kuinka murhaaja ilmiantoi Davido
Rossin, mutta se näyttää olleen ainoastaan kavala temppu. On
huomattava, että Rossi, jonka meluavat puuhat ovat tällä hetkellä
joutuneet unohduksiin tärkeämpien tapahtumien vuoksi, on päässyt
pakenemaan toveriensa avulla ja on yhä vielä vapaana.
Mitä murhaajaan itseensä tulee, on hänen luonteessaan monta
käsittämätöntä puolta, ellei sitä avaa oikealla avaimella. Hän on nuori
ja onnettoman kaunis, haaveileva, rohkea ja suuri keimailija, joka
on aina levittänyt ympärilleen petoksen ja naisellisen alennustilan
tunteen. Hän on noita naisia, joiden elämä on mitä inhoittavinta
vehkeilyä, ja hänen viimeinen uhrinsa oli hänen paras ystävänsä.
Borgiainkin murhia muistellen täytyi Italian tällä hetkellä tuntea mitä
syvintä kauhua ja häpeää tunnustaessaan, että sellainen nainen saattoi
olla roomalainen ruhtinatar, kun taasen se mies, jonka rakkauden
tähden hän nähtävästi oli luonnottoman rikoksensa tehnyt, oli nimetön
löytöläinen köyhäinkodista.
»Me emme voi muuta kuin surkutella», lisäsi valtion äänenkannattaja,
»ettei hirsipuurangaistus ole voimassa tuommoisesta rikoksesta,
joka sotii kaikkea inhimillisyyttä vastaan, ja toivoisimme, että
tuomioistuin eikä jury tulisi tässä asiassa päättämään, koska
tuomioistuin epäilemättä on vähemmin taipuvainen minkäänlaiseen
sentimentaalisuuteen.»
Taas paavi oli hämmästyksissään ja hän lähetti upseerin kaupungille.
Kreivi de Raymond palasi kertoakseen, että kahvilain nurkissa ihmiset
puhuivat paronista kuin kuolleesta koirasta ja sanoivat, että Donna
Roma oli surmatessaan hänet tehnyt hyvän työn, josta Jumala on häntä
palkitseva.
»Ah, ei mitään saada ilman maksua, eikä Jumala koskaan maksa
epäsuhtaisesti», sanoi paavi.
Tuomioistuin oli juuri toimessa, ja asia otettiin esille seuraavana
päivänä. Kun vangilta kysyttiin, sanoiko hän olevansa syyllinen vai
syytön, vastasi hän olevansa syyllinen. Mutta tuomioistuin pyysi häntä
vielä miettimään, määräsi hänelle puolustajan ja vaarinotti kaikki
tavalliset muodollisuudet. Oikeusjutun päätarkoituksena oli ollut saada
selville rikostoverit, mutta vanki vakuutti, ettei hänellä ole mitään
tovereita. Hän ei kieltänyt eikä pienentänyt tekoaan, ja hän myönsi sen
edeltäkäsin mietityksi. Kun häntä pyydettiin selittämään syy, sanoi
hän, että syynä oli viha niitä keinoja kohtaan, joita tuo mies oli
käyttänyt valtiollisten vastustajiensa masentamiseksi, ja vakava päätös
lähettää Kaikkivaltiaan tuomioistuimen eteen semmoinen mies, joka oli
asettunut ihmislakien ulkopuolelle.
»Tuo lörpötys», sanoi Koitto, »oli hänen ainoa puolustuksensa, ja
hän piti kiinni siitä taipumattoman itsepäisesti huolimatta selvistä
todistuksista, että hän on toiminut tottuneen politikoitsijan neuvosta
ja verta himoitsevan kamalan joukkion yllyttämänä.»
Paavi lähetti ylimyskaartin upseerin seuraavana päivänä oikeussaliin
kuulemaan tutkimusta, ja kun kreivi de Raymond palasi, olivat hänen
silmänsä itkusta punaiset. Nuoren vangin kauniit, surulliset kasvot
häkin kaltaisen rautaristikon takana olivat herättäneet sääliä
kaikissa. Hänen tyyneytensä, hänen surunsa, hänen jaloutensa, joka
huolimatta siitä, että häntä syytettiin murhasta, ilmeni selvästi
hänen suloisessa äänessään, oli liikuttanut kaikkia kyyneliin asti. Ja
tutkimus oli ollut hyvin alentavaa laatua, kun häneltä kyseltiin hänen
käynneistään Vatikaanissa ja koetettiin sekoittaa Davido Rossi asiaan
sen kirjeen nojalla, jonka Donna Roma oli kirjoittanut hänelle Milanon
vankilaan.
»Mutta _minähän_ sen tein», sanoi nuori vanki yhä uudelleen kiihkeästi
ja vain silloin ilmaisten pelkoa, kun revolveri näytti saattavan
vaaranalaiseksi poissaolevan Davido Rossin.
Lääkärit olivat eri mieltä siitä, oliko kuolemaan syynä pistoolin
laukaus, ja myöskin oli tullut ilmi hämmästyttäviä seikkoja poliisin
turmeluksesta ja vankilahirmuvallasta. Eräs sotaoikeuden tuomari
oli ilmaissut pöyristyttäviä seikkoja pääministerin rikos-osuudesta
inhoittavassa asiassa, joka loppui siten, että Donna Roman
miespalvelija teki itsemurhan itse tutkintovankilassa. Eräs vanha
garibaldilainen oli tunkeutunut esiin väkijoukosta huutaen:
»Pääministeri oli musta konna. Jumala varjelkoon meitä saamasta toista
samanlaista.»
Tämä valtioviisauden keinojen paljastaminen oli herättänyt suurta
hämmästystä, ja itse tuomarikin, joka oli rehellinen mies, oli luonut
katseensa alas syytetyn edessä. Kun vanki vietiin takaisin pyhän
Angelon linnan ja sotaopiston ohi, olivat joukot huutaneet »eläköön»
hänelle koko matkan, ja istuessaan avonaisissa vaunuissa karabinieerin
vieressä Donna Roma oli näyttänyt pelästyneeltä, kun hän huomasi, että
häntä pidettiin sankarittarena eikä pahantekijänä.
»Lapsiraukka», sanoi paavi. »Mutta kuka ymmärtää kaitselmuksen
tarkoitukset, tulkootpa ne esille Hänen vanhurskautensa tai Hänen
armonsa teillä.»
Seuraavana päivänä, kun upseeri taas palasi Vatikaaniin, hän
tuskin saattoi kertoa kertomustaan. Tutkinto oli lopussa ja vanki
oli tuomittu. Epäröiden tuomari oli tuominnut hänet elinkautiseen
vankeuteen. Roma oli säilyttänyt saman ylevän tyyneyden loppuun asti,
kiittänyt puolustajaansa, vieläpä tuomareitaan ja juryäkin, sekä
sanonut, että, he olivat oikein tuominneet hänen tekonsa. Hänen suuret
silmänsä olivat sanomattoman tummat ja hänen kasvonsa läpikuultavat
kuin alabasteri.
»Te olitte oikeassa tuomitessanne minut», sanoi hän, »mutta Jumala,
joka näkee kaikki, on punnitseva tekoani pyhän vanhurskauden vaa'alla».
Kaikkien läsnäolevain silmät olivat kyynelissä.
Kun aika tuli, jolloin Donna Roma oli vietävä pois, juoksi väki ulos
nähdäkseen hänet vilahdukselta vielä viimeisen kerran. Siellä oli
suljetut vaunut ja joukko karabinieereja, mutta liikutettu väkijoukko
oli voimakkaampi, se koetti pelastaa vangin. Tämä tapahtui lähellä
Angelon linnaa, ja kun portit olivat auki, työnsivät sotilaat Donna
Roman kiireesti sinne turviin. Hän oli nyt siellä.
Pääministerin hautajaiset olivat seuraavana päivänä. Huoneestaan
Vatikaanista paavi kuuli hautajaismarssin.
»Mutta jyrisevät rummut eivät voi estää Jumalan ääntä kuulumasta»,
sanoi paavi ja taas hän lähetti upseerin katsomaan noita menoja.
Nuori soturi palasi kertoen kamalan jutun. Kuningas ja hallitus
olivat aikoneet antaa haudata paronin valtion kustannuksella, ja
saattojoukko oli ollut hyvin loistava. Siinä oli vieraitten valtioiden
lähettiläitä edustamassa hallitsijoitaan, kenraaleja edustamassa
armeijaa, kuntien lähetystöjä, tuomareita punaisissa viitoissaan,
senaattoreja, parlamentinjäseniä ja loistaviin univormuihin puettua
ratsuväkeä. Torvet ja rummut olivat soittaneet hautausmarssin,
Angelon linnan kanuuna oli jyrähtänyt joka viides minuutti, ja Monte
Citorion sekä Capitoliumin kellot olivat soineet hitaasti ja kumeasti.
Requiem-messu oli laulettu kirkossa, ja hovisaarnaaja oli antanut
synninpäästön uskottoman ruumiille. Mutta kun saattojoukon tuli
lähteä Campo Santolle, oli väkijoukko Corsolla käynyt uhkaavaksi, ja
rauhattomuuksien estämiseksi muutettiin saaton suunta. Kulkien Campo
de' Fiorin yli se oli saapunut Tiberin rannalle, ja siellä väkijoukko
oli seisahduttanut sen ympäröiden ruumisvaunut ja heittäen kirstun
sillalta jokeen. Samana iltana tuhansia tulisoihtuja hehkui Roomassa,
ja miehet marssivat Corsolla laulaen ilovirsiä kuin juhlapäivänä.
»Kauheata!» sanoi paavi. »Mutta voi sitä, joka ei kuule Jumalan ääntä
siinä myrskyssä, joka kaataa tammen juurineen.»
Kun parlamentti avattiin pääsiäisloman jälkeen, lähetettiin kreivi de
Raymond siviilipuvussa sen ensimmäiseen istuntoon. Lehterit olivat
täpösen täynnä. Hillittyä kiihkoa näkyi kaikissa. Odottaessa muutamat
astuivat salista lehterille, toiset lehtereiltä saliin. Jokainen kyseli
naapuriltaan. Huhu kertoi, että hallitus oli luopunut toimestaan ja
kuningas, joka oli epätoivoissaan, ei ollut voinut muodostaa toista
ministeristöä. Eräs oikeiston johtajista oli sanonut, että Donna
Roma oli tehnyt yhdessä päivässä kansan hyväksi enemmän kuin mitä
vastustuspuolue olisi voinut saada aikaan sadassa vuodessa. »Jos noilla
vasemmiston yllyttäjillä on ainoatakaan kunnollista valtiomiestä, on
hänen aikansa nyt tulla esiin» oli hän sanonut.
Mutta mitä parlamentti tulisi sanomaan vainajasta? Puheenjohtaja astui
sisään ja asettui istuimelleen. Kun pöytäkirja oli luettu, syntyi
hetken äänettömyys. Ei sanaakaan sanottu, ei hiiskausta kuulunut.
»Siirtykäämme seuraavaan asiaan», sanoi puheenjohtaja.
Sillävälin kerääntyi kansaa Roomaan kaikilta lähiseuduilta. Paronin
kuolema ja Roman tuomio olivat herättäneet Italian omantunnon.
Kaikki olivat syvästi liikutetut, ja kansa seisoi vavisten tulevien
tapahtumien kynnyksellä. Jokaiselle alkoi selvitä, että Rooma nyt oli
lähellä historiansa uutta jaksoa. Se saattoi johtaa hallitsijasuvun
turmioon ja se oli ehkä muuttava paavin kansainvälisen aseman. Mutta
missä oli Rossi? Hän oli joka tapauksessa jalosydäminen ja rehellinen
mies, ja vaikka politikoitsijat olivat nimittäneet häntä uneksijaksi
oli hän ehkä oikeassa siinä, että vanha järjestelmä oli tuomittu
kuolemaan. »Katakombeja ei ole kaivettu yksistään Campagnalle», sanoi
joku.
»Totta, totta!» sanoi paavi.
Paavi huomasi hämmästyksekseen tuntevansa jonkinmoista ylpeyttä ja
liikutusta. Tämä vei hänen ajatuksensa taas Romaan. Ah, jos hän ei
olisi ollut syypää tuohon rikokseen, kuinka toisin asiat olisivat
käyneet! Mutta hän oli veren tahraama, eikä ylevä ja rehellinen mies
voinut enää seistä hänen vieressään.
Tämä sai paavin yhä syvemmin tuntemaan oman vastuunalaisuutensa.
Vaikkei Donna Roma ollut mitään virkkanut eikä syyttänyt ketään, oli
hänen rikoksensa ilmeisesti seuraus siitä, että hänet pakotettiin
pettämään miehensä. Kuinka paljon siinä oli paavin syytä?
Paavi lähetti upseerinsa Angelon linnaan kysymään vangin vointia, ja
nuori soturi palasi kertoen surkean tarinan. Donna Roma oli sairas,
eikä häntä voitu vielä muuttaa muuanne. Hänen hermostonsa oli aivan
pilalla, eikä kukaan voinut sanoa mitä saattaisi tapahtua. Siitä
huolimatta hän oli hyvin uljas, hyvin suloinen ja hyvin iloinen,
ja kaikki rakastivat häntä. Linnassa asusti insinööriupseereja, ja
komentajamajuri oli hyvä katolilainen, pyhän isän uskollinen poika. Hän
oli sijoittanut vangin valoisaan huoneistoon, jossa paavit ennen olivat
asuneet, vaikka vankila, joka oli varattu rikoksellisille, oli pimeä
koppi keskellä linnaa. Roma oli pyytänyt, että hänet kastettaisiin, ja
oli anonut, että majuri lähettäisi pyytämään isä Pifferiä sinne.
»Mene takaisin majurin luo ja sano, että minä tulen itse», sanoi paavi.
»Pyhä isä!»
»Kysy häneltä, voidaanko vielä avata salainen käytävä Vatikaanin ja
Angelon linnan välillä.»
Kreivi de Raymond palasi sanoen, että majuri oli antava avata sen.
Nykyisen valtiollisen hämmingin aikana ei kukaan voinut sanoa, mitä
huomenna tapahtuisi, mutta joka tapauksessa majuri otti vastatakseen
seurauksista.
Upseerilla on neljä avaamatonta kirjettä kädessään. Osoite, jossa oli
Rossin nimi, oli naisen käsialalla kirjoitettu, ja kirjeet olivat
saapuneet parlamenttitaloon Lontoon, Pariisin ja Berliinin kautta.
»Eräs postivirkamies antoi minulle nämä kysyen, voisinko toimittaa ne
perille», sanoi nuori soturi.
»Poikani, poikani, etkö huomannut, että se on ansa?» sanoi paavi.
»Mutta sama se! Anna ne minulle. Jättäkäämme kaikki Pyhän Hengen
huomaan!»