Hetkinen kului, ehkä puolituntia, ehkä neljännestunti tai vähemmän,
mutta nuoresta naisesta, joka tuuditteli vihollistaan sylissään ja luki
rukouksia hänen sielunsa hyväksi, se tuntui iäisyydeltä. Kun hän oli
varma, että kaikki oli lopussa, valtasi hänet suuri kauhu. Hänen oma
äänensä, joka oli ainoa ääni, minkä hän oli kuullut, oli tauonnut, ja
syvä hiljaisuus vallitsi. Hän oli yksin kuoleman kanssa, ja kuolema
ilmeni mitä hirveimmässä muodossaan. Tuntui aivan samalta kuin jos hän
itse olisi tehnyt murhan ja kuin uhri olisi maannut hänen edessään.
Tosin kyllä Rossi oli tuon haavan iskenyt, mutta sen hän oli tehnyt
puolustaessaan omaa henkeään ja melkein kuin tapaturmaisesti. Hän,
Roma, yksin oli aikonut tappaa paronin, ja hänen syyllisyydentuntonsa
oli sama kuin jos hän todellakin olisi surmannut paronin.
Ruokasalissa ei ollut muuta valoa kuin mikä tuli oven kautta toisesta
huoneesta, ja kamalat varjot levisivät lepotuolilla oleville kalpeille
kasvoille. Kuolontuskat olivat vääntäneet nuo kasvot, ja silmät olivat
auki. Roma tahtoi sulkea ne, mutta ei uskaltanut koskea niihin, ja
ympärillä olevat esineet kuvastuivat niiden lasimaiseen pintaan. Koira
haukkui yhä vielä etäällä, ja joukko humalaisia juhlijoita astui
piazzan yli laulaen juomalaulua ja nauraen. Sitten kello ulkona alkoi
lyödä. Se oli yksi nyt, ja tuo tunti näkyi hiipivän kaupungin yli askel
kerrallaan.
Roman kauhu kasvoi sietämättömäksi. Hän muisti Rossin viimeiset sanat:
»Minä olen surmannut hänet, mutta se on yhtä paljon sinun työtäsi kuin
minun, ja tästälähin et voi koskaan ajatella itseäsi muuta kuin kauhun
tuntein.» Tuntien itsensä murhaajaksi hän murhaajan tapaan valmistautui
pakenemaan. Kun hän koetti muistella äskeistä päätöstään surmata
paroni ja sitten itse antautua oikeuden käsiin, tuntui se hänestä niin
kaukaiselta kuin hän olisi sen uneksinut tai tuntenut jossakin toisessa
olotilassa.
Vavisten kiireestä kantapäähän ja tuskin pysyen pystyssä hän asetti
hatun ja harson uudestaan päähänsä, puki päällystakin yllensä ja
katsahtaen vielä lepotuolilla näkyviin kamaliin, tuijottaviin silmiin
vetäytyi ovelle. Hän ei uskaltanut kääntyä, sillä hirveä pelko, että
joku koskettaa häntä olkapäähän, oli vallannut hänet.
Ovi oli auki. Rossi oli epäilemättä jättänyt sen auki, eikä Roma ollut
sitä ennen huomannut. Hän astui portaille ja kuunteli. Kaksi herraa
ja neiti astuivat ylös nauraen ja puhellen. He asuivat alemmassa
kerroksessa. Toinen herroista oli kaupungin soittokunnan johtaja. Hän
palasi kotiin työstään Pinciolta nuottivihko kainalossa ja hansikkaat
kiinnitettyinä miekan kahvaan. Roma odotti kunnes tuo iloinen seura oli
mennyt sisään ja äänet tauonneet. Sitten hän lukitsi oman ovensa ja
alkoi hiljaa astua alas. Koko hänen urhoollisuutensa oli mennyt, ja hän
oli kuin kurja rikoksellinen.
Hän oli astunut alas jo yhdet portaat, kun eräs muisto valtasi hänet
— muisto siitä, kuinka hän oli ensimmäisen kerran astunut alas näitä
portaita, Rossi ja hän melkein koskettaen toisiaan. Se tunne, että hän
sen jälkeen oli tuottanut onnettomuutta samalle miehelle, oli melkein
tukahduttaa hänet, mutta se myöskin kiiruhti hänen askeleitaan. Jos hän
jäi tänne, kunnes joku saapuu ia rikos huomataan, mitä hän voisi sanoa,
joka ei olisi syytös hänen miestään kohtaan?
Äkkiä hän kuuli muita ääniä alhaalta — sotamiesten säännöllistä
astuntaa. Hän ymmärsi heti ketä ne olivat Ne olivat karabinieereja,
jotka tulivat hakemaan paennutta Rossia.
Roma kääntyi nopeasti ja pakeni äänettömin askelin takaisin huoneiston
ovelle, avasi sen, sulki sen hiljaa ia lukitsi sen sisäpuolelta. Se oli
tehty ennenkuin hän ymmärsi mitä hän teki, ja kun hän vihdoin tointui,
istui hän vieras huoneessa, ja karabinieerit soittivat sähkökelloa.
He soittivat sitä uudestaan, ja Roma seisoi keskellä lattiaa pidättäen
henkeään.
»Hitto vieköön!» kuului ääni ulkoa. »Miksi ei se naisihminen avaa, vai
tahtooko hän tuottaa itselleenkin ikävyyksiä? Hän on kotona varmasti,
vai mitä?»
»Kyllä hän on», vastasi toinen ääni. »Ainakin Rossi ajoi tänne, se on
aivan varma.»
»Missä ovenvartia on — hänellä on toinen avain?»
»Vanha hupsu on ilotulitusta katsomassa. Mutta kuuntelepas...» (ovi
jymisi aivan kuin joku olisi sitä jyskyttänyt). »Ovi on lukittu
sisäpuolelta.»
Kuului naurun hohotusta ja sitten ääni huusi: »Mars pojat! Murtakaa
ovi!»
Hetken perästä ovi oli murrettu auki ja karabinieerit astuivat
ruokasaliin. Roma odotti heidän tuloaan ääneti. Hän seisoi yhä vielä
keskellä vierashuoneen lattiaa tuijottaen eteensä.
»Kaikki pyhimykset! Mitä tämä on?» huudahti ääni ja yksi
karabinieereista kumartui lepotuolilla olevan ruumiin ääreen.
»Hänen ylhäisyytensä!»
»Jumala meidät pelastakoon!»
Romaa pyörrytti, eikä hän kuullut mitä seurasi. Seuraavassa
silmänräpäyksessä karabinieerit olivat astuneet vierashuoneeseen. Roma
seisoi heidän edessään, ja he kyselivät häneltä.
»Onko parlamentinjäsen herra Rossi täällä?»
»Ei», vastasi Roma aralla äänellä.
»Mutta hän on ollut täällä?»
»Ei», sanoi Roma rohkeammin.
»Tarkoitatteko, että herra Rossi ei ole ollut täällä tänä iltana?»
»Tarkoitan», sanoi Roma kiihkeästi.
Karabinieeri-upseeri, joka oli puhunut, katsoi häneen hetken tutkivasti
ja käski sitten miehiä toimittamaan etsinnän huoneissa.
»Mitä tämä on?» sanoi upseeri tarttuen laatikossa olevaan suljettuun
kirjeeseen ja lukien päällekirjoituksen: »_L’on. Davido Rossi, Carceri
Giudiziarie, di Milano_.»
»Se on kirje, jonka kirjoitin miehelleni ja jota en vielä ole pannut
postiin», vastasi Roma.
»Mutta mitä tämä on?» huusi ääni ruokasalista. »Parlamentin jäsenelle
Davido Rossille Zürichin italialaiselta siirtokunnalta.»
Roma vaipui istumaan. Se oli revolveri. Hän oli unohtanut sen.
»Hyvä on», sanoi upseeri naurahtaen niinkuin äskenkin.
Melkein pyörryksissä pelosta Roma nousi seisomaan. »Revolveri on
minun», sanoi hän. »Herra Rossi jätti sen minun huostaani lähtiessään
ulkomaille kuukausi sitten, eikä hän ole sen jälkeen sitä koskettanut.»
»Kuka siis ampui laukauksen, joka surmasi hänen ylhäisyytensä, signora?»
»Minä», vastasi Roma.
Vaistomaisesti mies nosti lakkiaan.
Puolen tunnin perästä Roma oli uudistanut saman tunnustuksen Regina
Geelissä, ja karabinieerit olivat, estääkseen yleistä skandaalia,
salaisesti vieneet paronin ruumiin yön pimeydessä Palazzo Braschiin
toiselle puolen piazzaa.