Kun Roma tointui taas, ei kuulunut ääntäkään huoneistossa. Piazzakin
ulkona oli aivan äänetön. Joku soitti mandoliinia etäällä, ja sen
heikko ääni värisi yöilman läpi. Kaukaa kuului koiran haukuntaa, mutta
muuten oli kaikki hiljaa.
Roma makasi muutamia hetkiä puoleksi tiedotonna. Hänen mielessään
liikkui hämäriä muistoja, eikä hän ensin voinut selvittää niitä.
Vihdoin hän muisti, mitä oli tapahtunut, ja purskahti katkeraan itkuun.
Mutta kun ensi tuska oli ohi, tunsi hän koko olemuksellaan vihaa
paronia kohtaan. Rossi oli sanonut, että tuo mies oli kuollut, mutta
Roma ei tuntenut mitään sääliä. Paroni ansaitsi kuoleman, ja jos Rossi
oli hänet tappanut, ei se ollut mikään rikos.
Roma makasi hiljaa samalla paikalla, mihin hän oli kaatunut, kun hän
kuuli jotakin liikettä viereisestä huoneesta. Sitten ääni sieltä huusi:
»Roma!»
Se oli paronin ääni murtuneena ja heikkona. Suuri kauhu valtasi Roman.
Sitten hän tunsi häpeää ja vihdoin huojennusta. Paroni ei ollut
kuollut. Kiitos Jumalani Oi, kiitos Jumalan!
Hän nousi ja meni ruokasaliin. Paroni oli polvillaan ja koetti nousta
lepotuoliin. Hänen paidanetumuksensa oli osittain riuhtaistu hänen
rinnaltaan ja Annunziatamerkki oli riistetty pois. Hänen vasemman
silmänsä yläpuolella oli verinaarmu, mutta muita väkivallan merkkejä ei
näkynyt. Mutta hänen silmänsä olivat tuijottavat, ja hänen kasvoillaan
oli kuolon kalpeus.
»Minä kuolen, Roma.»
»Minä juoksen heti hakemaan lääkäriä», sanoi Roma.
»Ei, älä mene. En tahdo, että he löytävät minut täältä. Paitsi sitä
se on tarpeetonta. Tiedän tarkkaan mitä on tapahtunut. Ritarimerkin
sahalaitainen pää on vioittanut aivoja lähellä silmää. Ensimmäinen
seuraus oli tiedottomuus, seuraava on oleva sisäinen verenvuoto
ja sitten seuraa nukkuminen ja kuolema. Viidessä minuutissa veri
on peittävä vahingoittuneen aivojen kohdan ja minä menen taas
tiedottomaksi. Se on typerää, eikö niin?»
»Antakaa minun hakea pappi», sanoi Roma.
»Älä tee sitä. Sinä voit itse tehdä minulle enemmän hyvää. Anna minulle
juomista.»
Roma koetti voittaa melkein vastustamattoman inhonsa tuota miestä
kohtaan, joka oli tehnyt hänelle niin paljon vääryyttä, ja inhimillinen
sääli kärsivää kohtaan voitti vihan. Hän toi paronille vettä ja kohotti
lasin hänen vapiseville huulilleen.
»Hän sanoi, että minun pitää pyytää anteeksi sinulta, Roma. Ehkä minun
pitäisi. Mutta minä en aikonut tehdä pahaa sinulle. Jumala tietää,
etten aikonut. Aioin tehdä parhaan voitavani.»
»Kuinka voitte nyt?» sanoi Roma.
»Huonommin», vastasi paroni. »Paha aivovamma. Minä en elä kauan. Mutta
älä pelkää. Minä en pelkää. En ole koskaan pelännyt mitään eläessäni,
enkä pelkää kuolemaakaan.»
Hän hymyili surumielisesti ja lisäsi: »Kuinka hänen
kunnia-arvoisuutensa olisi hämmästynyt, jos nimittäin olisin sallinut
sinun kutsua tänne papin! Se ei olisi ollut kaunista. Mutta minä en ole
ollut paha mies. Jokaisella on kyllin kantamista omassa taakassaan.»
Hän katsoi Roman silmiin selvin katumuksen ilmein ja sanoi: »Olisiko
hyvä, jos pyytäisin sinulta anteeksi? Olisiko?»
Roma ei vastannut, ja paroni ojentautui suoraksi ja huokasi. Hänen
hengityksensä kävi vaivaloiseksi, hänen ihonsa kuumaksi ja silmät
suurenivat.
»Kuinka voitte nyt?» kysyi Roma.
»Minä lähden kohta», vastasi paroni hymyillen.
Roma sai vieläkin taistella inhoansa vastaan. Paroni oli ollut kaiken
hänen elämänsä onnettomuuden alkuna. Paroni oli pakottanut hänet
pettämään miehensä, sitten valehdellut Rossille ja erottanut heidät
iäksi. Mutta vihdoin alkoi ihmissielu elää tuossa kurjassa miehessä ja
hän katsoi Romaan rukoilevin silmin, jotka eivät enää nähneet mitään.
»Oletko siellä, Roma?»
»Olen.»
»Lupaa ainakin se, ettet jätä minua.»
»En jätä teitä nyt», vastasi Roma hiljaa.
Hetken perästä paroni kohosi vaivaloisesti istumaan ja sanoi: »Ja
tämä on siis loppu! Kuinka mieletöntä. He löytävät minut täältä joka
tapauksessa ja siitäkös puhutaan! Parlamentti, sanomalehdet, kaikki
uutisten urkkijat ja huutajat. Mitä Eurooppa sanoo? Toinen Boulanger,
ehkä. Mutta minä säälin Italiaa. Ei kukaan voi sanoa, etten rakastanut
maatani. Kun sen edut olivat kysymyksessä, ei mikään voinut minua
estää. Ja juuri nyt, kun voiton hetki oli tullut...»
Hän koetti nauraa. Romaa kauhistutti.
»Annunziata-merkki teki sen. Hän viskasi sen minuun niin voimakkaasti.
Koko elämäni olin tuota merkkiä halunnut, ja nyt se tappoi minut!
Naurettavaa, eikö ole?»
Taas hän koetti nauraa.
»Tässä on kumminkin jotakin oikeutta, enkä minä valita. Paavi koetti
kuvata minulle kauhean lopun, mutta hänen painajaisensa ei minua
peloittanut. Meidän täytyy kaikkien kumartua koston alle — paavin niin
hyvin kuin muidenkin. Mutta tällainen järjetön kuolema...»
Hän puhui vaivaloisesti ja veti etumusta. Roma avasi sen niskasta ja
jotakin putosi silloin lattialle. Se oli kiiltävän musta hiuskihara,
sidottu punaisella nauhalla, jommoisella lakimiehet sitovat
asiakirjojaan. Paronin silmät olivat himmeät, mutta hän huomasi sen
kumminkin.
»Sinun kiharasi, Roma. Sinä olit kuumetaudissa, kun tulit Roomaan,
muistathan. Tohtorit leikkasivat kauniin tukkasi poikki. Tämä on siitä
osa. Olen kantanut sitä siitä asti. Se on mieletöntä, eikö ole?»
Kyyneleet kiilsivät Roman silmissä. Tuo kyynillinen mies, joka nauroi
kaikille tunteille, oli kantanut hellintä muistoa povessaan.
»Nuorena kannoin äitini tukkaa samassa paikassa. Hän oli hyvä
nainen. Aina kun hän pani minut nukkumaan, hän rukoili: 'pidä minua
kädestä!'... Saanko pitää sinua kädestä, Roma?»
Roma käänsi pois päänsä, mutta ojensi hänelle toisen kätensä, ja
kuoleva mies suuteli sitä.
»Mikä kaunis käsi tämä on! Luulisin tuntevani sen koko maailman käsien
joukosta. Kuinka hullua! Ihmiset ovat aina pelänneet minua, Roma.
Äitinikin pelkäsi minua jo lapsena ollessani. Mutta kun täytyy kuolla
ilman kenenkään rakkautta... Nyt minä kai rupean hourailemaan.»
Hänen äänensä vapisi.
»Pieni näytelmäni on nyt luullakseni lopussa, ja kun esirippu on
laskeutunut, on aika mennä kotiin. Kuolema on juhlallinen kotiinmeno,
Roma, ja jos ne, joille olemme tehneet vääryyttä, eivät voi antaa
anteeksi...»
Vihan taistelu Roman sydämessä oli lopussa. Hän muisti Rossia, ja koko
hänen katkeruutensa hävisi. Samassa suhteessa kuin paroni oli häneen,
oli hän itse mieheensä. He olivat molemmat anteeksi anovia, molemmat
syyllisiä ja häpeissään.
»Annan anteeksi, niinkuin itsekin toivon saavani anteeksi», sanoi hän.
Paroni naurahti taas, mutta toisella tavalla. Sitten hän pyysi Romaa
kohottamaan hänen päätään. Roma asetti tyynyn sen alle, mutta paroni
pyysi häntä kohottamaan sitä vieläkin enemmän.
»Etkö voi nostaa minua käsivarsillesi, Roma?... Vielä ylemmäksi.
Näin!... Voitko pitää minua näin?»
»Kuinka voitte nyt?» kysyi Roma.
»Nyt ei kestä kauan enää», vastasi paroni. Hän hengitti hätäisesti.
Roma alkoi lukea niin paljon kuin hän muisti ulkoa rukouksia
kuoleville, joita hän oli kuullut tätinsä kuolinvuoteen ääressä.
Kuoleva mies hymyili kärsivällisesti Romalle ja antoi hänen jatkaa.
Roma rukoili yhä nopeammin sanoen samat sanat uudestaan, ja hän kuuli
kuinka paronin hengitys kävi yhä heikommaksi ja epäsäännöllisemmäksi.
Vihdoin se tuntui lakkaavan kokonaan, ja luullen, että kaikki oli
lopussa, Roma teki ristinmerkin sanoen:
»Me annamme sinun huostaasi, oi Jumala, palvelijasi Gabrielin
sielun, jotta hän kuollessaan maailmalta eläisi sinussa. Pyyhi Sinä
suuressa armossasi Kristuksen tähden pois ne synnit, joita hän lihan
heikkoudessa on tehnyt. Amen.»
Silloin kuolevan silmät avautuivat ja hän lausui surkeasti hymyillen:
»Minä kuolen sinun sylissäsi, Roma.»
Hän hengitti syvään ja lisäsi:
»Hyvästi!»
Hän oli koettanut alistaa kaikki oman tahtonsa alle ja ennen kaikkea
hän oli alistanut yhden ihmisen — oman itsensä. Luonto kostaa kerran
kaikille, jotka uhraavat inhimillisyyden kunnianhimolle, kantakoonpa
hän tyrannin kruunua tai pyhimyksen tiaraa. Suurtakin miestä suurempi
on olemassa — se, joka on liian suuri ollakseen suuri.