Yksi ainoa ajatus liikkui Davido Rossin mielessä, kun hän läksi
Piazza Navonalta — että maailma, jossa hän oli elänyt, oli järkkynyt
perustuksiaan myöten ja että hänen elämänsä nyt oli lopussa. Onneton
mies kulki pitkin katuja kysymättä itseltään minne hän meni tai miten
hänelle kävi.
Joka askeleella hän huomasi jäännöksiä päivän juhlimisesta. Kerran
raketit Pinciolta putosivat kaupungin yli kuin kiiltävä sade
tulimerestä keltaisina, sinisinä ja punaisina pisaroina, jotka
sammuivat pudotessaan jättäen yön yhtä pimeäksi kuin ennen. Seuraavana
hetkenä hän loi katseensa alas Corsoa pitkin, joka oli valaistu kuin
alttari monivärisin lyhdyin.
»Miksi nuo ihmiset iloitsevat?» kysyi hän itseltään.
Eräällä pienellä piazzalla oli ilotulitus, ja pari kolme ryysyistä
poikaa koetti lämmitellä sen vieressä. Tämä soveltui paremmin Rossin
mielentilaan. Koko maailma oli kaaos, sattuman heiteltävä.
»Tuossakin kulkee juhlatuulella oleva miesparka», sanoi joku. Se oli
karabinieeri, joka kulki edestakaisin. Hän oli kuullut Rossin puhelevan
itsekseen kulkiessaan hänen ohitsensa pimeässä.
Virran ranta oli hiljaisempi kuin kadut. Rossi astui Ghetton aution
alan läpi ja vanhan Cenein palatsin madonsyömien kaarien alitse sekä
tubi hyväin veljesten sairashuoneiden ohi. Tiberin mutainen, kuohuva
vesi oli kuin hänen riehuvien tunteittensa musta kuvastin.
Monet tunteet repivät hänen sydäntään, mutta pahin niistä oli viha.
Hän oli surmannut paronin. Se mies ansaitsi kuolemansa, eikä Rossi
tuntenut mitään sääliä uhriaan kohtaan. Hän ei katunut rikostaan.
Mutta se seikka, että hän oli surmannut ministerin, jonka hengen hän
kaksi kertaa oli pelastanut oman henkensä uhalla, hän joka aina oli
vastustanut väkivaltaa ja saarnannut rauhan evankeliumia, tuntui
alentavalta ja häpeälliseltä.
Tuo nainen oli ollut syynä kaikkeen. »Kuinka minä vihaan häntä»,
ajatteli hän. Hän sanoi itselleen sadannen kerran, ettei hän ikinä
ole ketään vihannut niin paljon, kun hän huomasi palanneensa takaisin
Piazza Navonan läheisyyteen. Tietämättään hän oli kiertänyt sen ympäri.
Teatro Vallessa oli pidetty naamiohuvit, ja joukko meluavia miehiä
ja naisia astui Davido Rossin ohi, muutamia punaisissa ja mustissa
dominoissa, toiset höyhentupsuiset lakit päässä. Useat parit kulkivat
käsikoukussa laulaen ja heitellen konfetteja. Kaksi tyttöä tervehti
Rossia kimeällä äänellä, tirkisti häntä silmiin ja sanoi jotakin
lemmestä.
»Mutta ovatko nuo raukat sen huonompia kuin n.s. sivistyneet naiset?
Kaikki naiset ovat samanlaisia. Minä vihaan heitä jok'ikistä», ajatteli
hän.
Hän alkoi muistella Romaa semmoisena kuin hän oli hänet nähnyt sinä
iltana. Nuo kauniit rukoilevat kasvot, joita hän ei ollut huomannut
silloin, kun hänen silmänsä todenteolla niitä katsoivat, johtuivat nyt
hänen mieleensä. Tuo muisto ajoi vasten hänen tahtoaan hellyyden aallon
hänen sydämeensä, joka ollen tulvillaan vihaa kumminkin alkoi sulaa
rakkauteen.
Kaikki ne julmat sanat, jotka hän oli lausunut poistuessaan,
johtuivat taas hänen muistiinsa, ja hän myönsi kiivastuneensa
liiaksi. Masentamatta heti Romaa hänen olisi pitänyt kuunnella
hänen selitystään. Ennenkuin paroni astui huoneeseen Roma oli ollut
vannomaisillaan, että yksinomaan hänen rakkautensa oli saanut hänet
pettämään miehensä.
Rossi sanoi itselleen, että Roma oli valehdellut, mutta se ajatus
tuotti helvetin tuskia, ja tyynnyttääkseen itseään Rossi läksi taas
virran rannalle. Nyt hän astui Angelon sillan yli ja läksi Borgoa
pitkin Pietarin piazzalle. Mutta tämä paikka herätti hänessä muistojen
tulvan. Tuolla parvekkeella hän oli ensi kerran nähnyt Roman, ei
selvään, vaan hämärästi pitsien ja auringonvarjojen hattarain keskellä.
»Ja nyt on kaikki lopussa!» ajatteli hän.
Sitten hänen mieleensä johtui, että juuri tuolla paikalla Roma
arvattavasti keksi sen juonen häntä vastaan, joka loppui tähän
petokseen. Nyt koko katkeruus taas palasi hänen sieluunsa. Hän sanoi
itselleen, että Roma on ansainnut joka sanan, jonka hän, Rossi, oli
hänelle sanonut, ja katui omaa nöyrtymystään, kun oli koettanut
keksiä puolustuksia Romalle. Viimeiseen kiroukseensa hän nyt lisäsi
kiihkeän vihan sanoja, ja vaikka ne lausuttiin ainoastaan hänen omissa
aivoissaan tai pimeälle yölle ja kuohuvalle virralle, ne kiihoittivat
nyt hänen raivoaan.
»Minä vihaan, vihaan häntä!» ajatteli hän.
Ihmiset sanoivat, että hän oli kuin Simson, jonka Delila oli pettänyt,
ja jos hän olisi voinut Simsonin lailla kaataa vihollistensa huoneen
haudatakseen sen alle itsensä ja heidät, olisi hän ollut tyytyväinen.
Mahdotonta! Lapsellista! Kuinka hulluksi mies saattoi käydä, kun hänen
siveellinen maailmansa oli murskattu.
Piazza oli nyt äänetön. Paavin ikkunoista loisti valo, ja sveitsiläisen
kaartin soturi oli vahdissa Vatikaanin pronssiportin takana. Komeaan
univormuun puettu ovenvartia haukotteli pääministerin palatsin ovella.
Mies odotti isäntäänsä. Hän sai nyt odottaa.
Pietarin-kirkon kello löi yksi, ja joukko varjoja alkoi liikkua tuolla
hiljaisella piazzalla. Paavin riemujuhla muistui Rossin mieleen. Hän
näki ja kuuli kaikki uudestaan. Tungos, komea juhlakulku, paavi,
ja lopuksi Rossin oma puhe. Katkeran ivallinen hymy levisi hänen
huulilleen, kun hän muisti omat sanansa.
»Onko mahdollista, että koskaan olen uskonut noita satuja?»
Kirkot, temppelit, uskonnolliset menot, kellot, papit, paavit — ne
olivat kaikki valhetta. Kuka on sanonut, että totuus perii maan? Kuka
hullu on keksinyt sadun hyvästä kaitselmuksesta? Kai joku munkki
luostarissaan, joka ei vielä tiennyt mitä elämä on.
»Mutta minne minä nyt pakenen?» ajatteli hän.
Hän astui pitkin Trasteverea kuvitellen, kuinka häntä tutkittaisiin
oikeuden edessä paronin murhasta. Roma istuu todistajien penkillä ja
hän itse syytettyjen paikalla. Tuon ajatuksen synnyttämä kauhu oli
sietämätön. Hän sanoi itselleen, että ainoastaan yksi tie oli hänellä
jäljellä ja että hän vain siten saattoi paeta epätoivoa.
Onneton mies aikoi lopettaa oman elämänsä. Hän oli aina tuominnut
itsemurhan. Hän oli tuominnut Brunonkin teon. Mutta se oli sortuneen
miehen viimeinen keino, hänellä ei ollut muuta jäljellä.
Itsemurha oli sitäpaitsi muutakin kuin pääsemistä heikkouden häpeästä,
heikkouden, joka oli turmellut kansan asian — se oli kostoa.
Surmaamalla itsensä hän kostaisi Romalle. Ehkei Roma vielä nytkään
ymmärrä, mitä hän oli tehnyt. Mutta Rossin kuolema pakottaisi hänet
ymmärtämään.
»Se on akkamaista», ajatteli Rossi, mutta ei saanut tuota mietettä pois
mielestään.
Aamu alkoi sarastaa, ja Rossi kääntyi taas Pietarin piazzalle päin
ajatellen mitä hän oli aikeessa tehdä ja missä hän sen tekisi. Santo
Spiriton sairashuoneen luona on pieni, muurin suojaama puistokäytävä.
Sen vieressä virtaa Tiber niin voimakkaana, ettei mikään uimataituri
voisi kauan vastustaa sen vaahtoja sillä kohdalla. Sinne Rossi oli
syöksyvä.
Kadut olivat hiljaiset, ja harmaassa hämärässä, tuona salaperäisenä
hetkenä, jolloin esineet näkyvät semmoisissa paikoissa, missä
niitä ei ole, jolloin laivoja purjehtii pilvissä ja vuoria kohoaa
tasankokaupunkien ympäri, Davido Rossi huomasi erään naisen, joka astui
hänen edellään katukäytävällä. Nainen muistutti aivan Romaa, vartalo
oli hyvin solakka ja nuortea. Mutta naisen puku oli köyhempi ja hän
kantoi myttyä sylissään. Kun Rossi taas katsoi häneen, huomasi hän,
että mytyssä oli lapsi ja että nainen itki.
»Hän kantaa pienokaisensa sairaalaan», ajatteli Rossi.
Mutta kääntyen pienelle Borgolle Rossi huomasi, että vaimo meni
löytölasten seimen luo, polvistui sen eteen, suuteli lasta yhä
uudelleen, asetti sen seimeen, veti kelloa ja sitten läksi pois itkien
katkerasti.
Rossi muisti oman äitinsä, ja inhimillinen hellyys hiipi hänen
sydämeensä. Noin oli hänen äitinsä tehnyt kolmekymmentäviisi vuotta
sitten. Hän näki tuon kaiken kuin salaperäisessä valossa, joka valaisi
menneet ajat.
Äkkiä hän muisti, että löytölasten seimi oli suljettu aikoja sitten,
ja siitä syystä oli mahdotonta, että kukaan oli pannut lapsen seimeen.
Eikä hän ollut kuullut kellon ääntäkään eikä naisen askeleita eikä
hänen ääntään, kun hän itki.
Hän seisahtui katsomaan taaksensa. Nainen palasi Pietarin piazzalle
päin. Vastustamaton voima pakotti Rossin seuraamaan häntä. Rossi sai
hänet kiinni ja katsoi hänen kasvoihinsa.
Taas hän luuli näkevänsä Roman. Noissa kauniissa kasvoissa oli sama
jalous, värisevässä suussa sama hellyys ja suurissa, tummissa silmissä
sama ylevyys. Mutta Rossi tiesi selvästi, kuka tuo nainen oli. Se oli
hänen äitinsä.
Hänestä ei tuntunut ollenkaan oudolta, että äiti oli täällä.
Taivaallisesta kodistaan hän oli tullut varjelemaan poikaansa. Hän
oli aina varjellut poikaansa. Ja nytkin, kun poika oli petettynä ja
masentuneena, nytkin, kun hän oli murtuneena ja yksin...
Rossin voimat olivat lopussa. »Äiti, äiti! Minä tulen luoksesi! Kaikki
ovet ovat minulta suljetut eikä minulla ole suojaa missään. Minä
tulen... Tulen!»
Silloin henki seisahtui ja osoittaen Vatikaanin pronssiporttia sanoi
äärettömän hellästi:
»Mene sinne!»