Paroni oli mennyt makuuhuoneeseen yksinomaan paetakseen semmoisen
miehen näkyvistä, joka oli karannut vanki ja siis melkein samassa
tilassa kuin mielipuoli, jonka mielipuolisuus tietysti kiihtyisi
paronin läsnäolosta. Huomatessaan, että Rossi oli tyyni, jopa
jalomielinenkin vaaran hetkenä, paroni häpesi piilopaikkaansa ja aikoi
astua ulos. Huolimatta ylpeydestään hänen oli pakko kuulla heidän
keskustelunsa, ja häntä nöyryytti petetyn miehen ylevyys. Roman kiihkeä
vakuutus, että hän vihasi paronia, koski häneen hyvin kipeästi, ja
vielä kipeämmin hän tunsi oman alemmuutensa, kun Roma syvästi vakuutti
rakkauttaan Rossiin.
Annunziatan ritari! Kuninkaan serkku! Pääministeri! Diktaattori! Tuo
kaikki oli merkinnyt jotakin tunti sitten. Mutta mitä se oli nyt? Ei
mitään tuon naisen silmissä verrattuna pienimpäänkin pyyntöön sen
mitättömän miehen huulilta, jota hän, paroni, oli ylenkatsonut.
Tuska oli sietämätön. Ensi kerran paronin elämässä hänen ajatuksensa,
jotka tavallisesti olivat hyvin selvät ja terävät, menivät sekaisin.
Seisoen liikkumatta oven takana, kun Roman rukous ja Rossin
anteeksianto kaikui hänen korvissaan, hän tunsi oman huonoutensa
selvemmin kuin koskaan ennen. Tuo kiihoitti hänessä tulisen vihan.
Nöyryytys oli liian suuri. Roma oli menetetty. Hän luuli tulevansa
hulluksi.
Hän katsoi revolveria, jonka hän oli siepannut, kun Roma pudotti sen.
Hän tutki sitä ja sai selville, että se oli ladattu, veti hanan, työnsi
revolverin päällystakkinsa oikeaan taskuun ja avasi oven.
Rossi ja Roma eivät ensin nähneet häntä. Roman loistavat silmät, joissa
kyyneleet kiilsivät, katsoivat hellästi Rossiin. Kun paroni kuuli hänen
äänensä soinnun, kävi hänen mustasukkaisuutensa raivokkaammaksi kuin
koskaan.
Hetken äänettömyyden jälkeen Rossi alkoi puhua. »Roma», sanoi hän,
»mitä tuo herra tekee täällä?»
Paroni nauroi ja koetti selvittää ajatuksia, jotka kiehuivat hänen
aivoissaan.
»Eikö olisi järkevämpää kysyä, mitä te teette täällä? Minun
ymmärtääkseni tämä on tämän neidin huoneisto. Tämä neiti kuuluu
minulle, ja kun hän syytti teitä tuomarin edessä, tapahtui se minun
toivostani ja pyynnöstäni.»
Hän ei seisahtunut, vaan jatkoi uudistaen entiset sanansa ajatusten
hyöriessä sekaisin hänen päässään.
»Tämä neiti on minun. Hän on ollut minun alusta alkaen, ja jos hän on
teille sanonut, että teidän puheenne piazzalla ei ollut totta, on hän
valehdellut. Luonnon ja järjen lain nojalla minä olen tämän vaimon
mies, ja jos joku toinen mies tunkeutuu meidän väliimme, ei tuo toinen
mies voi olla muuta kuin hänen rakastajansa.»
Rossi astui askeleen eteenpäin, mutta Roma kiiruhti väliin. Paroni
tarttui lujasti taskussa olevaan revolveriin ja sanoi:
»Olkaa varuillanne, herra. Jos mies loukkaa minua, tulee hänen olla
valmis kantamaan seuraukset... Minulla ei ole mitään syytä puhua
pahaa tästä neidistä, koska minun samalla täytyy puhua pahaa omasta
itsestäni. Mutta se, mitä te sanoitte piazzalla, oli totta sanasta
sanaan, ja nyt, kun te olette tunkeutunut väliimme, on luonnollista,
että sanon sen teille.»
Rossi hengitti syvään, mutta koetti hillitä itseään. Hänen kätensä
olivat lujasti pusertuneet ja huulet kiinni.
»Te pyydätte minua uskomaan, että tämä neiti, jonka kanssa minä olen
naimisissa, on toisen miehen vaimo. Eikö niin? Ellette voi todistaa
sanojanne, ilmoitan, että minuutin perästä heitän teidät pää edellä
ulos ikkunasta. Jos voitte sananne todistaa, saatte tehdä samoin
minulle.»
Paroni koetti nauraa. »Tämä neiti on ainoa todistaja», sanoi hän.
»Kysykää häneltä. Kuullaan, kieltääkö hän mitä olen sanonut.»
»Hän kieltää! Roma, anna anteeksi, että kysyn sinulta, mutta tuollainen
panettelu, joka koskee hyvän naisen kunniaa, on syöstävä panettelijan
omille silmille. Älä pelkää, rakas! Tiedäthän, että uskon sinua enemmän
kuin ketään muuta maailmassa. Sano, että tuo mies valehtelee, niin
uskon sen.»
Roma näki voiton katseen, jonka Rossi loi häneen ja vaipui tuolille.
Nyt oli tullut se kamala hetki, jota hän oli pelännyt. Kohtalon kovan
iskun tähden Rossi ei ollut saanut hänen kirjeitään vielä, ja hänen
vihollisensa kertoi kertomuksen ennen häntä.
Mitä hänen oli tehtävä? Hän olisi sanonut vaikka mitä tuolla
hetkellä ja uskonut Jumalan antavan sen anteeksi. Mutta tässä ei
auttaisi kieltokaan. Tekipä mitä tahansa, seuraukset tulivat olemaan
yhtä kamalia. Jos hän kielsi paronin kertomuksen, täyttäisi Rossi
uhkauksensa. Jos hän ei kieltänyt, kohtaisi paronille aiottu kosto
häntä, Romaa. Hän muisti paronin uhkauksen ja vapisi.
Roma katsoi hetken avutonna Rossista paroniin ja paronista takaisin
Rossiin. Hän koetti puhua, mutta ei voinut. Vihdoin sai hän sanotuksi:
»Davido, jos voisin kertoa sinulle kaikki...»
»Kaikki! Enhän tahdo tietää muuta kuin yhden asian, Roma.»
Rossi katsoi häneen ikäänkuin hakien. Tutkivan tuomarin silmät eivät
ole kysyvämmät.
»Roma, etkö ymmärrä, armas? Tuo mies — anna anteeksi, armas — tuo mies
sanoo, että ennenkuin menit naimisiin minun kanssani, sinä... sinä olit
ollut hänen omansa. Sitä hän tarkoittaa, ja se on valhetta, eikö niin?»
Roma ei vastannut, ja paroni naurahti. Se kidutti Rossia, ja epäluulo,
jota hän oli koettanut tukahduttaa siitä asti kun hän astui tähän
taloon, palasi taas kaksinkertaisena.
»Puhu, Roma. Isäsi tähden, oman kunniasi tähden, puhu!»
»Jos minä voisin sanoa sinulle...»
»Eihän sinun tarvitse sanoa muuta kuin myöntää tai kieltää.»
»Jos olisit saanut kirjeeni Englantiin...»
»Kirjeesi! Mitä niistä nyt? Roma, tuo mies syyttää sinua petoksesta
aviomiestäsi kohtaan mitä arimmassa asiassa. Sen hän ehkä tekee
huonossa tarkoituksessa, toivoen erottavansa meidät, mutta hän lausuu
tuon syytöksensä muka todistukseksi siitä, että kun sinä petit minut
tuomarin edessä, täytit vain hänen toivomuksensa. Se on valhe, eikö
niin? Sano, että se on valhe! Jumalan tähden sano!»
Roma muisti, kuinka Rossi pari minuuttia sitten oli avaamaisillaan
sylinsä hänelle ja sydämen taistellessa tuskaa vastaan, joka sulki
hänen suunsa, hän koetti katsoa Rossiin rakkauden katsein. »Jos voisin
vain katsoa häneen», ajatteli hän ja kohotti kalpeat kasvonsa. Mutta
hän ei nähnyt Rossin silmissä muuta kuin tutkivan tuomarin katseen.
»Etkö voi luottaa minuun, Davido?» sanoi hän vavisten ankarasti.
»Luottaa sinuun? Enkö ole luottanut sinuun kyllin kauan? Enkö voi
vaatia, että tällaisena hetkenä puhut suoraan?»
Ääni, jolla Rossi tuon lausui, ei ollut hänen oman äänensä kaltainen,
ja hänen kasvonsa olivat synkät.
»Roma, miksi sinä itket? Ethän tahtone sanoa, että tuo mies puhuu
totta?»
Sitten eräs ajatus johtui Roman mieleen ja tyynnytti hetkeksi hänen
tunteittensa myrskyn. »Davido», sanoi hän, »muistatko, mitä sanoin
kirjeessäni ystävästäni...»
»Ystävästäsi?»
»Minä sanoin häntä ystäväkseni.»
»No niin?»
»Ystävä-raukkani olin minä itse», sanoi hän peittäen korvansa käsillään.
Oli hetken äänettömyys.
»Sinä tarkoitat, että kun kirjoitit ystävästäsi, joka oli joutunut
toisen miehen uhriksi ennen naimisiinmenoaan, kirjoitit itsestäsi?»
»Niin», sanoi Roma arasti.
»Ja sanomatta minulle sanaakaan annoit minun naida sinut?»
Roma ei vastannut, mutta ajatteli: »Hänen sydämensä on tunteva sääliä.
Hän on muistava mitä hän vastasi minulle käskiessään ystävää luottamaan
miehensä rakkauteen. Hän tuntee hetken tuskaa... mutta hänen jalompi
luontonsa on voittava... ja hän on sanova: hän rakastaa minua ja on
viaton, ja jos joku isku häntä kohtaa, on se ensin kohtaava minua.»
Mutta kun Rossi puhui taas, oli hänen äänensä aivan käheä.
»Jos asia on niin, ei tässä ole muuta sanottavaa. Nainen, joka saattoi
tehdä sen, voi tehdä mitä tahansa. Ei ole mitään, johon en luulisi
hänen pystyvän.»
Roma katsoi häneen rukoillen, mutta Rossin katse oli ankaran tuomarin,
joka oli tutkinut ja tuominnut hänet.
»Davido», sanoi hän, »sinä käskit minua kertomaan kaikki ja minä tein
sen, ja jos olisit saanut kirjeeni...»
»Jälestäpäin ehkä, mutta mitä hyötyä siitä oli?»
»Siksi, että rakastin sinua ja pelkäsin kadottavani sinut, en...»
Rossi nauroi hurjasti. »Rakastit!» huusi hän. »Joko sinä taas puhut
minulle rakkaudesta? Ehkä vieläkin väität, että pettäessäsi minut
tuomarin edessä teit sen pelastaaksesi henkeni?»
Roma ei koettanut enää puolustautua. Hän tunsi itsensä masentuneeksi
ja syylliseksi tuon sortuneen miehen edessä. Rossi seisoi pöydän
ääressä pehmeä hattu toisessa vapisevassa kädessä, toisessa rypistynyt
vangitsemiskäsky.
»Se on siis totta! Kaikki, mitä sanomalehdet sanovat, on totta — että
sinä menit naimisiin kanssani ja olit olevinasi köyhä ja muutit asumaan
tähän taloon saadaksesi selville salaisuuteni ja voidaksesi ne sitten
ilmaista herrallesi ja mestarillesi!»
Roma koetti vastustaa, mutta Rossin hurja nauru sai hänet vaikenemaan,
kun tämä astui paronin luo, joka oli seisonut ääneti hänen takanaan.
»Siitä syystä kai te olette täällä tänä iltana? Mutta te ette
odottaneet, että teitä häirittäisiin, vai mitä? Te ette luulleet
tapaavanne minua. Te luulitte minun istuvan vankikopissa ja voivanne
rauhassa tavata toisenne.»
»Davido, jonakin päivänä sinä kadut noita sanojasi, ja silloin on liian
myöhäistä...»
»Oh, vaiti! vaiti! Sinä olet pettänyt minua alusta alkaen ja tämä», hän
pusersi vangitsemiskäskyä kädessään ja heitti sen lattialle, »tämä on
petoksesi todistus! Voi järkeäni! Minä tulen hulluksi!»
Roma hypähti seisomaan. »Se ei ole totta! Se ei ole totta.» Ja sitten
hän kääntyi paroniin säkenöivin silmin ja huusi: »Sanokaa hänelle,
että se ei ole totta. Te tiedätte sen, ja jos teillä on ihmisyyden
kipinääkään, niin sanokaa se nyt.»
Paroni koetti nauraa. »Tottako?» sanoi hän. »Tietysti se on totta.
Joka sana, jonka tuo mies on lausunut, on totta. Älä pyydä _minua_
valehtelemaan, niinkuin _sinä_ hänelle olet valehdellut alusta alkaen.»
Silloin Rossin hurja nauru taukosi äkkiä, ja hän syöksyi paronin luo
raivoisana.
»Konna!» huusi hän. »Nyt on aikeenne onnistunut, nyt olette erottanut
meidät iäksi, mutta nyt vihdoinkin ymmärrän teidät. Te olette käyttänyt
hyväksenne tuon onnettoman naisen häpeää pakottaen häntä täyttämään
pirulliset määräyksenne, ja kun hän on lopussa, täytyy hänen menettää
sekä se mies, joka leikki hänen kanssaan, että myöskin se mies, jonka
kanssa hän leikki.»
Roma näki, kuinka paroni kiehuen vihasta haki jotakin päällystakkinsa
taskusta. »Mutta eihän kukaan riitele paenneen rikoksellisen kanssa»,
huudahti paroni. »Riittää, jos huudan poliisia... Poliisi!» huusi hän
kovalla äänellä astuen askeleen eteenpäin.
Roma näki Rossin seisovan paronin ja oven välillä ja koetti varoittaa
häntä, mutta ei saanut ääntä suustaan.
»Antakaa minun mennä», sanoi paroni.
»Ei vielä», sanoi Rossi ja heitti hattunsa sivupöydälle. »Teillä on
eräs tehtävä ennenkuin menette. Teidän kaltaistenne miesten elämä
on solvaus jokaista miestä kohtaan, jolla on äiti, tytär tai vaimo,
ja ennenkuin te lähdette tästä huoneesta, täytyy teidän polvillanne
rukoilla anteeksi uhriltanne naisen pyhässä nimessä.»
Roma näki paronin vetävän esiin revolverin. Hän näki Rossin syöksyvän
häntä kohti ja tarttuvan kiinni kiiltävään Annunziata-ketjuun, joka
riippui paronin kaulassa. Hän näki miesten taistellen siirtyvän
ruokasaliin. Hän peitti korvansa käsillään, mutta hän kuuli Rossin
käheän äänen, joka oli kuin hurjan pedon mörinä. Sitten kuului kova
pistoolin laukaus, sitten raskas jymähdys ja sitten oli kaikki hiljaa.
Roma seisoi vielä kädet korvilla, vavisten kauhusta ja tuskin saattaen
hengittää, kun askelia kuului hänen takanaan. Puolipyörryksissä hän
kääntyi ympäri, näki Rossin ja huudahti helpotuksesta. Mutta Rossin
silmät tuijottivat hurjasti, ja hän näytti mielipuolelta. Hetken hän
seisoi Roman edessä hillittömässä raivossa, ja myrkylliset sanat
tulvivat virtana hänen suustaan.
»Minä olen surmannut hänet. Kuuletko? Minä surmasin hänet! Mutta se
on yhtä paljon sinun työtäsi kuin minun, ja tästälähin et voi koskaan
ajatella itseäsi muuta kuin kauhun tuntein. Minä kiroan sinut sen
rakkauden nimessä, jonka olet pettänyt, sydämen nimessä, jonka olet
särkenyt. Minä kiroan sinut niiden toiveitten nimessä, jotka olet
tuhonnut, isäsi muiston nimessä, tuon pyhimyksen ja marttyyrin nimessä!»
Ennenkuin hänen viimeiset sanansa olivat lausutut, oli Roma lakannut
kuulemasta häntä. Heikosti huudahtaen hän oli vetäytynyt poispäin
Rossista ja sitten kaatunut kasvoilleen. Kaikki hänen ympärillään,
Rossi, hän itse, huone, pöydällä oleva lamppu ja sen varjot olivat
menneet sekaisin hänen silmissään, ja vihdoin seurasi täydellinen
pimeys.