Paetessaan asemalta vaunuissa Via Nazionalea jä Corso Vittorio
Emanuelea pitkin Rossi oli sähkövalossa nähnyt seppeleiden,
kunniaporttien, lippujen, koristusten, kukkasien jäännökset. Kaikki tuo
oli salaman tavoin kulkenut hänen silmiensä ohi ja kumminkin se oli
syventänyt sitä katkeruutta, jota hän tunsi ajatellessaan Romaa, jonka
kasvoihin hän nyt aikoi viskata petoksen syytteen.
Mutta kun hän saapui omaan asuntoonsa ja Roma avasi oven hänelle ja
hän näki vaimonsa niin sairaan ja kalpean näköisenä, nuo kauniit
silmät niin suurina, lempeinä ja kainoina, kasvot sekä ääni ilmaisten
syvää surua, silloin hänen vihansa alkoi lauhtua, ja hänen teki mieli
puristaa Roma syliinsä kaikesta huolimatta.
Roma tiesi avaavansa oven Rossille, olkoonpa syy hänen tänne tuloonsa
mikä tahansa, ja kun hän näki Rossin, huudahti hän heikosti ja yritti
juosta häntä vastaan, mutta seisahtui pelokkaasti. Hetken ilo ja
onni oli heti hävinnyt. Roma näki Rossin kuluneet kasvot tuskan ja
nöyryytyksen vääntäminä, ja silloin hänen ojentuneet kätensä kohosivat
hänen päänsä yli, aivan kuin iskun estämiseksi. Rossi näki harsonkin
alta, mikä pelko oli vallannut Roman tämän nähdessä hänet, ja siitä
hän tiesi, mikä ääretön kuilu nyt oli heidän välillään. Mutta se vain
lisäsi hänen syvää sääliään Romaa kohtaan. Rossi ei voinut katsoa Romaa
tuntematta rakkautta ja tietämättä, että hän aina tulisi rakastamaan
Romaa, tapahtuipa mitä tahansa.
Kyyneleet nousivat Rossin silmiin. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta
ei saanut sanotuksi sanaakaan. Vihdoin hän pisti kätensä poveensa,
hapuili jotakin rinnaltaan niin että hänen kravattinsa irtautui
solmustaan, ja veti vihdoin esiin sisätaskustaan rypistyneen paperin.
»Katso», sanoi hän vaivaloisesti.
Roma näki heti, mikä paperi se oli, eikä uskaltanut katsoa siihen
toista kertaa. Se oli vangitsemiskäsky. Hän vaipui tuoliin pää
kumarassa ja nöyrän näköisenä aivan kuin koettaen paeta näkyvistä.
»Sano, ettet tiedä mitään siitä, Roma», sanoi Rossi.
Roma peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja oli vaiti.
»Sano, Roma. Älä peitä kasvojasi.»
Roma oli odottanut, että Rossi olisi täynnä raivoa, mutta hänen äänensä
oli murtua. Roma kohotti päätään ja koetti katsoa häneen. Rossin suuret
silmät katsoivat häneen semmoisin ilmein, jommoista hän ei koskaan
ennen ollut nähnyt. Roma yritti puhua, mutta ei voinut. Hänen huulensa
värisivät ja hän peitti uudelleen kasvonsa voimatta sanoa sanaakaan.
Rossi tiesi, että Roma oli syypää, mutta hän koetti vieläkin vakuuttaa
itselleen, että Roma oli viaton, ja puolustaa häntä jollakin lailla. Se
oli säälittävää, toivotonta taistelua.
»Sanomalehdet sanovat, että vangitsemiskäsky laadittiin sinun
ilmiantosi nojalla, Roma — että sinä syytit minua. Se ei voi olla
totta. Sano, ettei se ole.»
Roma ei puhunut.
»Katso tuota nimeä — Davido Leone. Tuota nimeä ei ole voitu kirjoittaa
muuta kuin minun verelläni. Jumalan tähden, Roma, sano, että sinä et
ole sitä kirjoittanut.»
Roma ei vastannut vieläkään.
»Minä kerroin sinulle kaiken itsestäni, Roma. Se tapahtui tässä samassa
huoneessa, muistathan, kun ensimmäisen kerran tulit tänne. Sinä kysyit,
enkö pelkää kertoa sitä sinulle, ja minä sanoin, etten pelkää. Sinä et
ole voinut pettää oman isäsi poikaa. Se ei ole luonnollista. Olenhan
oikeassa, Roma, olenhan?»
Roma alkoi itkeä.
»Minä luulin, että maailmassa on vain yksi henkilö, joka tunsi
Davido Leonen. Mutta ehkä täällä on joku toinenkin, Roma? Auta minua
muistamaan.»
Roma tahtoi nostaa katseensa, mutta ei voinut liikutukseltaan.
»Tai ehkä joku kirjeistäni on avattu. Sinua ei voi siitä moittia, Roma.
Niinkö oli? Sano minulle. Älä pelkää minua, armas.»
Roma ei olisi voinut nyt katsoa Rossia silmiin, vaikka hän olisi
kuollut siihen paikkaan. Huolimatta noista toivehikkaista sanoista Roma
tiesi, että hänen kasvonsa kuvastivat ääretöntä epätoivoa.
»Kirjoitin tuon nimen erääseen kirjeeseen, muistan sen nyt. Silloin,
kun kerroin sinulle kaikki — että välillämme oli varjo, kuolon varjo,
enkä uskaltanut panna alttiiksi sinun henkeäsi, joka oli tuhat kertaa
kalliimpi minulle kuin omani. On mahdotonta, että sinä olisit ilmaissut
sieluni pyhimmän salaisuuden. Sano minulle, että se on mahdotonta.»
Rossi tarttui hellästi Roman käteen koettaen vetää sen pois hänen
kasvoiltaan.
»Katso sormusta sormessasi, armas. Ja katso tätä minun sormessani. Sinä
olet vaimoni, Roma, ja eihän vaimo voi pettää miestään.»
Roma itki nyt ääneen. Rossin ääni oli murtua joka sanalla.
»Sinä lupasit olla uskollinen minulle koko elämäsi ajan, vaikka
olisit missä tahansa ja tapahtuipa meille mitä tahansa... Me menimme
naimisiin Jumalan edessä, ja jotka Jumala on yhteen liittänyt, heitä
ei ihmisten pidä erottaman. Me emme voi erota toisistamme, armas. Se
on mahdotonta... Siitä syystä _tämä_ on mahdotonta... Sano, että se on
mahdotonta, Roma.»
Rossi päästi irti Roman käden, ja se putosi kuin kuollut esine hänen
sivulleen. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän taas koetti keksiä
puolustusta Romalle.
»Sanomalehdet sanovat, että naimisemme oli osa sinun ohjelmastasi —
että sinä leikittelit minulla ja kiihoitit minua eteenpäin. Mutta sitä
minun ystäväni ovat sanoneet koko ajan. Minä loukkasin useita heistä
ja muutamat olen kadottanut iäksi, kun en tahtonut uskoa, mitä he
sanoivat. En tahdo uskoa sitä nytkään — ellet itse sano minulle, että
se on totta.»
Roma tuskin saattoi hengittää, hänen sydämensä tykytti niin kovasti.
»Se ei ole totta. Se ei voi olla totta. Sinä olet kärsinyt niin paljon
minun tähteni. Ja sinä olet täällä — minun kodissani — sinulla on minun
nimeni — sinä nukut minun vuoteessani.»
Roma tunsi, ettei hän voinut kestää tätä paljoa kauemmin.
»Tiedänhän, ettei se ole totta, mutta minun täytyy kuulla se sinun
omilta huuliltasi. Yksi ainoa sana vain! Ei muuta kuin yksi. Miksi et
puhu, rakas? Sano, ettet sinä syyttänyt minua. Sano, ettet tiedä mitään
tästä vangitsemiskäskystä. Sano... sano, että... sano jotakin ...
jotakin. Etkö näe, että uskon sinua, Roma?»
Roman liikutus kasvoi niin suureksi, ettei hän voinut hillitä itseään
enää, vaan ottaen pois kädet silmiltään hän ponnisti voimansa ja sanoi:
»Sääli minua. En voi puhua. En voi ajatella.»
Rossi katsoi häneen aivan kuin tunkeutuakseen hänen sielunsa läpi. Roma
koetti taas puhua.
»Tiedän kyllä, ettet voi antaa minulle anteeksi, mutta jos voisin
selittää...»
»Selittää! Mitä tässä on selittämistä? Syytitkö minua tuomarin edessä?»
»Jos tietäisit, mitä on tapahtunut ja mikä minut sai siihen...»
»Syytitkö minua tuomarin edessä?»
»Kirjoitin sinulle kirjeitä, joita et saanut...»
»Mutta syytitkö minua tuomarin edessä?»
»Syytin.»
Rossin kalpeat kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. »Se on siis totta»,
sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. »On totta mitä he sanovat — että
sinä tulit luokseni pettääksesi minut ja saattaaksesi minut perikatoon.»
Roman pää vaipui alas, eikä hän koettanut puolustautua. Rossi kohotti
toisen käden silmilleen, ja hetken perästä hänen käytöksensä tuli
entiselleen.
»Se ei voi olla syynä siihen, että syytit ja ilmiannoit minut, Roma,
eikä se ole semmoista, mitä on mahdoton antaa anteeksi. Minä olin
tehnyt väärin sinua kohtaan. Olin sanonut, että sinä et ollut hyvä
nainen, ja minä olin väärässä — hirveästi, häpeällisesti väärässä.
Oli luonnollista, että ensimmäinen ajatuksesi oli puolustautuminen.
Mutta kun sain selville, että se, mitä olin sanonut, oli väärää, tein
voitavani sen parantamiseksi. Siitä syystä et voinut jatkaa aiettasi,
olkoonpa se ollut mikä tahansa.»
»Ei, ei, ei.»
»On valhe, että siitä alkaen olet toiminut paronin asioissa?»
»On, on, on.»
»Se mies petti isäsi ja koetti pettää sinutkin ja sinä vihaat häntä
yhtä paljon kuin minäkin?»
»Koko sydämestäni vihaan häntä.»
»Miksi siis... miksi annoit minut hänen käsiinsä?»
»Siksi... siksi että...»
Heikko ääni kuului makuuhuoneesta. Roma kuuli sen, mutta Rossi ei
tuskallisten tunteittensa raivossa kuullut mitään.
»Ehkä hän kiusasi sinua? Tiesin aina, että hän tulisi niin tekemään.
Sinä olit köyhä ja hän käytti sitä hyväkseen. Niinkö hän teki, Roma?»
»Voi, jos voisin puolustaa itseäni...»
»Tai ehkä hän lupasi sinulle jotakin. Hän oli hyvä sinulle, kun minä
olin jättänyt sinut yksin ja ilman ystäviä. Voisin melkein antaa
hänelle anteeksi, jos... Lupasiko hän sinulle jotakin, Roma?»
»Lupasi.»
»Ah!»
»Hän lupasi pelastaa sinun henkesi.»
»Minun henkeni! Ja sinä petit minut siitä syystä, että hän lupasi
pelastaa henkeni! Etkö tiennyt, että olisin mieluummin moneen kertaan
antanut henkeni kuin nähnyt työni menevän pirstaleiksi? Sinä _tiesit_
sen!»
Hänen äänensä oli kohonnut raivon huudoksi.
»Ennenkuin suostuin avioliittoomme, selitin kaikki sinulle. Sanoin
sinulle, että elämäni ja vapauteni on joka hetki vaarassa. Mutta sinä
et pelännyt. Sinä olit niitä naisia, joiden mielestä vaimon tulee jakaa
miehensä elämäntyö, jos hän voi, ja ellei hän voi sitä tehdä, tulee
hänen astua syrjään eikä olla esteenä miehelleen.»
Roma ei vastannut, vaan istui tuijottaen eteensä silmät täynnä
kyyneliä, kun Rossin ääni muuttui ivalliseksi.
»Kun erosimme kirkon ovella, piti sinun olla niin uljas. Tapahtuipa
mitä tahansa minulle, sinä et pettäisi, sinä olit valmis kaikkeen. Sinä
olit valmis jakamaan maanpakoni, vankilani ja vaikkapa kuolemanikin ja
viimeiseen saakka sinun tuli pysyä lujana ja uskollisena. Ja nyt, siitä
syystä, että vihollinen lupaa säästää minua... _säästää_ minua, oi
Jumalani!... Oi, oi, oi!»
»Davido», sanoi Roma ja lausuessaan tuon nimen hän puhkesi
nyyhkytyksiin, »en voi pyytää sinua antamaan anteeksi...»
»Antamaan anteeksi!» huudahti Rossi, »pyydä anteeksi niiltä köyhiltä —
niiltä köyhiltä, joiden kohtaloa koetin keventää — niiltä naisraukoilta
ja lapsiraukoilta, joitten täytyy tässä ylellisyyden ja turmeluksen
keskellä nähdä nälkää ja kurjuutta.»
Roma katsoi yhä vielä hänen kärsiviin kasvoihinsa koettamatta pidättää
kyyneliään.
»Minä olisin uskaltanut henkeni sinun suojaasi, Roma. Kaikki muut
väijyivät ja vainosivat minua, mutta Giuseppe Rosellin tyttäreen luotin
koko sielullani.»
Roma katsoi häneen säihkyvin silmin. Davido Rossin kasvoissa ei näkynyt
enää vihaa, vaan masentavaa surua. Hänen ihanteensa oli särkynyt, hänen
uskonsa oli kuollut.
»Minä kuvittelin jos jonkinlaista kotiintuloa, Roma, mutta en koskaan
tätä. Kun kuulin sinun kärsimyksistäsi, odotin sitä päivää, jolloin
saisin kostaa niille, jotka olivat sinua loukanneet. Ja nyt...»
Rossin silmät tulivat täyteen kyyneliä ja hänen äänensä sortui.
»Davido, sinä et voi antaa minulle anteeksi, sen tiedän aivan hyvin.
Enkä minä tahdo puolustautua enkä syyttää ketään muuta» (hän katsoi
hermostuneesti makuuhuonetta kohti ja korotti sitten ääntään) »olkoonpa
hän kuka tahansa ja kuinka kurjasti hän lieneekään kohdellut minua,
mutta jos voisin puhua — jollei suuni olisi suljettu — jos uskaltaisin
selittää...»
Ja taas kuului heikko ääni viereisestä huoneesta.
»Tiesin, mitä sanoisit, rakas, — tiesin, että olisit antanut elämäsi
moneen kertaan ennemmin kuin olisit pelastanut sen kadottamalla
kaiken, minkä hyväksi olit tehnyt työtä ja minkä toivoit toteutuvan.
Ja ehkä minun olisi pitänyt tehdä tuo suuri uhraus alistumatta
koettelemuksissa. Mutta minä en ole mikään sankaritar, Davido,
enkä voinut kohota niin korkealle kuin sinä. Minä olen vain heikko
vaimoraukka, joka rakastaa sinua, ja kun sanoin, että kuolemakin on
löytävä minut uskollisena, ajattelin omaa kuolemaani, en sinun, enkä
minä voinut nähdä sinun kuolevan.»
Davido Rossi olisi tahtonut itkeä, hän olisi tahtonut nyyhkyttää kuin
lapsi.
»Ei ole sinun syysi, jos rakkautesi minuun nyt on kuollut. Minäkin
toivoin kuolevani ennenkuin tulit tänne.
»Luulen, että sieluni jo onkin kuollut ja tässä minä lasken sen sinun
jalkaisi juureen. En voi toivoa anteeksiantoa, mutta jos sinun sydämesi
_voisi_ antaa minulle anteeksi...»
Rossi tunsi sieluunsa tulvivan rakkautta ja anteeksiantoa.
»Mutta minä tiedän, että se on mahdotonta...»
»Ei mikään ole mahdotonta, Roma. Me olemme kaikki lapsia Jumalan
kädessä, erehtyviä, pieniä lapsia, ja jos Hänen rakkautensa valo, joka
valaisee elämän kirjan, voisi valaista vielä kahden onnettoman tien...»
Roman sydän sykki, ja hän nousi ylös loistavin silmin.
»Roma, minä myönnän, että päästyäni pakoon poliisin käsistä tulin
tänne kostaakseni. He ajavat minua takaa ja saavat epäilemättä minut
kiinni. Mutta jos sinä vakuutat minulle, että ainoastaan rakkautesi sai
sinut syyttämään minua — rakkautesi eikä mikään muu — niin vaikka olen
petetty ja sortunut ja vaikka minut ajetaan maanpakoon tai tuomitaan
kuolemaan — niin...»
»Sen vakuutan! Minä vakuutan!»
»Vanno se, Roma.»
»Minä vannon...»
»Tuo nainen valehtelee», sanoi ääni heidän takanaan.
Paroni seisoi makuuhuoneen ovella.