Luonnonlakien joukossa on eräs äärettömän suuri, ja se sisältää ehkä
ihmisluonteen syvimmät salaisuudet — mukautumisen laki. Lääkärissä,
tuomarissa, sanomalehtimiehessä, papissa — kaikissa huomaamme heidän
ammattinsa turmiollisen vaikutuksen, ja kiusallisimpia esimerkkejä
luonteen alistumisesta välttämättömyyksien alle on valtiomiehen sielu.
Mutta olemuksen suurina hetkinä, voiton ja tappion, rakkauden ja
intohimon hetkinä, häviää ammatin luoma leima, niinkuin viitta putoaa
pois hartioilta, ja ainoastaan ihminen jää jälelle.
Kun paroni heräsi lauantaiaamuna, muisti hän Romaa sangen syvästi
katuen, ja kaikki, mikä tapahtui seuraavina päivinä, pani hänet
ajattelemaan Romaa hellin mielin. Aamulla adjutantti toi hänelle
rasian, joka sisälsi Annunziata-ritarikunnan merkit, ja piti
muodollisen puheen. Paroni leikki jalokivillä koristetulla nauhalla ja
siitä riippuvalla kultamitalilla, kun hän vastasi puheeseen etiketin
määräämin sanoin, mutta hän ajatteli koko ajan Romaa ja mitä iloa tämä
olisi voinut tuntea tervehtiessään häntä kuninkaan serkkuna.
Puolenpäivän aikaan hän sai sähkösanoman, joka ilmoitti hänelle hänen
mielisairaan vaimonsa kuoleman, ja hän läksi heti linnaansa Albanon
vuoristoon. Siellä hän oli niin kauan, että ennätti nähdä, kun ruumis
siirrettiin kirkkoon, ja palasi sitten heti Roomaan. Nazzareno kantoi
asemalle pienen laukun täynnä kirjoituksia, joita paroni oli tutkinut
junassa istuessaan. He kulkivat ruusupuun ohi, joka oli istutettu Roman
ensimmäisenä syntymäpäivänä Italiassa. Se oli täynnä valkoisia ruusuja.
Paroni poimi yhden niistä ja piti sitä napinlävessään koko paluumatkan.
Ennen puoliyötä hän oli palannut Piazza Leonelle, jossa commendatore
Angelelli odotti häntä kertoakseen uutisen Rossin vangitsemisesta.
Paroni antoi määräyksen, että _Koiton_ toimittaja heti lähetettäisiin
hänen luokseen, jotta hän voisi tehdä ehdotuksen. Mutta huolimatta
tyytyväisyydestä, jonka Rossin kiinniottoja mahdollisesti seuraava
täydellinen masentaminen hänessä herätti, hän tunsi sääliä Romaa
kohtaan.
Sunnuntaina hän puheli sanomalehtimiesten kanssa, antoi viimeiset
juhlaa koskevat käskyt ja toimitti jos jotakin. Maanantaina juhla
alkoi messulla. Panteonin piazzalla seisoi loistava joukko sotilaita
kiiltävät kypärät päässä. Tuon komean henkivartiaväen keskitse pieni
kuningas astui palatsiinsa musiikin soittaessa kansallishymniä.
Vanhassa Panteonissa, jonka kattoon oli ripustettu kuninkaallisella
vaakunalla koristettu valkoinen silkkiverho, paloi lukemattomia
valkeita. Väliaikaisella alttarilla, joka oli koristettu valkoisella
ja kullalla, heloitti kynttilöitä, ja kuoro, jota kuuluisa
oopperansäveltäjä johti, oli kultaisen ristikon takana. Kuningas ja
kuningatar sekä kuninkaalliset prinssit istuivat tuoleilla samettisen
verhotaivaan alla, ja eri lavoja oli rakennettu ministereille,
senaattoreille, parlamentinjäsenille ja vieraiden valtakuntain
lähettiläille. Uskonto oli aivan välttämätön kaikissa valtion
juhlamenoissa, ja tuo messu oli oivallinen valtiollinen temppu, jonka
paroni itse oli järjestänyt. Hän oli unohtanut Jumalan, mutta hän
oli muistanut kuningasta, olipa ajatellut Romaakin. Roma itki aina
uskonnollisissa juhlamenoissa ja olisi varmaan vuodattanut kyyneleitä,
jos olisi ollut läsnä nyt.
Panteonista seurue läksi Capitoliumiin soittokunnan soittaessa pitkin
katuja riemusäveliään. Tuo komea rakennus oli täynnä loistavaa
silkkipukuista yleisöä kunniamerkit rinnassa. Pormestari luki
puheen, jossa hän mainitsi, kuinka paljon onnettomuuksia Italia oli
kokenut, ja lopetti viittaamalla kansan hyvään toimeentuloon nykyisen
hallitsijasuvun aikana. Vastauksessaan kuningas kehui armeijaa rauhan-
ja yhteyden pilariksi ja lopetti ylistämällä pääministeriä, jonka
voimakas johto oli hävittänyt epäkäytännöllisten politikoitsijain
hämärät unelmat, jotka olivat uhanneet valtaistuimen vakavuutta ja
uskollisten kansalaisten menestystä.
Paroni vastasi lyhyesti, ettei hän ollut tehnyt muuta kuin
velvollisuutensa kuninkaan hyväksi, joka oli melkein tasavaltainen
hallitsija, ja maansa hyväksi, joka oli vapain maa koko maailmassa.
Mitä taaskin haaveilijoihin ja heidän haaveisiinsa tulee, saattavat
muutamat maanpakolaiset Zürichissä ulkomaalaisten melun kiihoittamina
uneksia yleisen tasavallan perustamista eri kansakuntien ja rotujen
kesken sekä Rooman kohottamista sen pääkaupungiksi, mutta ne ovat
ainoastaan heikkojen aivojen sekavia unelmia.
»Vaarallisiako?» huudahti paroni lopuksi hymyillen. »Kuka voisi pitää
ikuisia uneksijoita vaarallisina?»
Kuningas nauroi, senaattorit huusivat eläköötä, naiset heiluttivat
nenäliinojaan, ja taas paroni muisti Roman.
Juhlakulku Kvirinaaliin oli yhä kohoavaa riemukulkua. Joka talosta
liehui lippuja, joka ikkunassa oli punaisia ja keltaisia kudoksia.
Corson varrella olevissa klubeissa oli ahdinkoon asti prinssejä,
ylimyksiä, valtiomiehiä ja kuuluisia muukalaisia. Kaartilaisia,
punaiset töyhdöt hatuissa, seisoi rivissä kadulla, ja käytävät olivat
täynnä uskollisia alamaisia. Se oli loistava juhla, juhla, jommoista
Rooma rakasti.
Maakuntien päälliköt sekä kansalaisia johtajineen ja lippuineen
marssi Kvirinaaliin, kuten paroni oli määrännyt, huutaen kuninkaan
esiin parvekkeelle. Kuningas totteli kutsua ja kiitti yleisöä. Mutta
astuttuaan takaisin huoneeseen nuori kuningas näytti hermostuneelta
ja hätääntyneeltä. Hän oli hyvää tarkoittava mies, hyväavuinen,
mutta aivan heikko. Hän rakasti kansaansa ja uneksi olevansa
maansa vapauttaja ja yhdistäjä ja hän vakuutti aina olevansa hyvä
katolilainen, vaikka paavi oli käytännössä hänet pannaan julistanut,
joskaan ei nimellisesti. Seisoessaan parvekkeella rumpujen jyristessä
ja kuninkaallisen marssin kaikuessa hän muisti, että tällä paikalla
paavikunta oli viettänyt, monta muistettavaa hetkeä, ja häntä rupesi
äkkiä peloittamaan. Paroni lohdutti häntä.
»Omasta puolestani», sanoi paroni, »olen pitkällisen uskonnon
tutkimisen jälkeen käynyt epäilijäksi. Kaksikymmenvuotiaana koetin
ymmärtää kirkon dogmeja ja uskon salaisuuksia. Viisikolmattavuotiaana
tiesin, ettei paavi itsekään niitä ymmärrä. Siitä syystä olen lakannut
ajattelemasta sellaisia asioita ja kumarran nyt elämän laeille.»
»Ei voi aina voittaa taikauskoa», sanoi kuningas, »ja kun seisoin
tuolla ulkona, johtui mieleeni, että tämä ilo kohta loppuu ja sitten...»
»Jos minä voin vapahtaa teidän majesteettinne vastuunalaisuuden
taakasta...» alkoi paroni.
Kuningas kutsui ylhäisen virkamiehen luokseen ja antoi käskyn, että
heti on järjestettävä asiakirjat, joilla paroni Bonelli nimitetään
kuninkaan käskystä Italian diktaattoriksi kuudeksi kuukaudeksi tästä
päivästä lukien. »Jospa Roma nyt olisi täällä», ajatteli paroni.
Ilta tuli, ja päivälliset kuninkaallisessa palatsissa olivat
pelkkää loistoa. Ruhtinatar toisensa jälkeen astui sisään säteillen
timanteissa. Paronin kaulassa riippui Annunziata-ketju, ja
ulkomaalaiset lähettiläät, jotka hallitsijainsa edustajina olivat
läsnä, tekivät tilaa hänelle, ja hän istui kuningattaren oikealla
puolella. Hänen omalla oikealla puolellaan istui pikku prinsessa
Bellini, jolla oli Annunziata-ritariston arvo miesvainajansa sukuperän
tähden. Hän oli juuri palannut Pariisista, jossa hänen kasvonsa olivat
emaljeeratut, ja hän vältti nauramista, jottei emalji halkeaisi, mutta
hänen kielensä liikkui yhtämittaa.
»Ja te ette ole nähnyt Donna Romaa... ettekö? Ah, kaikki puhuvat
siitä. Oli hirveätä, että hän muutti asumaan sen miehen huoneistoon.
Se oli vallan kamalaa, ja se erotti hänet seuraelämästä ikipäiviksi.
Olkoonpa hänellä mitkä syyt tahansa, ei kukaan kunnon mies enää voi
naida häntä. Minä en ole koskaan antanut kenenkään miehen nukkua
talossani miesvainajani kuoleman jälkeen. Kun veljenikin tulee Roomaan,
lähetän hänet aina hotelliin... Mutta rakas Roma oli aina niin
välinpitämätön... Hän kuljeskeli yksin kuin kyökkipiika... Entä Rossi?
Hänet kai mestataan... niinkö? Tiedättekö, minä pidin hänestä! Hänellä
oli komea vartalo. Hän muistutti erästä englantilaista lakeijaa, joka
oli palveluksessani.»
»Nukkuiko _hän_ teidän talossanne?»
»Tietysti. Minä olin itse valinnut hänet. Hän oli naimisissa ja mitä
uskollisin — ja hänen vaimonsa oli kauhean ruma.»
Paroni katsoi ivallisesti hymyillen tuohon vanhanpuoleiseen
kaunottareen verraten hänen muotisiveyttään sen tytön
teeskentelemättömään siveellisyyteen, jota prinsessa soimasi. »Roma
on enemmän arvoinen kuin koko valtakunnallinen tuommoisia naisia»,
ajatteli paroni.
Päivällisen jälkeen hän talutti kuningattaren valtaistuimelle
samettisen kunniakatoksen alle, muinoin paavien kappelina olleeseen
komeaan huoneeseen. Sitten tanssiaiset alkoivat. Mikä valotulva! Mikä
timanttien säihky! Mitä ihania, hienohipiäisiä kasvoja! Mitä paisuvia
rintoja ja pyöreitä muotoja! Mitä elämän ja lemmen hehkua sadoissa
loistavissa silmissä! Mutta paroni muisti vielä kauniimmat kasvot,
vielä suloisemman muodon kuin mitä hänen silmänsä täällä näkivät, ja
selittäen kuninkaalle, että hänen oli pakko Rossin saapumisen tähden
poistua, hän läksi palatsista.
Tulikärpäset värähtelivät Kvirinaalin pimeässä puutarhassa, kun
paroni kulki kaikuvien pihojen poikki, ja iso tori edessä, kirkkaassa
sähkövalossa, oli niin hiljaa, ettei kuulunut muuta kuin vahtien
astuntaa portilla.
Paroni läksi Piazza Navonalle päin. Hänen itsesyytöksensä kävivät
yhä ankarammiksi. Hän muisti uhkauksiaan ja sanoi itselleen, ettei
hän koskaan ollut aikonut panna toimeen niitä. Niiden tarkoitus
oli ainoastaan vaikuttaa Roman mieleen, kuten usein tapahtui
jokapäiväisessäkin elämässä.
Paroni muisti edelliset hovitanssiaiset ja hän tunsi häpeätä. Mutta
tuon yön onnettomuuteen eivät olleet syynä kylmät laskelmat, kuten
hän oli ennen sanonut. Syyt olivat yksinkertaisemmat, inhimillisemmät
— rakkaus kauniiseen naiseen, joka oli liukumaisillaan pois häneltä,
kamala tunne siitä, että hän, paroni, oli sidottu vaimoon, joka ei
ollut vaimo, ja sitten vielä hetken hurmaava pyörrytys.
Vähätpä siitä! Roma ei tullut kärsimään tuon tähden. Paroni oli kaikki
maksava. Kun ajatteli Roman sopimatonta käytöstä, oli se, minkä paroni
aikoi tehdä, kerrassaan suurta, mutta Roma saa nähdä, että muutkin
saattavat uhrautua.
Kansa oli Pinciolla ja kadut olivat hiljaiset. Kun paroni saapui Piazza
Navonalle, oli siellä tuskin ainoatakaan ihmistä, ja hänen oli vaikeaa
löytää talo. Ei kukaan nähnyt hänen astuvan sisään, ei kukaan tullut
häntä vastaan portailla. Sitä parempi. Häntä hiukan hävetti.
Kun hän oli koputtanut kaksi kertaa, pyysi ääni, jota hän ei tuntenut,
häntä astumaan sisään. Kun hän avasi oven, seisoi Roma hattu päässä ja
harso silmillä hänen edessään selin piironkiin. Paronin mielestä hän
näytti pelästyneeltä ja sairaalta.