»Rakas Roma», sanoi paroni, »tuon sinulle hyviä uutisia. Kaikki on
käynyt hyvin. Ei olisi voinut käydä sen paremmin, ja minä tulin
onnittelemaan sinua.»
Paroni oli huomattavasti kiihoittunut ja puhui nopeasti ja äänekkäästi.
»Mies vangittiin rajalla — olet kai kuullut siitä. Hän saapui yöjunassa
lauantaina ja mahdollisten metelien estämiseksi hänet pidätettiin
Milanossa tähän aamuun asti.»
Roma seisoi vielä selin piironkiin.
»Uutinen oli kaikissa lehdissä eilen, armaani, ja sillä oli mainio
vaikutus riemujuhlan avajaisiin. Kun kuningas meni messuun tänä aamuna,
oli kapina saanut kuoliniskunsa ja meidän levottomuutemme oli lopussa.
Tänä iltana tuo mies saapuu Roomaan, ja tunnin perästä hän on varmassa
turvassa vankilassa.»
Joka hermo Roman ruumiissa värisi, eikä hän yrittänytkään puhua.
»Kaikki on sinun työtäsi, lapseni — sinun eikä minun. Sinun viisas
järkesi on saanut sen aikaan. 'Antakaa se mies minulle', niin sinä
sanoit. Minä annoin hänet sinulle, ja sinä toimitit kaikki.»
Roma pusersi huuliaan yhteen ja koetti hillitä itseään.
»Mutta mitä sinä oletkaan kärsinyt päämääräsi saavuttamiseksi!
Ylenkatsetta, solvauksia! Eikä ainoastaan sitä, vaan myöskin köyhyyttä,
jopa kurjuuttakin, alennusta, häpeää! Ei ole kumma, että voitit tuon
miehen. Yleisökin pettyi. Ja minä itsekin melkein petyin.»
»Nytkö se on tapahtuva?» ajatteli Roma. Paroni seisoi uunimatolla
vastapäätä häntä.
»Mutta sinä tiesit mitä teit, armas. Se kuului kaikki ohjelmaasi. Sinä
ajoit miestä eteenpäin. Ja hän antautui sinun valtaasi. Sinä sait
selville kaikki hänen sielunsa salaisuudet. Ja kun hetki tuli, olit
valmis. Sinä täytit alkuperäisen aikomuksesi. 'Hän on sortuva, kun
hänen toiveensa ovat ylimmillään', niin sanoit.»
Roman sydän sykki aivan kuin se olisi tahtonut särkeä siteensä.
»Hän on sortunut. Kiitos sinulle, tuo järjestetyn yhteiskunnan
vihollinen, tuo naisten panettelija on masennettu. Mikä viisaus! Mikä
kärsivällisyys! Mikä valtiotaito! Ja mikä tahdon lujuus ja tarmo! Kuka
uskaltaa sanoa, etteivät naiset enää saa suuria aikaan?»
»Kuinka minä vihaan tuota miestä!» ajatteli Roma. Paroni oli avannut
päällystakkinsa niin että hänen leveä, valkoinen rintamuksensa
näkyi, ja sen päällä kiilsi Annunziata-ketju. Hän astui uunimatolle
aavistamatta, että tuho odotti häntä.
»Puolet Euroopan sanomalehdistä tulee sisältämään kertomuksia tuon
suuren suunnitelman epäonnistumisesta. Oli toinen suunnitelma, armas,
joka onnistui. Eurooppa saa kuulla siitä myöskin, ja huomisaamuna on
maailma tietävä, mitä nainen voi tehdä rangaistakseen miestä, joka on
solvaissut häntä.»
»Miksi en tee sitä nyt?» ajatteli Roma. Hän kosketti revolveria, joka
oli piirongilla hänen takanaan, hengittäen nopeasti ja kovaa.
»Kuinka hienosto on hämmästyvä kuullessaan sen! Nyt se jo epäilee
jotakin. Sanoinhan sinulle uskottelevani sille, että sinä näyttelet
opittua osaa, vaikka ihmiset saattavat luulla muuta. Mutta kun hienosto
näkee sinun palaavan entiseen elämääsi...»
Paroni koetti nauraa hiukan.
»Sinä saat kaikki takaisin, armas. Vaunut, jalokivet, huoneiston,
aivan niinkuin ne jätit. Olen pitänyt huolta kaikesta, ja minä päivänä
tahansa voit saada kaiken jälleen.»
Roman sydän tykytti tuskallisesti.
»Mutta etkö istu, lapseni? Minulla on hiukan sanottavaa sinulle. Se
on tärkeä uutinen. Paronitar on kuollut. Niin, hän kuoli lauantaina,
raukka. Pitäisikö minun olla ulkokullattu ja itkeä? Miksi sitä
tekisin? Viisitoista vuotta julma laki, jota minä en katolisessa
maassa uskaltanut rikkoa hakemalla eroa, on kahlehtinut minut elävään
ruumiiseen. Täytyykö minun olla surevinani nyt, kun taakka on
pudonnut?... Roma, istu, armas, älä seiso noin tuossa... Roma, minä
olen vapaa, ja me voimme mennä naimisiin. Vihdoinkin sinä voit tulla
vaimokseni, kuten aina olemme aikoneet.»
»Nyt!» ajatteli Roma ja kumartui hiukan eteenpäin.
»Ah, älä pelkää mitään. Minä en pelkää, eikä sinunkaan tarvitse pelätä.
Huhu on yhdistänyt meidän nimemme jo. Mutta entä sitten? Minä en välitä
siitäkään, että sinun nimesi on yhdistetty toisen miehen nimeen. Ei
kukaan ole solvaiseva sinua enää, kaikesta entisyydestä huolimatta.
Minne minä menen, sinne pitää sinunkin mennä. Elleivät he tule toimeen
ilman minua, eivät he saa tulla toimeen myöskään ilman sinua, ja
huolimatta kaikesta on sinut vastaanotettava kaikkialla.»
»Joko olette sanonut kaikki sanottavanne?» kysyi Roma.
»En kaikkea. On asia, jonka tahdoin kertoa sinulle ennen sanomalehtiä.
Kuningas on nimittänyt minut diktaattoriksi kuudeksi kuukaudeksi.
Se merkitsee sitä, että sinua tullaan palvelemaan enemmän kuin itse
kuningatarta. Mikä kosto! Samat naiset, jotka ovat kääntäneet selkänsä
sinulle, tulevat nyt kumartamaan sinulle. Sinä murskaat kaikki muurit.
Sinä tulet...»
»Odottakaa!» sanoi Roma.
Paroni oli lähestynyt häntä, ja Roma kohotti kätensä.
»Te uskotte, että alistun tuollaiseen valheeseen?»
»Mihin valheeseen, lapseni?»
»Uskotteko, että syytin Davido Rossia kukistaakseni hänet? Totta on,
että syytin häntä — minä onneton nainen — mutta te tiedätte vallan
hyvin, miksi sen tein. Minut pakotettiin siihen. _Te_ pakotitte minut.»
Kuullessaan oman äänensä Roma tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.
»Ja nyt te pyydätte minua uskottelemaan, että kaikki tehtiin huonossa
tarkoituksessa, ja tarjoatte minulle palkan rikoksesta.»
Hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä oli käheä vihasta.
»Luuletteko, että minä olen murhaaja, jolle voitte tarjota veren
hinnan? Ettekö häpeä? Te tulitte tänne pyytämään, että menisin
naimisiin teidän kanssanne, vaikka tiedätte, että olen jo naimisissa —
ja päällepäätteeksi tulitte tänne, mieheni huoneisiin.»
Hänen loistavat silmänsä tulvivat kyyneleitä, eikä hän voinut hallita
ääntään.
»Hän on mieheni, vaikka olisin tehnyt mitä tahansa.»
Paroni silitti viiksiään ja sanoi hellästi:
»Lapseni, jos pyysin sinua suostumaan siihen otaksumaan, että teit
kaikki erityisestä syystä, koetin sillä säästää sinulta tuskaa. Luulin
sen sinulle helpommaksi asian ollessa tällä lailla. Tahdoin mennä
takaisin alkuperäiseen tarkoitukseesi ja unohtaa kaiken välillä olevan.»
Roma nojautui piironkiin.
»Pyysin sinua palaamaan omaan, entiseen itseesi, armas. Omaan
voimakkaaseen itseesi — jotta olisit taas nainen, joka rakastaa elämää
joka veripisarallaan — ilman sentimentaalisuutta, ilman heikkoutta —
Italian valtiatar!»
Hänen äänensä kävi pehmeämmäksi, ja hän lisäsi hiljaa: »Jos minua on
niin paljon moitittava siitä, mitä on tapahtunut, on syynä siihen
ehkä se, että sinä ensin olit väärässä. Alussa oli minun vikani se,
että suostuin esitykseesi. _Valtiomies_ erehtyi, ja _mies_ sai siitä
kärsiä sitten. Luuletko olleen helppoa kestää tuota tunnetta, että
minun ollessani sidottuna ja vanhentuessani nuorempi mies vei sinut
minulta pois? Sinä et tiedä mitään mustasukkaisuudesta, lapsi — kuinka
voisitkaan tietää? — Mutta sen tuskat ovat helvetin tuskia.»
Paroni koetti vielä kerran lähestyä Romaa.
»Rakas, ole oma itsesi taas! Unohda tuo hetken rakkaus ja kohoa
uudestaan entiseen voimaasi ja viisauteesi. Minä unohdan kaikki... enkä
kysy mitä on tapahtunut. Olen valmis pyyhkimään kaikki pois, aivan kuin
sitä ei olisi ollutkaan. Ja nyt olen vapaa ja valmis täyttämään entiset
lupaukseni.»
Huolimatta hänen hellistä sanoistaan ja pehmeästä äänestään Roma katsoi
häneen sellaisin inhon tuntein, jommoista hän ei koskaan ollut tuntenut
ketään ihmisolentoa kohtaan.
»Älä vaivaa itseäsi ajattelemalla avioliittoasi, lapseni. Minä vakuutan
sinulle, että se ei ole mikään avioliitto ollenkaan. Valtakunnan laki
ei tunnusta sitä, ja kirkko voi minä hetkenä tahansa kieltää sen, sillä
se ei ole ollut sakramentti, koska sinä et ole kastettu etkä siis
kirkon opin mukaan kristitty.»
Hän astui askeleen lähemmäksi ja sanoi:
»Mutta jos olet kadottanut yhden miehen, odottaa sinua toinen —
hellempi, uskollisempi, — mies, joka voi antaa sinulle kaiken,
semmoisen miehen sijaan, joka ei voinut antaa sinulle mitään... Ja nyt
tuo toinen mies on ikipäiviksi poistunut elämästäsi. Tapahtuipa mitä
tahansa, sinä ja hän ette koskaan enää voi yhtyä. Mutta minä olen tässä
vielä... Älä vastaa ajattelematta, Roma. Ajattele, mitä minä tarjoudun
tekemään. Eikö se ole mitään, että olen valmis vastaanottamaan kaikki
ne solvaukset, joita maailma varmaan on syytävä minua kohti siksi, että
nain ankarimmin arvostellun naisen Roomassa?»
Roma oli tukehtua vihasta ja häpeästä.
»Näet että rukoilen sinua, Roma — minä, joka en koskaan ole rukoillut
mitään keneltäkään ihmiseltä. En lapsenakaan tahtonut rukoilla mitään,
en edes omalta äidiltäni. Sen jälkeen olen toimittanut jotakin elämässä
— olen antanut kansalleni aseman kansakuntien joukossa, maailman silmät
näkevät minut sen edustajana — ja kumminkin — kumminkin — polvistun
sinun edessäsi.»
Äkillisen tunteen vallassa hän vaipui polvilleen ja koetti tarttua
Roman hameeseen. Roma vetäytyi pois, aivan kuin paronin kosketus olisi
liannut häntä.
»Nouskaa ylös», huusi hän jyrkästi. »Olen voinut tehdä väärin, mutta
huono nainen en ole. Kyllä ymmärrän sanomattannekin, mitä uhrauksia
teidän pitäisi tehdä naidaksenne minut, mutta en ikinä rupeaisi
vaimoksenne, vaikka tarjoaisitte minulle kuningattaren kruunun.»
Paroni nousi ylös ja koetti nauraa.
»Kuten tahdot. En tietysti voi selittää sanojasi muuta kuin yhdellä
tavalla. Luulin, että rakkauteni voisi hävittää sinun katkeruutesi...
Mutta jos...» (hän alkoi kiihtyä) »jos et väiltäkään menneisyydestä,
ajattelet ehkä hiukan tulevaisuutta.»
Roma katsoi häneen uuden pelon valtaamana.
»Tietysti minä en enää aio alentaa itseäni kosimaan naista, joka
ylenkatsoo minua. On kylliksi, jos rankaisen sitä miestä, joka on syynä
siihen, että nainen, jolla olisi paljon syytä kunnioittaa minua, ei
enää minua kunnioita.
»Tarkoitatte, että koetatte saada kuninkaan rikkomaan lupauksensa?»
»Minun ei tarvitse koettaa vaikuttaa kuninkaaseen, koska hän on
nimittänyt minut diktaattoriksi.»
»Siis kuninkaan seuraaja ei välitä kuninkaan lupauksesta, joka koski
herra Rossin saamaa anteeksiantoa?»
»Jos lähden tästä huoneesta saamatta parempaa vastausta... niin en
välitä siitä lupauksesta.»
Roma veti takaa esiin revolverin, jota hän oli pitänyt kädessään.
»Te ette koskaan lähde tästä huoneesta», sanoi hän.
Paroni seisoi aivan liikkumatta, ja syntyi kuolon hiljaisuus.
Sitten kuului pyörien ratinaa piazzalla ja heti sen jälkeen nopeita
askeleita portailta.
Roma kuuli ne. Hän vapisi kovasti ja hänen sydämensä tuntui särkevän
hänen rintansa.
Hetken perästä kuului koputus ovelle. Sitten toinen ja sitten vielä
toinen. Se oli käskevä, kiihkeä koputus!
Roma, joka oli unohtanut paronin, seisoi kuin naulattuna paikallaan.
Paroni oli ymmärtänyt kaiken. Hänkin seisoi muuttuneena.