Meluava joukko kulki piazzalla laulaen juomalaulua. Sen mentyä
kirkonkello löi yksitoista. Roma pani hatun ja harson päähänsä. Hän
oli ankaran kärsimättömyyden vallassa. Kun hän oli valmis lähtemään,
katsoi hän vielä viimeisen kerran huoneita. Ne olivat täynnä muistoja —
toiveita ja todellisia tapahtumia. Piano, fonografi, veistokuva, vuode.
Kaikki oli mennyttä. Hän ei koskaan tulisi takaisin enää.
Hänen sydämensä sykki kovasti, ja hän avasi piirongin uudestaan, kun
hän kuuli askeleita portailta. Hän tunsi nuo askeleet. Ne olivat
paronin. Roma seisahtui tuntien sanomatonta kauhua ja katsoi oveen. Se
oli hiukan auki, kuten garibaldilainen sen oli jättänyt.
Paroni oli astumaisillaan sisään tuosta ovesta. Hän läheni —
kuolemaansa. Jokin yliluonnollinen voima pakotti häntä tulemaan.
Romaa pyörrytti, ja joka jäsen vapisi. Askeleet lähenivät. Vihdoin ne
saapuivat portaiden päähän, ja ovella kuului koputus. Ensin Roma ei
voinut vastata, ja koputus uudistui.
Sitten hän tointui taas. Se oli pikemmin Kaikkivaltiaan tahto kuin
hänen omansa. Sen _täytyi_ tapahtua. Jumala oli määrännyt hänet tuon
rikoksellisen miehen surmaajaksi.
»Astukaa sisääni» huusi Roma.