Kun joku ruumiin jäsen käy tunnottomaksi, on ensimmäinen palaavan
tunnon merkki polttava tuska. Samoin on sielunkin laita. Kun Rossin
viimeinen kirje herätti Roman siitä rakkauden ja pelon horteesta, jonka
turruttamana hän oli kertonut Rossin salaisuuden pelastaakseen hänen
elämänsä, hän kärsi ääretöntä tuskaa ajatellessaan sitä alennustilaa,
johon hän oli syössyt Rossin.
Kello kymmenen lauantai-iltana sanomalehdenmyyjät huusivat kaduilla,
että Rossi on vangittu. Rajalta saapuneet sähkösanomat kertoivat
ilkeällä tavalla tapahtumasta. Rossi oli ollut valepuvussa ja koettanut
salata itsensä, mutta karabinieerien valppaus oli tehnyt sen tyhjäksi,
ja nyt oli Rossi Milanon vankilassa, jossa häntä arvattavasti tullaan
pitämään muutamia päiviä.
Vanha garibaldilainen, joka toi iltalehdet, tunsi syvää osanottoa Romaa
kohtaan, mutta Roma inhosi itseään ja koetti saada garibaldilaisen
poistumaan niin pian kuin mahdollista saadakseen olla yksin kurjuutensa
ja häpeänsä musertamana.
Aikaisin seuraavana aamuna vanha Francesca tuli kotiin
pääsiäisjumalanpalveluksesta ja läksi Roman luo. Hän oli hyvin
närkästynyt sunnuntain lehdissä julaistun jutun johdosta, joka koski
Roman toimia äskeisissä tapahtumissa. Se oli sama kertomus, jonka Rossi
oli lukenut Genevessä.
»Se on häpeällistä ja ilkeätä, ja Jumala sen rankaisee vielä kerran.
Mutta sittenkin on ihmisiä, jotka uskovat, että siinä on jotakin totta.
Tommaso on yksi niitä, ja minä sanoin hänelle, että hänen sietäisi
hävetä. 'Minä häpeänkin, eukkoseni', sanoi Tommaso, 'mutta mitä minun
pitää uskoa?' Niin hän sanoo.»
Roma sulki silmänsä puoleksi ja kuunteli. Maailma luuli häntä
siveettömäksi naiseksi. Jos hän olisi ollut semmoinen, joksi häntä
luultiin, kuinka helposti asiat olisivat käyneet toisin! Mutta kaikki
alhaiset luonteet tulisivat aina sanomaan häntä siveettömäksi naiseksi,
ja ulkokultaiset tulisivat tuomitsemaan hänen toimiaan sen mukaan,
miten he itse selittävät hänen luonteensa. Tuon ajatuksen tuottama
tuska lisäsi hänen kärsimyksiään, ja hän tunsi itsensä sairaaksi.
Kuuro vanha vaimo koetti houkutella häntä syömään pääsiäispäivälliseksi
_brodettoa_ ja lammaspaistia sekä munia ja makkaroita ja
pääsiäiskakkuja, jotka pappi oli siunannut. Mutta Roma ei voinut syödä
mitään. Myöhään illalla garibaldilainen lähetti hänelle omituisen
sanan. Hänen ei pitänyt mennä ulos, sillä ihmiset puhuivat hänestä eikä
hänen ollut turvallista mennä nyt minnekään. Joukko Rossin meluavimpia
ja huolettomimpia ihailijoita kuljeskeli piazzalla, kasvoissa syvän,
sanattoman häpeän ilme.
Maanantaiaamuna, ennenkuin Roma oli noussut, hiipi hänen koiransa
vuoteen viereen. Se oli saanut myrkkyä. Eläinraukka kohotti käpälänsä
peitteelle ja katsoi Romaan jähmettyvin silmin aivan kuin koettaen
kertoa tuskastaan. Tunnin kuluttua se oli kuollut.
Tästä lähtien Roman tunteet muuttuivat. Hänen masentava tuskansa Davido
Rossin nöyryytyksen tähden, kun tämä oli sortunut ja vankilassa,
vaihtui kiihkeään katkeruuteen paronia kohtaan, joka menestyen,
säteilevänä ja voittoisana kulki kulkuaan. Roma ajatteli menneiden
kuukausien tapahtumia oikeassa valossa ja näki, että paroni oli
vastuunalainen kaikesta. Paroni oli peloittanut häntä. Paronin peloitus
oli vaikuttanut Roman mieleen ja saanut hänet tunnustamaan. Tunnustus
oli vienyt hänet paavin luo ja paavi oli rakkaudessa ja onnettomassa
uskossa saanut hänet syyttämään miestään. Siinä oli sarja tuhoisia
tapahtumia, joita kohtalon paha hengetär vielä oli lisännyt, mutta
kaiken alkuna oli paroni ja hän oli syynä onnettomuuteen.
Roma vihasi tuota miestä. Kun hän ajatteli paronin suhdetta hänen
isäänsä, kuohui hänessä katkeruus. Kun hän ajatteli paronin suhdetta
häneen itseensä, vapisi hän inhosta. Muistaessaan paronin suhdetta
Davido Rossiin hän oli tukehtua raivosta.
Soittokuntia kulki kadulla. Juhla oli alkanut jo ennen aamiaista.
Päivällisaikaan juopuneet miehet piazzalla syleilivät toisiaan huutaen:
»Kauan eläköön kuningas!» ja sitten: »Kauan eläköön paroni Bonelli!»
Julkiset keittiöt olivat täynnä, viinipuodeissa oli ahdinko, Banco di
Lotto teki hyviä kauppoja, ja joukko pelaajia istui pöytien ääressä
katukäytävällä korttia pelaamassa puukot iskettyinä alta kiinni
pöytään, jotta ne olisivat nopeasti saatavissa, jos tarvitaan.
Illempänä koetettiin saada toimeen jonkinmoinen karnevaali. Tusinan
verta kuljeksijoita likaisissa vuokratuissa puvuissa, miehillä ruskeat
esiliinat, naisilla siniset naamarit, Pulcinella-huippulakit päässä,
valkoinen pumpulipusero yllä ja paperilyhtyjä käsissä, muutamilla
kukkia ja vasullinen konfetteja, kulki meluten piazzan poikki
kulkusilla varustetuissa kärryissä huutaen _Ecco il moccolo_, taikka
_Senza moccolo-o-o!_
Se oli raakaa iloa, mutta paremmassa osassa kaupunkia huviteltiin
komeammasti. Siellä oli kunniaportteja, lippuja ja kirjoitettuja
tunnuslauseita, sotilaskulkueita, ja siellä kaikui eläköön-huutoja
kuninkaalle ja ministerille.
Roman inho muuttui ylenkatseeksi. Miksi tuo kansa iloitsi? Ei
ollut todellakaan syytä iloon. Miksi huudettiin ja laulettiin? Se oli
kaikki keinotekoista iloa, kaikki oli valhetta. Aivan kuin näyssä Roma
saattoi nähdä paronin tuon oman luomansa näyttämön keskellä. Hän istui
vaunuissa kuninkaan ja kuningattaren kanssa hymyillen jäistä hymyään,
kohottaen hattuaan ja kumartaen, kansan ulvoessa molemmilla puolilla.
Ja sillä aikaa Davido Rossi virui Milanon vankilassa, kuolemaakin
kovemman kohtalon alaisena, sortuneena, lyötynä ja sydän murtuneena.
Vanha Francesca toi aamulehden. Se oli _Koitto_, eikä se sisältänyt
mitään muuta kuin kertomuksia paronista. Paronin vaimo oli kuollut
lauantaina — siitä pari riviä. Kuningas oli antanut paronille
Annunziata-ritarimerkin — sitten seurasi puoli palstaa tuosta
kuninkaallisen perheen uudesta serkusta. Kvirinaalissa oli päivälliset
ja tanssiaiset sinä iltana, ja silloin luultavasti pääministeri
nimitettäisiin diktaattoriksi.
Roma saattoi nähdä paronin kuninkaan pöydässä puhelevan iloisesti,
ajattelematta Roman kärsimyksiä. Siitä ei ollut vuottakaan, kun Roma
oli istunut hänen vieressään. Kun hän nyt muisteli tuota yötä, vapisi
hän kauhusta, ja hämärä kostonhimo heräsi hänen sielussaan. Mutta
kaikessa hänen kurjuudessaan loisti eräs valonsäde: vaikka hän oli
pettänyt Rossin, oli hän samalla pelastanut hänen elämänsä.
Toisessa _Koiton_ palstassa kerrottiin paronin luona tapahtuneesta
haastattelusta. Sanomalehtimies oli vaatinut, että sellaisia
henkilöitä, jotka vehkeilevät kuningasta vastaan ja saattavat yleisen
rauhan vaaranalaiseksi, on rangaistava peloittavan ankarasti. Paroni
oli peitetyin sanoin vastannut, että kuninkaan luontainen hyvyys
saattoi hänet antamaan anteeksi sellaisille henkilöille, jos heidän
rikoksensa ovat vanhoja tai jos uudet rikokset on saatu ajoissa
estetyksi, mutta yleisön asia on ilmaista mielensä siitä, onko oikein
valtaistuinta kohtaan, että sellaista lempeyttä käytetään.
Kun Roma luki tuon, välähti valo hänen silmiensä edessä, ja samassa
hän ymmärsi, mitä hänen tuli tehdä. Paroni aikoi houkutella kuninkaan
rikkomaan lupauksensa, jolla hän oli sitoutunut säästämään Davido
Rossin hengen, ja aikoi työntää syyn kansan niskoille, jonka tahdon
alle hänen muka täytyi taipua. Ei ollut olemassa mitään maallista
tuomioistuinta eikä juryä semmoiselle miehelle, joka noin saattoi
menetellä. Hän asetti itsensä kaikkien ihmislakien ulkopuolelle. Siitä
syystä ei ollut jälellä muuta kuin yksi keino — hänet oli asetettava
Jumalan tuomioistuimen eteen!
Kun tuo ajatus tunkeutui Roman mieleen, ei hän muistanut sitä
rikokseksi. Hänen sielunsa siveellisessä ylevyydessä se tuntui
kostavalta oikeudelta. Hänen sydämensä tykytti kovasti, mutta siihen
oli syynä vain hänen ajatustensa jännitys ja hänen kiihkeä toivonsa
saada toteuttaa ne.
Eräs asia häntä huolestutti, nimittäin tuon tuuman käytännöllinen
toimeenpano. Hän tuumaili jos jotakin. Ensin hän aikoi kirjoittaa
paronille ja pyytää häntä luokseen ollen alistuvittaan hänen tahtoonsa,
mutta hän luopui heti siitä tuumasta pitäen petosta alhaisena
keinona suuren ja jalon tehtävän toteuttamiseksi. Vihdoin hän päätti
mennä Piazza Leonelle myöhään yöllä odottamaan paronin palaamista
Kvirinaalista. Felice kyllä päästäisi hänet sisään. Hän istuisi
vastaanottohuoneessa varjostetun lampun alla, kunnes kuulisi pyörien
ratinan piazzalta. Sitten kun paroni avaa oven, hän nousee — tekemään
tehtävänsä.
Piirongin laatikosta hän oli löytänyt revolverin, jonka Rossi oli
hänelle jättänyt sinä yönä, jona hän lähti pois. Siinä oli Rossin nimi,
jonka lahjoittaja oli siihen kaivertanut, mutta Roma ei välittänyt
siitä. Rossi oli vankilassa, siis ei kukaan voinut häntä epäillä,
eikä Roma välittänyt oman työnsä salaamisesta. Kun hän selkein mielin
ja omasta päätöksestään oli täyttänyt aikomuksensa, aikoi hän itse
ilmaista itsensä. Hän oli myöntävä kaikki suoraan puolustautumatta
ja pyytämättä armoa, vaikka kuolema häntä odottaisi. Hänen ainoa
puolustuksensa oli oleva, että paroni oli syyllinen ja korkeamman
tuomioistuimen tuomittava. Päättäköön tuomioistuin sitten hänen
motiiviensa moraalisesta merkityksestä ihmisoikeuden mukaisesti.
Noiden ylevien tunteiden vallassa hän alkoi tutkia revolveria. Hän
muisti, että kun Rossi oli antanut sen hänelle, hän oli kauhistunut
koskettaessaan kuolettavaa asetta ja se oli pudonnut hänen käsistään.
Nyt hän ei tuntenut mitään sellaista pelkoa käännellessään sitä
hennoissa käsissään ja koetellessaan saada selville sen rakennetta.
Siinä oli kuusi piippua, ja saadakseen selville, olivatko ne ladatut,
hän painoi hanaa. Kova pamahdus seurasi, mutta hän ei säikähtänyt.
Kuuro vanha vaimo oli kuullut laukauksen ja kiiruhti Roman luo kalpeana.
»Taivas siunatkoon, signora! Mitä on tapahtunut? Pyhä Neitsyt
pelastakoon meidät! Revolveri!»
Roma koetti puhua tyynesti. Se oli herra Rossin revolveri. Roma oli
löytänyt sen piirongista. Se oli nähtävästi ladattu ja oli nyt lauennut.
Sanat olivat epämääräisiä, mutta ääni tyynnytti vaimon. »Pyhimyksille
kiitos, ettei se ollut sen pahempaa! Mutta miksi olette niin kalpea,
signora? Mikä teitä vaivaa?»
Roma vältti hänen katsettaan. »Ettekö tekin olisi kalpea, jos tällainen
esine olisi lauennut käsissänne?»
Nyt oli vanha garibaldilainenkin ennättänyt ylös vaimonsa jälkeen, ja
kun kaikki oli selitetty, ilmoittivat molemmat vanhukset menevänsä
katsomaan ilotulitusta Pinciolle.
»Se alkaa kello yksitoista ja jatkuu kahteentoista tai yhteen, signora.
Kaikki muut tästä talosta ovat jo menneet, muutoin olisikin laukaus
herättänyt huomiota.»
»Hyvää yötä, Tommaso! Hyvää yötä, Francesca!»
»Hyvää yötä, signora! Meidän täytyy jättää katuovi auki, jotta asukkaat
pääsevät kotiin, mutta te voitte sulkea oman ovenne, niin olette aivan
turvassa.»
Garibaldilainen kohotti lakkiaan ja jätti oven raolleen. Kello
oli puoli yksitoista, ja piazza oli aivan hiljainen. Roma istui
kirjoittamaan kirjettä:
»Oma rakkaani, Olen lukenut sanomalehdistä, mitä tapahtui rajalla,
ja olen menehtyä tuskasta. Mitä voin sanoa omasta osastani siinä
muuta kuin että tein sen parhaassa tarkoituksessa! Koko sielullani ja
Jumalan edessä vakuutan, että jos petin sinut, tein sen pelastaakseni
henkesi. Ja vaikka sydämeni on murtua ja vaikken enää koskaan saa
tuntea onnen hetkeä, kunnes Jumala suo minulle rauhan, täytyisi minun
menetellä aivan samoin, jos tuo kaikki olisi elettävä uudelleen...
Ehkä sinun suuri sydämesi voi antaa minulle anteeksi jonakin päivänä,
mutta itse en koskaan anna anteeksi itselleni enkä sille miehelle,
joka pakotti minut tekemään minkä tein. Ennenkuin tämä kirje saapuu
sinulle Milanoon, on suuri työ tehty Roomassa. Muistatko, että
jokaisena aikakautena kaitselmus lähettää maailmaan jonkun henkilön
opettamaan tyranneille, että he ovat ainoastaan ihmisiä? Kaitselmus
tulee tällä kertaa käyttämään minun heikkoa kättäni siihen suureen
tarkoitukseen. Mutta en tahdo sanoa mitään ennenkuin kaikki on ohi.
Sinun nimesi on joutuva historian lehdille tahrattomana...
Hyvästi, armas! Koeta antaa minulle anteeksi niin pian kuin voit.
Minä olen sen tietävä... olenpa missä tahansa... ja se on suloista
tuntea. Sinua rakastava, erehtyvä, murtunut