Kun juna taas lähti liikkeelle, oli Rossi vankina ja istui kahden
karabinieerin välissä upseeria vastapäätä. Hänen sydäntään hyyti, ja
hänen päänsä oli vaipunut rintaa vasten. Hän kysyi itseltään, kuinka
moni henkilö tiesi, että hän oli Davido Leone ja saattoi todistaa hänet
samaksi henkilöksi, joka oli tuomittu kahdeksantoista vuotta sitten.
_Ei ollut muuta kuin yksi_.
Rossi hypähti seisomaan kirous huulillaan. Se ajatus oli vallan
mahdoton, ja hän itse oli petturi, jos hän uskoi semmoista. Mutta kun
tuo kuviteltu tuska oli ohi, tunsi hän sittenkin rinnassaan painoa ja
häpeätä.
Karabinieeri-upseeri, joka oli käsittänyt väärin Rossin liikkeen,
sulki vaunun ikkunan ja asettui itse seisomaan selin siihen, kunnes
juna saapui Milanoon. Siellä odotti heitä poliisivirkamies, jolla oli
ilmoitettavana viimeiset Rossia koskevat määräykset. Julkisen häiriön
välttämiseksi kuninkaan juhlapäivänä oli vanki pidettävä Milanossa,
kunnes määrätään toisin.
»Teidän tulee jäädä tänne yöksi, herra Rossi», sanoi soturi. Muistaen,
kuinka hän Zürichistä lähtiessään itse oli aikonut samaa, Rossi nauroi
katkerasti.
Nyt oli pimeä. Vankirattaat olivat hotellivaunujen vieressä, ja
Rossi kuljetettiin sinne karabinieerien välissä.. Uutinen hänen
vangitsemisestaan oli jo levinnyt Milanossa, ja suuria katsojajoukkoja
oli kokoontunut aseman ulkopuolelle. Rossi koetti pitää päätään
pystyssä, kun ihmiset tuijottivat häneen, ja vakuutteli itselleen, että
viattoman miehen vangitseminen ei ole hänen, vaan viranomaisten häpeä.
Siitä huolimatta tuskan tunne valtasi hänet, ja hänen päänsä vaipui
alas, kun hän piiloutui vaunuun.
Matkalla Via Filangerin varrella olevaan vankilaan karabinieerit
kiroilivat kovaa kohtaloaan, joka pakotti heitä pysymään poissa
Roomasta yleisen juhlan aikana. Maanantaina tuli olla päivälliset
kasarmissa Pratin varrella, ja tiistaiaamuna kuningas oli jakava
mitalit.
Rossi sulki silmänsä eikä virkkanut mitään. Mutta puoli tuntia
myöhemmin, kun hänet oli sijoitettu »maksavien» koppiin ja
karabinieeri-upseeri oli poistumaisillaan, ei hän malttanut olla
puhumatta.
»Herra upseeri», sanoi hän hypistellen vangitsemiskäskyä, »tahdotteko
sanoa minulle, mistä saitte tämän paperin?»
»Procurasta tietysti», vastasi soturi.
»Joku oli siis syyttänyt minua siellä — voitteko sanoa kuka se oli?»
»Se ei koske minua, herra Rossi. Mutta koska tahdotte sen tietää...»
»Sanokaa.»
»Siellä oli eräs nainen, kun tämä käsky kirjoitettiin, ja jos saan
sanoa kuka hän oli...»
Rossi näki, mikä nimi oli miehen huulilla, ja heittäytyi häntä kohti
raivoissaan.
»Valehtelija! Ulos täältä!»
Yön pitkinä hetkinä hän koetti miettiä, kuka muu saattaisi olla syynä
hänen vangitsemiseensa. Hän ajatteli kaikkia naisia, jotka hän oli
tuntenut lähemmin Englannissa ja Amerikassa, ja vihdoin Elenaa ja
vanhaa Francescaa. Turhaan. Ei ollut koko maailmassa muuta kuin yksi
nainen, joka tiesi hänen aikaisemman elämänsä salaisuuden. Osan hän oli
itse kertonut, ja loput tuo nainen tiesi itsestään.
Vähätpä siitä. Ei mikään petturi ollut kavalampi kuin olosuhteet. Hän
ei tahtonut uskoa sitä valhetta, jonka kohtalo asetti hänen eteensä.
Roma on uskollinen, hän kuolisi ennemmin kuin pettäisi hänet, ja
hän, Rossi, on halveksittava koira, jos hän uskoo Romasta pahaa. Hän
koetti muistella Roman kirjeitä, hänen uhrauksiaan, hänen uljasta,
iloista luopumistaan kaikista mukavuuksista, ja tuo raskas paino hänen
sydämellään alkoi keventyä.
Aamu koitti vihdoinkin. Kun harmaa hämärä hiipi vankikoppiin,
soivat pääsiäiskellot juuri. Rossi muisti, kuinka toisenlaisissa
oloissa hän oli luullut kuuntelevansa niitä, ja taas hänen sydämensä
kävi katkeraksi. Hyväsydäminen vartia toi hänelle vettä ja leipää
aamiaiseksi ja pisti hänelle samassa numeron _Perseveranza_ lehteä. Se
sisälsi kertomuksen Rossin vangitsemisesta ja johtavan kirjoituksen
siitä, että Rossin ura nyt oli lopussa. Yleisö oli ihmeekseen saanut
nähdä, että mies, jolla oli huomattava asema parlamentissa ja joka
monta vuotta oli elänyt maailman tarkan silmän alla, oli koko ajan
näytellyt väärää osaa, koska hän todellisuudessa olikin rikoksellinen,
joka aikoja sitten oli tuomittu vehkeilyistä edellistä kuningasta
vastaan. Semmoista oli kyllä ennenkin sattunut Italian historiassa,
mutta tämä tapaus oli kumminkin siksi merkillinen, että sen pitäisi
olla varoituksena herkkäuskoiselle yleisölle. Rossi purskahti nauruun
ja heitti pois lehden.
Aurinko paistoi, varpuset visertelivät, ja kirkonkellot soivat
pitkin päivää. Illemmällä vartia toi toisen sanomalehden, jonka
nimi oli _Corriere della Sera_. Siinä selitettiin, että kuuluisan
parlamentinjäsenen Rossin huomiotaherättänyt vangitseminen, joka, oli
vaikuttanut kuin salaman isku, ei ollut tarkoitettu rangaistukseksi
aikoja sitten unohdetusta rikoksesta, vaan uuden valtiollisen
rikoksen estämiseksi vallan viimeisellä hetkellä. Herra Rossi oli
ollut ulkomailla helmikuun ensi päivänä tapahtuneista onnettomista
meteleistä asti, ja vieraiden maiden poliisien tiedonannot osoittivat
päivänselvään, että hän oli suunnitellut kaikkien Euroopan
vallankumouksellisten seurojen yhteistä kapinaa Italiassa ja aikonut
viheliäisellä tavalla häiritä kuninkaan riemujuhlaa. On muistettava,
että muutamat julistukset viittaavat tuohon tarkoitukseen ja paitsi
sitä erään kirjanpainajan vangitseminen on saattanut selville, mitä
teitä nuo julistukset ovat tulleet, ja siitä on ollut seurauksia,
joiden johdosta saattaa onnitella sekä hallitusta että maata.
Rossi nukkui yhtä vähän seuraavana yönä kuin edellisenäkin. Nuo kamalat
epäilykset, joita hän koetti poistaa, imeytyivät hänen sydämeensä kuin
vampyyrit Hän koetti keksiä puolustuksia Romalle. Häntä oli peloitettu,
hän oli nainen eikä voinut kestää sitä. Turhaa vallan turhaa. »Minä
luulin, että Giuseppe Rosellin tytär olisi ennemmin kuollut», sanoi hän
itselleen.
Hyväluontoinen vartia toi hänelle vielä _Secolo_ lehden hänen oman
puolueensa äänenkannattajan. Sen kirjoitus oli kaikkein katkerin.
»Meillä on syytä uskoa, että tuohon onnettomaan tapaukseen, joka
varmaan tulee vahingoittamaan kansan asiaa, on syynä erään tunnetun
naisen petollinen menettely erästä johtavaa henkilöä kohtaan. Tuo
nainen on läheisessä suhteessa pääministeriin. Siinä on taas edessämme
vanha juttu miehen heikkoudesta ja naisen petollisuudesta ynnä lisäksi
kaikki tavalliset seuraukset nöyryytys, hulluus, häpeä.»
Ei voinut enää epäillä. Roma oli hänet pettänyt. Olkootpa hänellä mitkä
syyt tahansa puolustuksenaan seuraus oli kumminkin sama. Roma oli
ilmaissut hänen sielunsa syvimmät salaisuudet ja hänen elämäntyönsä oli
turha.
Karabinieeri-upseeri tuli sanomaan, että nyt oli lähdettävä Roomaan,
ja kello yhdeksän he istuivat taas junassa. Sunnuntaipukuisia ihmisiä
kuljeskeli asemasillalla ja asemahuone oli liputettu. Valkoliivinen
herrasmies oli astumaisillaan samaan vaunuun, missä karabinieerit
ja vanki istuivat, mutta huomatessaan heidät hän kääntyi pois.
Se oli parlamenttitalon järjestyksen pitäjä, joka palasi kotiin
pääsiäislomalta. Rossi nauroi ääneen ja silloin mies kääntyi takaisin.
»Olen paoillani teidän puolestanne», sanoi hän. »Te olette pettänyt
meidät kaikki, mutta nyt te näyttäydytte oikeassa karvassanne ettekä
luultavasti enää teeskentele.»
Mies oli tavallaan oikeassa. Rossi oli todellakin toinen olento kuin
ennen. Kaikki, mikä oli ollut hellää ja viehättävää hänessä, oli nyt
muuttunut kovaksi ja katkeraksi. Juna kiiruhti Roomaa kohti, ja soturit
polttivat sikarejaan. Rossi vetäytyi nurkkaan ja sulki silmänsä. Joskus
hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn, joskus hän nauroi
ääneen.
Hän muisti omat ajatuksensa matkan alussa ‒ ajatuksensa, jotka koskivat
hänen työtään, hänen puoluettaan, hänen kansaansa ja Romaa. Hän tämä
oli todellakin sopiva loppu hänen suurelle tehtävälleen. Petetty! Ja
hänen pettäjänsä oli tuo ainoa olento, jonka taivas näytti antaneen
hänelle avuksi!
He matkustivat rannikkorataa pitkin, ja junan tullessa Geneveen seisoi
sotilassoittokunta Mazzinin patsaan juurella soittaen kuninkaallista
hymniä. Mutta kuninkaan riemujuhla ei herättänyt läheskään niin
paljon huomiota kuin se seikka, että Rossi oli vangittu ja odotettu
kapina ehkäisty. Karabinieeri-upseeri osti geneveläisiä sanomalehtiä,
ja yhdessä oli tarkka selonteko tuosta »suuresta salavehkeestä».
Sotilaalliselta kannalta selitettiin tarkkaan otaksutun kapinan
suunnitelma. Siihen kuuli Geneven asevaraston ryöstö ja kuninkaan
surmaaminen Roomassa.
Toisessa lehdessä oli »tosi kertomus vangitsemisesta». Oli muistettava,
että tuo kuuluisa parlamentinjäsen paavin riemujuhlassa oli hyökännyt
kirkon ja valtion kimppuun syyttäen toista ryhmää tekopyhyydestä,
toista turmeluksesta, ja erittäinkin viitaten erääseen korkeaan
virkamieheen, jolla oli alhaiset himot, sekä erääseen naiseen, jonka
maine oli aikoja sitten mennyt. Tuo virkamies oli pääministeri, ja
nainen oli henkilö jonka välinpitämättömyyttä seuraelämän vaatimuksista
oli ankarasti tuomittu. Rossin annettiin olla vapaana huolimatta tästä
hänen puheestaan, mutta hänen tuomionsa oli kumminkin langetettu.
Oli julkinen salaisuus, että äskenmainittu nainen itse oli ottanut
rangaistakseen häntä. Kukistaakseen miehen, joka oli häntä solvaissut,
hän näön vuoksi luopui ylhäisestä asemastaan pettäen siten koko
hienoston ja seurapiirinäkin. Sitten hän oli solmivinaan jonkinmoisen
avioliiton Rossin kanssa ja asettui asumaan uhrinsa huoneistoon
saaden siten selville kaikki hänen salaisuutensa. Ajateltakoonpa mitä
tahansa tuon koston laadusta, ainakin se on täydellisesti onnistunut.
Kohottuaan ylimpään menestyksen huippuun mies oli langennut tuon naisen
käsiin, jota hän oli nöyryyttänyt, ja nyt koko maailma ilkkui hänelle.
Rossi hymyili tuota lukiessaan — ja voi sitä hymyä! Siitä hetkestä
alkaen kaikki näkyi kertovan hänelle petoksesta. Puutarhojen öljypuut
kertoivat, kuinka Kristus kerran petettiin, ja pienet kaupungit
rinteillä korkeine valleineen ja vahtitorneineen kertoivat, kuinka
vaarallista yllätys saattoi olla.
Juna kiiti lukemattomien tunnelien läpi aivan kuin ilma virtaa huilun
läpi, joskus suhisten pimeässä, joskus viheltäen päivän valossa. Rossi
sulki silmänsä ollakseen näkemättä ohikulkevia, kiduttavia maisemia,
mutta hän näki heti silloin Roman. Hän näki Roman samanlaisena kuin
ennen, hänen kellahtavan ihonsa, hänen suuret, tummat silmänsä ja
kaarevat kulmakarvat, tuon viehättävän, hymyilevän suun ja terveyden
sekä onnen loiston. Ja Rossi tiesi, että olipa Roma tehnyt mitä
tahansa, hän ei voisi lakata rakastamasta häntä. Se oli tehdä hänet
vallan hulluksi, ja taas hän hypähti seisomaan ja aikoi astua
käytävälle, kun karabinieeri, joka oli torkkunut, heräsi ja sulki oven.
Yö tuli ja kuu nousi suurena ja punaisena kuin laskeva aurinko. Kun
juna kiiti Rooman Campagnalle aivan kuin vene aavalle merelle, tuntui
tuo laaja, juhlallinen aavikko olevan vielä entistä enemmän erotettu
elävän maailman näyistä ja äänistä. Rossi muisti, miten iloisin mielin
hän oli toivonut kiitävänsä tuon tutun seudun poikki. Sitten hän loi
katseensa sotamiehiin, jotka kuorsasivat paikoillaan.
Kun juna seisahtui Civita Vecchiassa, avasi karabinieeri oven
käytävään, jotta vanki saisi ojentaa jalkansa suoraksi. Muutamia
roomalaisia iltalehtiä tarjottiin junaan. Rossi ojensi kätensä
ostaakseen erään lehden ja hämmästyi, kun joku tarttui hänen käteensä
puristaen sitä lujasti. Sanomalehtien myyjä, joka kantoi myöskin
kahvitarjotinta, oli suuri mies, edessä valkoinen esiliina ja päässä
paperilakki.
»Kahvia, herra?» »Kahvia!» huusi hän ja lisäsi sitten hiljaa. »Etkö
tunne minua, hyvä mies? Kahvia, herra? Kiitos!»
Se oli Rossin toveri, tohtori ja parlamentinjäsen.
»Maitoa, herra? Heti paikalla, herra. Venti centisimi, signore...
Kaikki hyvin, veikko... Pientä rahaako? Tietysti, hyvä herra... Vaunu
odottaa vasemmalla puolen. Katso tarkkaan. Addio!... Kahvia! Kahvia!»
Reipas ääni hävisi sillan toiseen päähän, ja juna läksi taas
liikkeelle. Rossia pyörrytti. Hän hoiperteli takaisin paikalleen ja
koetti lukea sanomalehtiä. Hän huomasi, että _Tribuna_ oli täynnä
kertomuksia riemujuhlasta. Aamulla oli ollut messu Panteonissa
ja riemukulussa oli ollut pataljoona krenatöörejä, jalkaväkeä,
hevosväkeä, tykistöä sekä eskadroona karabinieereja ratsastaen.
Sata kanuunanlaukausta oli ammuttu Angelon linnasta puolenpäivän
aikaan, ja maaseudun pormestarit olivat astuneet lippujen liehuessa
ja musiikin soidessa Kvirinaalin piazzalle, missä kansa oli laulanut
kansallishymnin ja huutanut kuninkaan esiin parvekkeelle.
_Koitto_, jonka Rossi itse oli perustanut, näytti olevan
täynnä ylistystä pääministerille. Hän oli tänään saavuttanut
loistokohdan mainehikkaalla urallaan. Kuningas oli antanut hänelle
Annunziata-ritarimerkin, ja yhä jatkuvan levottoman ajan tähden oli
hyvin luultavaa, että hänet nimitettäisiin diktaattoriksi.
_Avanti_ näkyi kertovan yksinomaan Rossista. Kun maa ennättää toipua
näiden päivien mielettömistä puuhista, silloin se voi arvostella
ministerin pirullisia keinoja, ministerin, joka alentui käyttämään
Delilan petosta voittaakseen valtiollisen vastustajan. Tuosta naisesta
he eivät tahdo puhua. Hän on niitä turmiollisia olentoja, joita joskus
tapaa maailmassa. Hän asuu yhä vieläkin petoksensa näyttämöllä, ja
varmaankaan ei kukaan kunniallinen nainen häntä kadehdi, vaikka hän
nukkuukin makeasti sen miehen vuoteella, jonka hän on pettänyt ja joka
viettää yönsä Regina Geelin kopissa.
Rossi oli tukehtua. Hän työnsi kätensä taskuunsa, ja vangitsemiskäsky
kahisi hänen sormiensa puristaessa sitä. Jos hän voisi nähdä Roman
vilahdukseltakaan ja heittää tuon kirotun paperin hänen silmilleen!
Kun juna kiiti Tiberin rannalla, saattoivat he nähdä ilotulituksen
Pinciolla. Siellä hehkui jättiläiskruunu täydessä valossa. Vihdoin
juna saapui Rooman asemalle. Rossi muisti, kuinka hän oli kuvitellut
astuvansa sinne, ja hän värisi loukatusta ylpeydestä.
Siellä oli tungosta ja jymyä ja leimahtavia liekkejä, ja sitten juna
seisahtui. Asema oli täynnä väkeä. Rossi huomasi Malatestan muiden
seassa, saman miehen, jonka elämän hän oli säästänyt kaksintaistelussa.
»Olkaa hyvä ja astukaa ulos!» sanoi karabinieeriupseeri, ja Rossi astui
sillalle. Molemmin puolin häntä marssi sotamies, upseeri kulki edellä.
Väki astui syrjään tehden tilaa noille neljälle ja seurasi sitten
heidän jälessään. Ei sanaakaan sanottu.
»Pois tieltä!» huusi upseeri lähestyen porttia, missä vartia otti
piletit. Mustat vaunut odottivat ulkona.
Äkkiä joku joukosta löi upseeria niskaan. Hän kääntyi puolustautumaan,
mutta sai samassa toisen iskun. Sitten hän koetti vetää esiin
miekkaansa, mutta hänet heitettiin samassa maahan. Toinen
karabinieereista kumartui häntä nostamaan ja toinen tarttui kiinni
Rossiin. Seuraavassa silmänräpäyksessä Rossi tunsi sotilaan käden
irtautuvan hänen käsivarrestaan aivan kuin miekan iskemänä, ja joku
huusi hänen korvaansa:
»Nyt on aika mennä, jättäkää tämä minulle ja paetkaa!»
Se oli Malatesta. Ennenkuin Rossi tarkoin ymmärsi, mitä hän teki,
oli hän astunut raiteiden yli toiselle sillalle, päässyt vahdin
ohi näyttämällä parlamenttimerkkiään, joka oikeutti matkustamaan
rautateillä, sekä astunut odottavaan vaunuun.
»Minne, signore?»
»Piazza Navona — _presto_!»
Vaunujen vieriessä Piazza Margheritan poikki astui komppania
karabinieereja nopeasti asemaa kohti.