Heti kun juna läksi, Rossi antautui yksinomaan ajattelemaan Romaa.
Missä hän oli nyt? Rossi sulki silmänsä ja koetti kuvitella häntä.
Roma istui lukemassa hänen kirjeitään. Rossi muisti muutamia niissä
olleita lauseita ja näki, kuinka Roma hymyili lukiessaan niitä.
Jumala suojelkoon häntä! Hän tunsi jo Roman pehmeiden sormien hellän
puristuksen ja huolimatta junan jyrinästä hän saattoi kuulla tuon
suloisen äänen.
Kaikki sinä päivänä toi hänen mieleensä Roman. Kun hän avasi silmänsä,
kiiti juna juuri järven ohi, ja nuori, kymmen- tai kaksitoistavuotinen
tyttö katseli ikkunasta järvellä näkyviä valkoisia purjeita. Hänen
suora vartalonsa, hänen varmamuotoinen jalkansa, hänen kirkas, peloton
katseensa ja vielä kehittymätön naisellisuus hänen olennossaan toi
Rossin mieleen Roman Lontoon ajoilta. Tytön äiti istui vastapäätä
Rossia ja katsoi häneen hymyillen.
Kun juna saapui Brunnenin asemalle, Rossi itse seisoi käytävässä
ikkunan luona ja näki asemasillalla nuoren tytön, joka nähtävästi
odotti jotakin henkilöä. Hänessä oli tuota omituista naisellisuutta,
jota ei ainoankaan miehen sydän voi vastustaa, ja hänen hymyilevät
kasvonsa synkistyivät äkkiä aivan kuin pettymyksestä, mutta
kirkastuivat samassa uudestaan, kun nuori upseeri, joka oli tullut
pääsiäislomalle kotiinsa, astui ulos junasta. Tyttö hymyili sinne päin,
missä Rossi istui, ja silloin tuntu aika ja etäisyys häviävän, ja Rossi
oli jälleen Roomassa ikävöivän rakkautensa siivillä.
Juna läksi taas, ja Rossi sulki jälleen silmänsä koetellen
muistaa muutamia Roman kirjeiden leikillisiä lauseita kauniista
englantilaisista tytöistä. Niin, kauniita ne olivatkin ja omalla
tavallaan kauniita olivat myöskin ranskattaret ja saksattaret ja
Sveitsin suloääniset tyttäret. Omituista kyllä, kaikki naiset olivat
Rossin mielestä suloisia nyt. Hän oli kuin nuori äiti, jolle Jumala on
antanut kauniin lapsen. Hänestä tuntuu heti, kuin maailma olisi aivan
täynnä lapsia. Mutta siitä huolimatta hänen omansa on kaikista kaunein.
Luonto ja ihmiskunta näyttivät hymyilevän Rossille sinä päivänä.
Järvet eivät koskaan olleet näyttäneet noin kirkkailta. He kulkivat
aikaisin aamulla Luzernin ohi, jossa valkoiset sumupilvet kiitivät
kuin haamut vuoria kohti. Suuret huiput siinsivät toistensa yli
havupuiden peittäminä, jotka näyttivät Alppien yli samoavilta
lukemattomilta armeijoilta. Alhaalla metsä oli tiheätä ja harveni
sitten harvenemistaan ylempänä. Auringon säteet hyppelivät järven
pinnalla aivan kuin keijukaiset peililattialla, ja kun juna seisahtui
Fluelenissa, sekoittui kosken kohina lintujen lauluun ja kirkonkellojen
sointuun. Nyt soitettiin Gloriaa. Koko maailma lauloi Gloriaa. »Kunnia
olkoon Jumalalle korkeudessa!»
Rossin ilo kävi melkein lapselliseksi junan lähestyessä Italiaa. Kun
oli kuljettu suuren tunnelin läpi, alkoivat uuden rodun merkit näkyä.
Tuolla oli Madonnan kuvia Kristus-kuvien asemesta, kentillä oli pitkät
rivit väkeä kuokka kädessä eikä pieniä ryhmiä auroineen, kuten äsken,
siellä oli isosarvisia jykeviä härkiä eikä vikkeliä, kellokaulaisia
hevosia.
Nuo olivat epäilemättä huolestuttavia merkkejä, mutta Rossi ei
ollut nyt sillä mielellä, että hän olisi sitä ajatellut. Hän avasi
vaunun ikkunan voidakseen hengittää oman maansa ilmaa. Huolimatta
mielipiteistään hän ei voinut olla sitä tekemättä. Tuo omituinen
tunne, joka hiipii sydämeen syntymämaassa, valtasi Rossinkin. Hän
kuuli laulua viinitarhoista, lemmen laulua — yhä vain lemmen. Hän näki
oranssipuut ja valkoiset sekä punaiset ruusupensaat. Silmissä vilahteli
vuoren rinteillä olevia pieniä kaupunkeja valleineen ja torneineen,
ulkopuolella Campo Santo. Hänen huulensa avautuivat, hänen rintansa
paisui. Se oli koti! Koti!
Päivä alkoi sammua, taivas pimeni ja matkustajat rupesivat
torkkumaan. Rossi palasi paikalleen ja ajatteli vakavammin Romaa.
Koko hänen sielunsa liiteli nuoren vaimon luo, joka oli jakanut hänen
kärsimyksensä. Hän luuli lukeneensa rivien välistä Roman kirjeissä
kärsimyksistä, ja hän rupesi täydellä todella moittimaan itseään.
Miksi hän oli kertonut elämänsä salaisuuden Romalle työntäen hänelle
sellaisen vastuunalaisuuden?
Hänen sielunsa taistelu oli lyhyt. Ellei hän olisi luottanut Romaan,
ei hän ikinä olisi rakastanut häntä. Ellei hän olisi paljastanut
koko sydäntään Romalle, ei hän koskaan olisi saanut tietää Roman
rakkaudesta. Ja vaikka Roma olikin kärsinyt, maksaisi Rossi nyt kaiken
hänelle. Hän muisti tuon Campagnalla vietetyn ihanan päivän ja ajatteli
sitten tulevia suloisia hetkiä. Mitä Roma nyt teki? Hän kai lähettää
sähkösanoman Chiassoon. Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon
kaikkia!
Sitten hän koko ajan ajatteli Roman sähkösanomaa ennenkuin hän saapui
rajalle. Hän koetti kuvitella mitä se sisältää: »Voin hyvin, odotan
sinua, tervetuloa kotiin.» Mutta voiko hän hyvin? Rossi ei ollut
viikkokausiin kuullut hänestä mitään, ja hyvin paljon oli voinut
tapahtua. Jos hän olisi järjestänyt omat asiansa järkevämmin, olisi hän
ehkä voinut saada Roman kirjeet.
Synkät pilvet alkoivat varjostaa maisemaa. Ilma oli jäähtynyt äkkiä, ja
tuuli oli kai herännyt, sillä puut huojuivat kovasti junan kiitäessä
ohi. Rossi katseli taas ikkunasta kuumeisena ja kärsimättömänä.
Vihdoin junan vauhti hiljeni, pyörien ja veturin jyske lakkasi
vähitellen. Hetken perästä kuului kirkonkellojen kaiku, kelloja
soitettiin salaman torjumiseksi, ja sitten seurasi rankka sade. Vesi
valui virtana junan saapuessa Chiassoon, mutta vaunut olivat tuskin
ennättäneet junasillan kohdalle, kun Rossi hyppäsi ulos.
»Tavarat tutkittavat!» »Käsilaukut ulos!» »Chiasso!» »Tulliasema!»
Asemamiehet huusivat junan seisahtuessa, ja Rossin tummat silmät
tähystelivät, eikö näkyisi ketään, jolla on keltainen sähkösanoma
kädessä.
»Facchino!»
»Signore?»
»Onko sähkösanomain kantaja täällä?»
»Ei, signore.»
Rossi juoksi asemasillalle, ja samassa silmänräpäyksessä kolme
karabinieeria, jotka olivat katselleet oikealle ja vasemmalle, astui
hänen luokseen ojentaen valkoisen paperin.
Hän otti sen sanaakaan sanomatta ja hetkisen hän tuijotti sotilaihin
kuin tiedotonna. Sitten hän avasi paperin ja luki: »_Mandato di
Cattura_... Me... käskemme vangitsemaan Davido Leonen, tavallisesti
tunnettu nimellä Davido Rossi...»
Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen. Hän katsoi taas sotilaihin. Ja
sitten hän nauroi. Se oli kamalaa naurua — mielettömän naurua.
Toiset matkustajat olivat huomanneet tuon kohtauksen ja joukko
englantilaisia ja amerikkalaisia matkailijoita puheli tapauksesta.
»Se on Rossi.» »Rossiko?» »Se anarkistiko?» »Onko hän matkustanut tässä
samassa junassa?» »Taivas!»
Karabinieerien päällikkö, laihaposkinen, haukansilmäinen mies, astui
virkapuvussaan komeasti katsojien ohi sähköttämään viranomaisille
Rossin vangitsemisesta.