Keskellä Eurooppaa, sen vapaimman maan rajalla, vuorien ympäröimänä,
mutta kumminkin kooten keskipisteeseensä kaikista maista tulevia
teitä pyörän puolapuita yhdistävän akselin tavoin, on pienoinen
kaupunki, joka jo kauan aikaa on ollut vapauden kehtona ja yhä
vielä on maanpakolaisten turvapaikkana. Tämä kaupunki on Zürich,
kaupanhistoriassa tunnettu silkistään, mutta valtiollisessa historiassa
aatteistaan, taistelusuunnitelmistaan, salaliitoistaan ja salaisista
rikoksista, jotka ovat järkähyttäneet maailman valtaistuimia.
Pitkänperjantain iltana istui noin pari-, kolmekymmentä miestä pienessä
ravintolassa järven rannalla illallisella Davido Rossin palaamisen
kunniaksi.
Seurue oli herkkä ja iloinen. Siinä oli vallankumouksen sotilaita ja
unelmien uneksijoita, ja tuskin oli ainoatakaan heidän joukossaan, joka
ei olisi viettänyt osaa elämästään vankilassa. Siellä oli runoilijoita
ja profeettoja, kaikki olivat köyhiä, muutamilla ei ollut penniäkään,
mutta he näkivät loistavia linnoja siellä, missä muut näkivät vain
kurjia majoja. Siellä oli lasallelaisia, marxisteja, guesdisteja,
possibilisteja, boulangisteja ja taivas tiesi mitä kaikkia, kaikki
suurten aatteiden palvelijoita, aatteiden, joiden hyväksi he elivät,
kärsivät ja olivat valmiit kuolemaankin, tuntuivatpa ne sitten vaikka
kuinka toivottomilta ja mielettömiltä käytännöllisistä ihmisistä. Ja
hyvän mielen laupias hengetär oli noitten huomispäivän lapsien parissa.
He söivät saksalaista sianlihaa ja joivat Baselin olutta ja nauroivat
kuin koulusta päässeet pojat.
Sitten seurasi puheita, kiihkeätä yhteiskunnallisen järjestyksen
tuomitsemista ja innokkaita kansainvälisiä ennustuksia. Ensimmäinen
puhuja oli pitkä ja hoikka ranskalainen, jolla oli pitkä, harmaa
tukka ja riippuvat kiinalaiset viikset, päässä leveälierinen, pehmeä
hattu ja yllään väljä viitta, koko ulkomuoto muistuttaen kuljeksivaa
trubaduuria. Hän harrasti ylipäänsä vallankumousta ja erittäin
kuninkaitten hävittämistä.
»Euroopan kruunatut päät pitävät hirveätä melua, kun joku heidän
joukostaan surmataan», sanoi ranskalainen, »mutta mitä sanotaan niistä
tuhansista köyhistä ja sotilaista, joita he yhtämittaa surmaavat?»
Seuraava puhuja oli Zürichissä asuva italialainen, hehkuvasilmäinen
mies, jolla oli ylöspäin kierretyt viikset ja silmille vedetty
hattu aivan kuin markkinateatterien rosvoilla. Hän tahtoi hävittää
paavin. Hallitsijat, Jumalan kiitos, hävittivät itse itsensä sekä
ruumiillisesti että siveellisesti sukulais-avioliittojensa avulla,
joita turmeltunut kirkko sallii sillä muka ylläpitääkseen Tridentin
kokouksen päätöstä. Mutta paavi, joka tahtoo ikuistuttaa klerikalismin
iankaikkisen tyrannian, koettaa saada valtaansa ihmisten sielun ja
ruumiin, omantunnon ja maalliset tavarat.
»Ilmoittakaamme hänelle, ettei hän voi sitä tehdä», sanoi italialainen.
»Hänen jyrisemisensä Ihmisten Tasavaltaa vastaan on ainoastaan kuumalla
raudalla tanssivan miehen kiljuntaa. Maailma ei tarvitse paavia, joka
ennen aikaan oli vanha mies, mutta josta nyt on tullut vanha akka.»
Sitten astui esiin iso, pullea saksalainen, pörröpäinen ja parrakas,
isonenäinen ja leukava, mutta silmät ystävälliset ja iloiset. Hän
taisteli ylipäänsä kristinuskoa vastaan ja oli vapauden ja edistyksen
ystävä. Evankeliumi on vanhentunut ja tarpeeton. Se koettaa vetää pois
työtätekevän luokan taistelusta oikeuksiensa puolesta ja kehoittaa sitä
kärsimään ja alistumaan.
»Tässä maailmassa Kristuksen evankeliumi jättää köyhän miehen oman
onnensa nojaan», sanoi saksalainen. »Muutamat ovat uskovinaan, että
uskonto juuri synnyttää uuden yhteiskunnallisen ja valtiollisen
järjestyksen, joka perustuu ihmisten veljeysaatteelle. Tyhjää puhetta.
Ei paise raapimalla parane. Evankeliumi on orjien ja hupsujen uskoa,
jotka eivät ymmärrä sivistystä, ja kansan asia huojuu laineilla, jotka
vielä kerran sen nielevät.»
Sitten seurasi sveitsiläinen puhuja — mies, jolla oli kaunis otsa ja
tuuhea, kiiltävän musta tukka. Hän tuomitsi militarismin ja kiitti oman
maansa onnea, kun sen ei tarvinnut maksaa miljoonia voidakseen yhtyä
Euroopan valtioiden kilpajuoksuun.
Sitten esiintyi jättiläiskokoinen venäläinen, silmät väsyneet ja ilme
kulunut. Hän puolusti myöskin vallankumousta, »48 vuoden sangviininen
yritys uudistettaisiin», »kesäkuun päivät» palaisivat, köyhälistö saisi
taas näytellä osaansa Euroopan valtiollisella näyttämöllä.
»Sota on sotaa», sanoi venäläinen, »ja minun kansani, joka ensi kerran
tuntee olevansa jäsen suuressa ihmiskunnan perheessä, ei tule enää
kauan tyytymään taisteluun maanalaisien käytävien pimeydessä.»
Sitten juotiin Davido Rossin malja, ja häntä sanottiin vapauden uudeksi
luojaksi, taivaallisen aatteen jaloksi pyhimykseksi, Mazzinin pojaksi
ja perilliseksi. Kesken innokkaiden huutojen, joita nuo vallankumouksen
vanhat soturit kohottivat, ja käsien tapausten kaikuessa näkymättömästä
kuulijajoukosta (köyhiä miehiä Zürichin italialaisesta osasta, joka
seisoi avonaisen ikkunan alla ulkona), Davido Rossi nousi vastaamaan.
Hän oli muuttunut paljon Roomasta paettuaan. Hänen tummat silmänsä
näyttivät suuremmilta, hänen pitkä vartalonsa oli kumarammassa, ja
hän oli semmoisen miehen näköinen, joka koettaa peittää hermostumisen
lisääntymistä. Hänen puheensa, joka lausuttiin liiasta käyttämisestä
kuluneella äänellä, oli taitava ponnistus eri ryhmien yhdistämiseksi.
Hän alkoi lyhyellä kiittävällä lausunnolla kaikista maista, jotka
olivat edustettuina tässä seurueessa. Englanti oli koko maailman
maanpakolaisten koti. Ranska absolutismin hauta ja yksilön oikeuksien
syntymäpaikka, Saksa yhtymisaatteen kehto, Amerikka valon kantaja
pimeyden mailla, Venäjä heräävän kansan kotipaikka, Sveitsi vapauden
tyyssija, ja lopuksi hänen oma rakastettu Italiansa, oli kaikkien
kansakuntien äiti, joka oli määrätty uuden ajan johtajaksi.
Kun hän näin oli valloittanut kuulijansa heti alussa, jatkoi hän
repimällä alas melkein kaiken, mitä he olivat sanoneet.
»Älkäämme tuhlatko voimia hyökkäyksiin kuninkaita vastaan», sanoi hän.
»Euroopan hallitsijat ovat ylipäänsä hyviä miehiä, jotka koettavat
rehellisesti toimia kansojensa hyväksi käyttäen joskus sosialismin ja
tasavaltaisuudenkin aseita järkähyttääkseen maata juuri sosialistien
ja tasavaltalaisten jalkojen alla. Se on ainoa tapa, jonka avulla he
voivat olla olemassa hiukan kauemmin, ja maailma voi huoleti jättää
heidät rauhaan.»
»Hyvä!» huusi ranskalainen.
»Älkäämme hyökätkö paavia vastaan myöskään», sanoi Rossi. »Pius X on
pyhimys maan päällä, ja jos hän on menetellyt itsevaltaisesti uskonnon
nimessä, kysyn teiltä, kuka meistä olisi kestänyt kymmenvuotisen
vankinaolon samassa talossa, uskoen itseään erehtymättömäksi ja Pyhän
Hengen suoranaisen vaikutuksen alaiseksi, tulematta huonommaksi,
muuttumatta sokeaksi tyranniksi, ehkäpä mielipuoleksi?»
»Hyvä, hyvä!» huusi loistavasilmäinen italialainen.
»Ja ennen kaikkea, älkäämme hyökätkö evankeliumia vastaan», sanoi
Rossi. »Ei mikään uskonto ole alkanut työtään niin voimakkain
yhteiskunnallisin tarkoituksin. Jeesuksen sanoma ihmiskunnalle
tarkoitti sekä ihmisen maallista että hänen taivaallista elämäänsä,
eikä kristinusko ole ollenkaan maailmaa kieltävä oppi, jolla ei olisi
päämäärää tässä elämässä. Evankeliumin tarkoitus on perustaa maan
päälle valtakunta, joka on syvä kuin ihmisen kaiho ja puhdas kuin
taivaan valtakunta, ja siinä rukouksessa, jonka muutamat meistä ovat
valinneet yhdistyksemme ohjelmaksi, uskomme perustaja on antanut
meille valon, joka loistaa maailman kurjuuden, köyhyyden, tuskan ja
kärsimyksen yli.»
»Bravo!» huusi jykevä saksalainen.
»Kunnioittakaamme kirkkoa myöskin», sanoi Rossi. »Muistakaamme noita
pieniä, suloisia kirkkoja, joita on ympäri kaikkia maita risteineen ja
torneineen iäisyyden vertauskuvina. Muistakaamme niiden alttareita,
jotka ovat vaikuttaneet niin syvästi avioliittoja solmittaessa,
kasteessa ja kuolemassa. Muistakaamme hyviä pappeja ja uhrautuvaisia
sisaria, heidän työtään vaimojemme ja lastemme hyväksi. Pitäisikö
meidän hävittää nuo iankaikkisuuden sanoman tuojat? Jumala siitä
varjelkoon!»
»Bravo! Bravo!» Muutamat vallankumouksen epäuskoisista sotilaista
pyyhkivät salaa silmiään.
»Veljet», sanoi Rossi, »me olemme kuningaskuntien, mutta emme
kuninkaitten vihollisia, paavikunnan, mutta ei paavin vastustajia;
me emme tahdo kumpaakaan hävittää väkivallalla. Kuninkaanmurhat ja
vallankumoukset ovat edistyksen estäjiä, ja murha on aina murha,
vaikkapa se tehtäisiin murhan _estämiseksi_. Sellaiset aseet ovat
kelvottomat sivistyksen sodassa, emmekä me tunnusta niitä omiksemme.»
Jättiläiskokoiseen venäläiseen tarttui hetken innostus, ja hän huusi
eläköötä täydestä sydämestä.
»Siitä huolimatta me olemme kapinallisia», sanoi Rossi. »_Minä_
olen kapinallinen. Olen ollut kapinallinen koko elämäni ajan. Olen
kapinallinen oman maani kuningasta vastaan ja paavia vastaan. Minä
läksin Roomasta saadakseni aikaan kapinan, joka mahdollisesti
kukistaisi molemmat. Mutta minun aseenani ei ole ruuti, vaan tieto,
ja teidän avullanne on minun onnistunut luoda sellainen yhdistysten
verkko, että tästälähin koko sivistynyt maailma tulee tietämään, mitä
Italiassa tapahtuu. Jos se onnistuu, on siinä kyllin. Se tulee tekemään
lopun kuninkaista, jotka viettävät juhlia kansan nähdessä nälkää,
paljon varmemmin kuin mikään kuninkaanmurha. Yleinen mielipide on
maailman mahtavin voima, eikä mikään paha voi elää kauan sen silmien
edessä. Miekat ja revolverit, hurjat metelit piazzalla ja väkirynnäköt
eivät ole mitään verrattuina tiedon voimaan. Kasvattakaa! Kasvattakaa!
Yhdistäkää! Yhdistäkää! Ne ovat meidän sodankäyntimme tunnussanoja ja
aseita.»
Huoneessa olevien miesten hyvä-huudot häipyivät kättentaputukseen, joka
kuului ulkoa. Rossin ääni heikkoni ja hänen silmänsä säkenöivät, kun
hän lopetti:
»Lähden takaisin Roomaan huomenna ja kiitän teitä tästä hyvästijätöstä.
Sen jälkeen kun läksin kotoa kaksi kuukautta sitten, on kohtalo iskenyt
minuun monta kovaa iskua. On ystäviä, joita en enää ole näkevä —
he ovat verellään maksaneet uskollisuutensa. Toiset ovat kärsineet
minun tähteni, heitä on kiusattu, heitä on kidutettu. Veljet, pyydän
teitä muistamaan naisiamme. Emme ajattele heitä aina. Kun me nuorina
poltamme laivamme takanamme ja kun me siitä syystä, että rakastamme
totuutta enemmän kuin itseämme, valitsemme uran, jossa tuivertaa
myrsky ja rajuilma, silloin unohdamme usein vaimomme, joiden täytyy
jakaa kohtalomme. He eivät ajattele meidän ihanteitamme, ja heidän
valtiollinen mielipiteensä on useimmiten vain toinen nimitys heidän
rakkaudelleen. Sitä suloisempi ja jalompi on heidän uhrautumisensa.
Emmekö kaikki tunne sitä? Jalosukuinen tyttö, hellästi kasvatettu,
ehkäpä loiston ympäröimä, luopuu perheestään ja seurapiiristään
jakaakseen uljaasti maanpakolaisen köyhyyden, vallankumouksellisen
elämän, joka alusta alkaen kantaa maanpaon, vankilan ja mestauslavan
merkkiä. Jumala siunatkoon kaikkia naisia! Onko sitä miestä syntynyt,
joka voisi kestää mitä he kestävät? Ei ole.»
Rossin puheen loputtua muutamat vallankumouksen vanhoista sotureista
tulivat häntä kyynelsilmin syleilemään. Sitten he oluensa innostamina
tahtoivat saattaa häntä hotelliin, mutta hän hiipi pois huomaamatta.
Rossi nukkui tuon yön kuullen aaltojen loiskeen rantaa vastaan ja
seuraavana aamuna kello 10 hän oli asemalla lähteäkseen Italiaan.
Pieni joukko odotti häntä asemasillalla, pääasiallisesti italialaisia
kantomiesten ja kadunlakaisijain puvussa. Rossi astui heidän luokseen
tervehtien.
»Menettekö suoraa tietä Roomaan?»
»En. Aion jäädä yöksi Milanoon ja lähteä aamulla Roomaan.»
»_Addio, Onorevole_!»
»_Addio_!»