Roma läksi Vatikaaniin kapusiinilaisen kanssa. Hän näki taas samat
komeat portaat ja salit, samat soturit, kamariherrat, bussolantit,
monsignorit, saman keisarillisen palatsin leiman. Mutta pienessä,
vaatimattomassa huoneessa, jonne he nyt astuivat matoilla peitetyn,
kapeaikkunaisen salakäytävän kautta eikä valtaistuinsalin läpi, kuten
ennen, paavi seisoi odottaen kuin vaatimaton pappi, puettuna valkoiseen
villaviittaan.
Roman lähestyessä hän hymyili surumielistä hymyä, ja hänen väsyneet
silmänsä kuvastivat ääretöntä sääliä aivan kuin lääkärin silmät
ennenkuin hänen on pakko ryhtyä leikkaamaan turvatonta eläinraukkaa
hyödyttääkseen työllään ihmissukua.
Roma polvistui ja suuteli paavin sormusta. Paavi kohotti hänet ylös ja
asetti hänet istumaan lepotuolille, istuutuen itse nojatuoliin ja yhä
vielä pidellen Roman kättä omassaan. Kapusiinilainen seisoi ikkunan
ääressä vetäen uutimen hiukan syrjään ja katsellen piazzalle.
»Ettehän usko, että pyhä isä on lähettänyt teitä pyytämään tehdäkseen
pahaa teille?» sanoi paavi.
»Olen varma, ettei hän sitä tahdo, teidän pyhyytenne», vastasi Roma.
»Ja vaikka en hyväksy miehenne toimia, tiedätte, etten soisi hänelle
mitään pahaa.»
»Pyhä isä ei suo kenellekään pahaa, ja minun mieheni on niin hyvä ja
hänen aikeensa niin jalot, ettei kukaan, joka tuntee hänet, voi suoda
hänelle pahaa.»
Paavi katsoi Romaa kasvoihin. Ne loistivat pelokasta iloa, ja paavin
kävi häntä sääli.
»Teidän rakkautenne mieheenne on suloinen ja kaunis, tyttäreni, ja
pyhän isän sydämeen koskee, kun hänen täytyy tuottaa teille huolta.
Mutta se on hänen velvollisuutensa ja hänen täytyy se tehdä.»
Roma kohotti taas kainosti katseensa, ja taas paavi näki tuon
äänettömän, rukoilevan katseen.
»Tyttäreni, teidän miehenne vaikuttimet eivät ehkä ole huonoja. Ne ovat
ehkä hyvät ja jalot. Niin on laita usein hänen kaltaisissaan miehissä.
He näkevät rikkauden ja köyhyyden ristiriidan, ja heidän sydämensä
on täynnä suuttumusta ja sääliä. He kuulevat elämän uumenissa suuria
kysymyksiä, jotka vaativat selitystä. He tuntevat kärsivän ihmiskunnan
rauhattomuuden, joka valmistaa ihmissieluja niihin muutoksiin, jotka
varmaan tulevat. Mutta lapseni, he eivät tiedä, että todellisia ja
pysyviä parannuksia, semmoisia, jotka koskevat koko ihmisperhettä, voi
Jumala yksin aikaansaada pyhän kirkkonsa ja paavinistuimensa avulla ja
että niitä parannuksia on pyhän Pietarin kello julistava maailmalle.»
Paavin puhuessa puna kohosi Roman poskille aivan kuin vaaran lippuna.
Hän katsahti avuttomasti kapusiinilaiseen. Nuo äärettömästi rukoilevat
silmät näyttivät kysyvät milloin isku lyötäisiin.
»Mitä hän siis tekee, tyttäreni? Välittämättä kirkosta, joka hellän
äidin lailla tahtoisi kantaa ihmisheikkouden ja kärsimyksen taakkaa,
hän julistaa uutta evankeliumia, semmoista, joka alentaisi ihmiskunnan
pahempaan raakalaisuuteen kuin se, mistä Kristus meidät pelasti.
Ansaitseeko hänen menettelytapansa teidän rakkauttanne, lapseni?»
Roma katsoi kainosti paaviin vastatessaan:
»Minulla ei ole mitään tekemistä mieheni mielipiteitten kanssa, teidän
pyhyytenne. Minun tulee ainoastaan olla uskollinen hänen ystävyydelleen
minua kohtaan ja rakkaudelle, jota tunnen häneen.»
»Lapseni», sanoi paavi, »kysykää itseltänne, mitä miehenne tekee tällä
hetkellä. Hän ei tyytynyt siihenkään, että on kylvänyt eripuraisuutta
parlamenttiin ja sanomalehdistöön, hän vaeltaa nyt ympäri Eurooppaa
kooten kaikki seikkailijat, jotka työskentelevät pimeässä, ja hautoo
kapinanhanketta, jonka seurauksena voi olla täysi anarkia koko
maailmassa.»
Roma veti pois kätensä paavin kädestä ja huudahti vastustaen.
»Ah, kyllä tiedän mitä tahdotte sanoa, tyttäreni. Hänen aikomuksensa
ei ole luoda anarkiaa. Sitä sellaiset miehet eivät koskaan aio.
Mutta kun he kerran ovat aloittaneet vaarallisen liikkeen, johtavat
tietämättömät joukot sen loogilliseen päätökseensä. Niin käy aina. He
alkavat evolutsionilla ja päätyvät revolutsioniin. He alkavat rauhalla
ja päätyvät väkivaltaan. Ja ainoa seuraus miehenne toimista voi olla
järjestetyn yhteiskunnan, valtion ja kirkon hävitys.»
Roman sormet olivat kouristuksenomaisesti pusertuneet. Hän kohotti
kainot, tunteelliset kasvonsa sanoen:
»En tiedä mitään siitä, teidän pyhyytenne. Tiedän vain, että hän on
vakuutettu velvollisuudestaan ja että hänen sydämensä on puhdas ja
jalo.»
»Tyttäreni, miehenne voi olla hengeltään ja mieleltään suuri
isänmaanystävä, mutta siitä huolimatta hän on niitä tämän onnettoman
ajan rikoksellisia ja haaveilevia opettajia, jotka pettävät
tietämättömiä joukkoja lupauksilla, joita ei koskaan voida täyttää.
Anarkia, sekasorto, uskonnon ja siveellisyyden hävitys, oikeuden,
ihmisarvon surma, kodin puhtauden turmelus — siinä ainoat mahdolliset
hedelmät siitä siemenestä, jota hän kylvää.»
Kainot silmät alkoivat salamoida. »En ole tullut tänne tätä
kuullakseni, teidän pyhyytenne.» Paavi pani lempeästi kätensä Roman
kädelle.
»Muistakaa, lapseni, mitä itse sanoitte edellisellä käynnillänne.»
Roman pää vaipui alas.
»Viranomaiset tietävät tarkoin kaiken.»
»Pyhä isä!»
»Se oli välttämätöntä.»
»Siis... joku on heille kertonut.»
»Minä sen tein. Pyhä isä ei kertonut enempää kuin oli välttämätöntä
hänen omantuntonsa rauhoittamiseksi ja rikoksen estämiseksi. Oma
kielenne teki loput, tyttäreni.»
Paavi kertoi mitä oli tapahtunut pääministerin virastossa, ja Roman
rintaa puristi. »Ei se tee mitään», sanoi hän vihdoin, kasvoissa sama
pelokas ja tunteellinen ilme, »Davido Rossi on valmistautunut kaikkeen,
siis tähänkin».
»Viranomaiset tiesivät jo enemmän kuin minä saatoin heille kertoa»,
sanoi paavi. »He tiesivät, missä miehenne oleskelee ja mitä hän toimii.
He tietävät, missä hän on nytkin, ja ovat valmiit vangitsemaan hänet.»
Roma kiihtyi yhä enemmän, ja kaino katse muuttui puolustavaksi.
»Minulle on sanottu, että hän on Berliinissä tällä hetkellä. Onko se
totta?»
Roma ei vastannut.
»On sanottu, että viralliset ilmoitukset aivan selvästi todistavat,
että hänellä on kapinallisia hankkeita.»
Roma ei vieläkään vastannut.
»Sanotaan salassa, että kapinan tarkoituksena on vallankumous ja
kuninkaanmurha. Onko se totta?»
Roma puri huultaan ja vaikeni.
»Ettekö voi luottaa minuun, lapseni? Ettekö tunne pyhää isää? Antakaa
minulle pieni toivo vain, että nuo huhut ovat perättömiä, niin pyhä isä
on valmis vastustamaan kaikkia teitä vastaan tähdätyltä yrityksiä ja
vaikkapa asettumaan koko maailmaakin vastaan.»
Roman päätä pyörrytti. »En tiedä... en tiedä», mutisi hän.
»Oletteko vähääkään epävarma, tyttäreni? Jos teillä on pienintäkään
syytä uskoa, että nuo tiedot ovat valheellisia ja ilkeätä panettelua,
sanokaa se minulle, ja minä olen käyttävä miehenne hyväksi teidän
epäilystänne.»
Roma nousi seisomaan, mutta hän piteli kiinni pöydästä vavisten ja
äänetönnä. Paavi katsoi häneen suurin, väsynein silmin ja jatkoi
lempeästi:
»Jos te, onnetonta kyllä, ette voi uskoa muuta kuin että miehenne on
sekaantunut vaarallisiin hankkeisiin, ettekö voi estää häntä niistä?»
»En», sanoi Roma taistellen kyyneliään vastaan, »se on mahdotonta.
Olkoon hän oikeassa tai väärässä, en minä ainakaan voi häntä tuomita.
Paitsi sitä, kauan aikaa sitten, jo ennenkuin olimme naimisissa,
lupasin hänelle, etten koskaan asetu hänen ja hänen työnsä väliin, enkä
voi sitä koskaan tehdä, en voi!»
»Mutta jos hän rakastaa teitä, lapseni, eikö hän tahtoisi teidän
tähtenne välttää vaaraa?»
»En voi pyytää sitä häneltä. Minä käskin hänen lähteä ajattelematta
minua ja lupasin pitää huolta itsestäni, tapahtuipa mitä tahansa.»
Hänen silmänsä loistivat kyyneleisinä. Paavi taputti hänen kättään
pöydän reunalla.
»Ettekö voi edes mennä hänen luokseen varoittamaan häntä sallien hänen
päättää itse, tyttäreni?»
»Niin... se on nyt mahdotonta.»
»Miksi niin, lapseni?»
»Minä en tiedä, missä hän on, enkä voisi löytää häntä. Kirjeessään hän
sanoo, että on parempi, etten tiedä hänestä.»
»Hän on siis erottautunut teistä kokonaan?»
»Aivan täydellisesti. Minä saan tavata hänet vasta Roomassa.»
»Ja toistaiseksi, estääkseen vihollisiaan saamasta selkoa hänestä, hän
on lopettanut kaiken yhteyden ystäviensä kanssa, niinkö?»
»Niin.»
Paavin kasvot kalpenivat huomattavasti ja sisäinen ääni sanoi hänelle:
»Siinä on Jumalan käsi. Kuolema odottaa sitä miestä Roomassa, ja hän
astuu sokeana sitä kohti.»
Suuret surulliset silmät katsoivat tunteellisesti Roman väriseviin
kasvoihin. »Sitä ei voi auttaa», ajatteli paavi. Hän tunsi puserruksen
omassa rinnassaan jo.
»Otaksukaa, lapseni... otaksukaa, että voisitte estää kaikki pahat
seuraukset. Tahtoisitteko tehdä sen?»
»Olen nainen, pyhä isä. Miten nainen voi mitään estää?»
»Kansojen historiassa on joskus tapahtunut, että nainen on voinut
pelastaa henkiä ja varjella yhteiskuntaa nostamalla vain pienen
kätensä.»
Paavi nosti Roman vapisevat sormet pöydältä.
»Jos voin tehdä jotakin, teidän pyhyytenne, rikkomatta lupaustani ja
pettämättä miestäni...»
»Se on hirvittävä kiirastuli, lapseni. Jumala tietää kuinka hirveä se
on vaimolle, kuinka hirveä.»
»Vähätpä siitä! Jos se pelastaa mieheni... Sanokaa se minulle, teidän
pyhyytenne.»
Paavi kertoi hänelle pääministerin ehdotuksen ja kuninkaan lupauksen.
Hänen äänensä värisi. Hän oli kuin mies, joka haavoittaa itseään joka
sanalla. Roma katsoi häneen sanatonna, kunnes hän oli lopettanut.
»Te pyydätte minua _syyttämään_ miestäni?»
»Se on ainoa tapa, jolla voitte pelastaa hänet, tyttäreni.»
Roma katsoi ympäri huonetta avuttomasti, ja hänen silmänsä uhkuivat
äänetöntä armon rukousta. Sitten siunatut kyyneleet tulivat taas, eikä
hän koettanutkaan estää niitä.
»Pyhä isä», sanoi hän nyyhkyttäen, »sitä hänen vihollisensa ovat koko
ajan pyytäneet minua tekemään, ja kun olen kieltäytynyt, ovat he
koetelleet minua köyhyydellä ja häpeällä. Ja kun tulen teidän luoksenne
hakemaan suojaa ja turvaa uskoen, että isälliset kätenne varjelevat
minua, te... myöskin te...»
Hän vaikeni aivan kuin äkillisen ajatuksen iskemänä ja sanoi: »Mutta se
on mahdotonta. Hän on mieheni, ja siitä syystä en voi todistaa häntä
vastaan.»
»Sydämeni vuotaa verta tähtenne, lapseni, ja minua hävettää väittää
vastaan. Mutta vala ei ole välttämätön syytökseen, ja vaikka olisikin,
ei tämän epäkristillisen valtakunnan laki tunnusta teitä Rossin
vaimoksi.»
»Mutta hän tietää, kuka häntä on syyttänyt. Minä olen ainoa ihminen
maailmassa, jolle hän on kertonut salaisuutensa, ja hän on vihaava
minua ja eroava minusta.»
»Te pelastatte hänen elämänsä, tyttäreni.»
»Mitä se merkitsee, että pelastan hänen elämänsä, kun kadotan hänet
iäksi?»
»Tekö noin sanotte, lapseni — te, joka olette uhrannut niin paljon
jo? Eikö korkein rakkaus ensin ajattele rakastetun onnea ja viimeksi
itseään?»
»Niin, niin. En tiennyt mitä sanoin. Mutta hän on kiroava minua siksi,
että estin hänen työnsä.»
»Hänen työnsä on estyvä joka tapauksessa. Se on tuomittu nyt jo. Ja kun
hänen haaveilevat suunnitelmansa ovat murtuneet ja kaikki on turhaa ja
kadotettua eivätkä kyyneleet voi uudestaan herättää menneisyyttä...»
»Mutta hänet ajetaan maanpakoon, enkä minä saa koskaan nähdä häntä
enää.»
»Se on pienempi kahdesta pahasta, lapseni», sanoi paavi. Ja
juhlallisella, värisevällä äänellään, joka kaikui Roman korvissa kuin
Rossin ääni, hän lisäsi: »Joka vuodattaa ihmisen verta ihmiskäden
kautta, hänen verensä on vuotava.»
Nuoren naisen värisevät, tunteelliset kasvot jäykistyivät taas, ja
paavi kuvasi matalalla äänellä häpeällisen kuoleman syvää kurjuutta.
»Kunniatta, häväistynä, ilman tulevaisuutta, ilman palkkaa, jättämättä
hellyyden ja rakkauden muistoja jälkeensä — hauta, joka sulkee
hylkiöpojan luut.»
Roma piti kiinni pöydästä peläten joka hetki kaatuvansa maahan.
»Niin käy miehellenne, jos hänet vangitaan ja tuomitaan vehkeilystä
kuninkaan henkeä vastaan. Ja vaikka ajan henki pelastaisikin hänet
kuolemasta — kuinka kävisi? Hän joutuisi vankilakomeroon meren
tuliperäiselle saarelle, elävänä haudatuksi, alituisen vahdinnan
alaiseksi, sielun ja ruumiin kidutukseen — hän olisi äärettömän
surullinen kuva miehestä, jota kansa kerran jumaloi, mutta joka
nyt ojentaa voimattomat kätensä ulkomaailmaan päin, kunnes hulluus
tulee hänen lohdutuksekseen tai itsemurha auttaa häntä muuttamaan
iankaikkisuuteen jättäen ainoastaan kurjan ruumiin maan päälle.»
Roma ei kestänyt hermojännitystä enää. »Minä suostun», sanoi hän.
»Uljas lapseni!» huudahti kapusiinilainen kääntyen ikkunan luota Romaan
päin, kasvot osoittaen syvää liikutusta.
»Onhan eri asia ilmaista salaisuus toisen vahingoittamiseksi kuin
toisen hyväksi, eikö niin?» sanoi Roma avuttomalla, lapsellisella
äänellä.
»On kyllä», vastasi kapusiinilainen. »Teidän miehenne saa tietää, että
tekonne on pelastanut hänet kuolemasta, ja hän on rakastava teitä monta
vertaa enemmän.»
»Ei, ei, hän ei koskaan anna sitä anteeksi — tiedän sen vallan hyvin.
Hän ei ymmärrä, että mieluummin olisin kuollut kuin sen tekijä. Mutta
minä tiedän, että teen sen hänen parhaakseen.»
»Sen tiedätte.»
»Ja vaikka hän eroaa minusta ja puolet maailmaa on välillämme —
hän siellä, minä täällä — emmekä koskaan näe toisiamme... tässä
maailmassa...»
»Te olette kuin kaksi vierekkäin juoksevaa virtaa, lapseni, jotka
virtaavat samaa merta kohti ja kohtaavat toisensa — vasta siellä.»
Kyyneleet kiilsivät Roman silmissä, ja hän koetti hillitä
nyyhkytystään. »Kun erosimme sinä yönä, jolloin hän läksi, sanoimme,
että nyt ehkä eroamme iäksi — ja silloin sanoimme pitkät jäähyväiset
maallisille tunteille... lemmelle ja onnelle. Lupasin olla uskollinen
kuolemassakin, sen muistan, mutta minä ajattelin omaa kuolemaani, en
hänen, enkä voinut kuvitella, että minun täytyisi pelastaakseni hänen
elämänsä pettää hänet...»
Mutta sillä hetkellä hän murtui kokonaan, ja paavi, joka oli palannut
istuimelleen, nousi taas lohduttamaan häntä.
»Tyyntykää, tyttäreni», sanoi hän. »Se, mitä aiotte tehdä, on
urhoollinen uhraus. Olkaa uljas, ja taivas on maksava palkan teille.»
Roma tyyntyi vähän ajan kuluttua, ja isä Pifferi alkoi miettiä heidän
menoaan oikeussaliin. Hän oli noutava Roman kello 10.
»Odottakaa!» sanoi Roma. Uusi valo loisti hänen kasvoistaan.
»Mikä on, tyttäreni?» kysyi paavi.
»Pyhä isä, olen unohtanut jotakin. Mutta minun täytyy kertoa se teille,
ennenkuin on myöhäistä. Se ehkä muuttaa teidän mielipiteenne kaikesta.
Kun kuulette sen, sanotte ehkä: 'Älkää puhuko sanaakaan. Ette saa
puhua. Se on mahdotonta.'»
»Kertokaa, lapseni.»
Roma epäröi vähän ja katsoi kapusiinilaiseen ja paaviin. »Kuinka minä
sen kertoisin?» sanoi hän. »Se on niin vaikeata. En aikonut sanoa sitä
kenellekään. Mutta minun _täytyy_ kertoa se nyt teille — nyt juuri.»
»Jatkakaa tyttäreni.»
»Mieheni nimi...»
»Niin?»
»Ei ole Rossi, teidän pyhyytenne. Sen nimen hän otti palatessaan
Italiaan, sillä hänen oma nimensä, jota hän oli käyttänyt ulkomailla,
oli joutunut epäluulon alaiseksi.»
»Niin, niin», sanoi paavi ja itsekseen hän ajatteli: »Sellaisilla
miehillä on usein monta nimeä.»
»Pyhä isä, Davido Rossi on orpo poika.»
»Olen kuullut sen», sanoi paavi.
»Hän ei ole koskaan nähnyt isäänsä — ei kuullut edes nimeä. Hänen
äitinsä oli köyhä vaimoraukka, jonka kaikki olivat julmasti pettäneet.
Hän hukutti itsensä Tiberiin.»
»Vaimoraukka», sanoi paavi ja ajatteli itsekseen: »Se on se vanha,
surullinen tarina.»
»Hänet kasvatettiin löytölasten kodissa, teidän pyhyytenne, ja
lähetettiin erääseen mökkiin Campagnalle, josta hänet pikku poikana
myytiin Englantiin.»
Paavi liikahti levottomana. »Monelle, voi niin monelle pienelle
italialaiselle pojalle on käynyt noin», sanoi hän.
»Isäni löysi hänet Lontoon kadulla eräänä talviyönä, teidän pyhyytenne,
kantamassa posetiivia ja pientä oravaa. Hänellä oli rikkinäinen
samettipuku, jolle Lontoon pojat nauroivat, muuta suojaa hänellä ei
ollut kylmää vastaan. 'Jonkun köyhän miehen poika', ajatteli isäni.
Mutta ken tietää sen, teidän pyhyytenne?»
Paavi oli ääneti. Hänen kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet. Roman katse
oli maahan luotuna, ja hän oli niin liikutettu, että tuskin saattoi
puhua.
»Isäni oli suuttunut pojan isään, sen muistan, ja jos hän siihen aikaan
olisi tiennyt, mistä löytäisi tuon isän, olisi hän syyttänyt häntä ja
antanut hänet poliisin käsiin.»
Paavin pää vaipui alas, ja kapusiinilainen katsoi tutkien Romaan.
»Mutta kuka tietää, oliko pojan isässä syytä, teidän pyhyytenne? Ehkä
hän oli hyvä mies — ehkä hän oli sellaisia, joiden täytyy kärsiä koko
elämänsä toisten syntien tähden. Ehkä... ehkä hän tuona samana yönä
kulki Lontoon kaduilla turhaan hakien orpojen ja kurjien seasta pientä
poikaa, jonka suonissa virtasi hänen verensä ja jolla oli hänen nimensä.»
Paavin kasvot olivat kalpeat ja ilmaisivat liikutusta. Hänen
kyynärpäänsä nojautuivat tuolin käsipuihin, ja hänen ryppyiset kätensä
olivat lujasti puristuneet. Roma kiihtyi yhä enemmän, mutta hän koetti
jatkaa.
»Ja ehkä hän on sanonut itselleen satoja kertoja, että olkootpa hänen
poikansa synnit mitkä tahansa, ovat ne osaksi hänen omia syntejään,
koska hänen poikansa oli ilman ystäviä maailmassa eikä koskaan saanut
nähdä isäänsä, joka olisi häntä johtanut.»
Roma vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Huoneessa tuntui ilma virtaavan
hirveätä vauhtia kamalaa pyörrettä kohti.
»Pyhä isä», sanoi Roma vihdoin matalalla äänellä. »Jos Davido Rossi
olisi _teidän poikanne_, pyytäisittekö minua sittenkin syyttämään
häntä?»
Paavi kohotti kasvonsa, jotka kuvastivat surua, ja sanoi syvällä,
värisevällä äänellä: »Pyytäisin! Hartaammin kuin koskaan ennen — tuhat
kertaa hartaammin.»
»Sitten _teen sen_», sanoi Roma.
Paavi nousi syvästi liikutettuna, pani molemmat kätensä Roman
olkapäille ja sanoi: »Menkää rauhassa, tyttäreni, ja Jumala suokoon
teille edes hiukan lepoa.»