Kirjeessä oli Berliinin postileima.
»Oma rakas vaimoni! — Läksin Pariisista äkkiarvaamatta kolme päivää
sitten ja saavuin tänne tiistaina. Syy tähän äkilliseen pakoon oli se,
että näin Pariisin lehdissä ilmoituksen Rooman aikomista juhlamenoista
kuninkaan valtaistuimellenousun muistoksi. Moinen häpeämätön kansan
kärsimysten pilkkaaminen tällä suuren tuskan hetkellä näyttää vaativan
viipymätöntä ja tuntuvaa vastausta. Siitä syystä oli viisainta
kiirehtiä järjestämistyötä mitä voimakkaimmin...»
»Juna lähtee pohjoiseen keho 9.30», ajatteli Roma. »Minun täytyy
lähteä tänä iltana eikä huomenna.»
»Jos joku kirjoittaisi kirjan kansakuntien hävityksestä', mikä
varomattomuuksien ja valtiollisen tuhlaavaisuuden luettelo siitä
syntyisi! Ensi maanantaina he kruunaavat kuninkaan kukkasilla,
nimittävät häntä 'jaloksi' ja 'urhoolliseksi' ja 'oikeutta
noudattavaksi' ja 'yleväksi' ja 'armolliseksi', tekevät hänet kuuroksi
musiikilla ja laululla, tanssivat ja juhlivat sekä antavat samppanjan
virrata, samalla kuin kansa kuolee nälkään eikä yhtään ääntä kuulu sen
puolesta.
Voi rakas Romani, kun näen suuren rikkauden, tuhlaavaisuuden ja
köyhyyden hirvittävät kärsimykset, en enää ihmettele köyhien luokkien
kapinallisuutta ja rikoksellisuutta — ihmettelen ainoastaan niiden
kärsivällisyyttä. Tänä päivänä sataa, ja kirjoittaessani kohotan
silmäni ja näen pienen repaleisen pojan kävelevän tuolla alhaalla
Friedrichsstrassella yhtä repaleisen vaimon vieressä. Äitiraukka ei
valita, vaikka hänen pikku poikansa ei ole yhtä hyvin puettu eikä
yhtä kylläinen kuin toisten vaimojen pojat, eikä pikku poika itke,
vaikka hän on syntynyt repaleissa kulkevan äidin poikana. He ovat
niin kärsivällisiä, niin äärettömän kärsivällisiä. Ehkä armollinen
Jumala sulkee heidän silmänsä näkemästä repaleissa kulkevan hirveätä
eroavaisuutta, jota nähdessä sydämeni on murtua. Mutta voi noita
syviä kuiluja jalkaimme juuressa, täällä, tuolla, joka paikassa!
Kun ajattelen sitä kaikkea, tahtoisin itkeä, mutta kun muistan,
kuinka monta vaimoraukkaa ja lasta käy nälkäisenä tuon häpeällisen
mässäysjuhlan tähden, joka aiotaan panna toimeen, täytyy minun
_toimia_ — Jumalan nimessä minun täytyy...»
Roma lakkasi lukemasta. Hänen silmänsä olivat kosteat, hänen kurkkuaan
puristi, mutta ylinnä kaikesta oli pelko — pelko Rossin puolesta ja
epäluulo hänen aikeeseensa nähden.
»Oi Roma, Roma, rakas Romani, nyt ymmärrän isäsi ja nyt vihdoinkin
olen samaa mieltä kuin hän. Hänen mielestään kuninkaanmurhakin joskus
saattoi olla välttämätön ase ihmisyyden taistelussa, ja vaikka tiesin,
että muutamat mitä suurimmista henkilöistä olivat samaa mieltä, pidin
aina tuota kohtaa heikkoutena isäsi profeetallisessa kutsumuksessa ja
hänen käsityskykynsä rajoituksena. Mutta nyt näen, että ainoa erotus
meidän välillämme oli se, että hänen sydämensä oli suurempi kuin
minun ja että hirvittävinä aikoina, jolloin kansa on avuton eikä voi
aikaansaada mitään laillisin keinoin, revolutsioni eikä evolutsioni
_näyttää_ olevan sen ainoa toivo...»
Roma kiihoittui yhä enemmän. Ei ollut epäilystäkään Rossin aikeesta.
»En kerro sinulle mitään varmaa suunnitelmastamme, rakas,
osittain siitä syystä, että tämä kirje voisi joutua harhateille,
osittain koska en pidä oikeana enkä tahdo rasittaa vaimoani sillä
vastuunalaisuudella, jonka noin äärettömän pitkälle ulottuvan ja
tärkeän ohjelman tunteminen tuottaisi. Kyllä tiedän, ettei hänen
suonissaan ole tippaakaan verta, jota hän ei olisi valmis vuodattamaan
minun tähteni, mutta sen syyn vuoksi hän ei saa panna pientä
sormeansakaan vaaraan.
Lyhyesti, meidän tunnuslauseemme on 'yhdistymistä! yhdistymistä!
yhdistymistä!' Heti kun suunnitelmamme on valmis ja kaikki yhdistykset
Euroopassa saavat sanan yhteisen liikkeen aloittamiseksi, tuntevat
tyrannit, jotka seisovat valtioiden etunenässä, että nuo vanhat
temppelit ovat lahonneet ja valmiit sortumaan.
Pahimpana vaarana ovat vakinaiset armeijat, joilla suuret valtiot ovat
itsensä ympäröineet. Se juuri oli syynä onnettomuuksiin helmikuun
1 p:nä. Siinä on nytkin vaarallisten seurauksien uhka, ja siitä
syystä lähetän tässä julistuksen muistaen, että sinapin siemenestä
voi kasvaa suuri puu. Pyydä vanhaa Pellegrinoa painattamaan heti
500 kappaletta ja anna ne jollekin, joka toimii nimessäni. Paras on
kääntyä Malatestan puoleen, joka kuuluu meidän puolueeseemme ja tietää
kuinka julistuksia saa jaetuksi kasarmeissa. Luullakseni hän on velkaa
minulle sen verran, että voi antautua tuon vaaran alaiseksi.
* * * * *
'Sotilaat! — Yleisen rakkauden periaate, jota saarnattiin Öljymäellä,
on vielä kaukana täytäntöönpanosta, vaikka maailma kulkee luonnonlain
pakosta sitä aikaa kohti, jolloin sodat käyvät mahdottomiksi. Ne
alkoivat raakalaisoloissa ja ovat eläneet persoonallisen, perhe-,
kansalais- ja paikkakunnallisen sodan kehityksen. Ne ovat nyt
tuomitut loppumaan siinä kansojen keskinäisessä liitossa, joka on
oleva oikeuden loistava voitto vallasta. Mutta minä puhun teille kuin
ainakin miehille, jotka ovat valmiit tarjoamaan henkensä uhriksi
maansa hyväksi, ja pyydän teitä ajattelemaan, mikä vaikutus on eräillä
teoilla, joita teiltä pyydetään, ja ovatko ne työt laillisia.
Sotamiehen tehtävä on taistella maansa vihollisia vastaan, eikä
hänellä ole oikeutta taistella omaa kansaansa vastaan. Jos hän tekee
sen, pettää hän omat herransa ja on siis kapinallinen ja kavaltaja.
Tämä on päivänselvää, kuka voi sitä vastaan sanoa?
Roomalaiset soturit, isien kunnian perilliset, kun teiltä vaaditaan
sotalain täyttämistä, eikö mikään ääni sano teille, että taistelette
veljiänne vastaan? Kieltäytykää sitä tekemästä. Jos armeijan kotkat
taas käskevät teitä käyttämään hirmuvaltaa veljiänne kohtaan siitä
syystä, että he vaativat oikeutta elää, niin heittäkää pois aseenne
uljaina miehinä ennemmin kuin teette veljesmurhan.