Tuon kirjeen tekaistu syy ja peitetty vilppi saattoi Roman
jonkinmoiseen kuumetilaan. Kun hän oli lopettanut sen ja pannut sen
postiin, tunsi hän ensimmäisen kerran, että hän todellakin oli sairas.
Kuuro vanha vaimo, joka auttoi häntä panemaan kokoon tavaroita, puhui
lakkaamatta Rossista ja Brunosta ja Elenasta ja pikku Giuseppesta ja
vihdoin myöskin kuninkaasta ja hänen riemujuhlastaan.
»En välitä hallituksista, signora. Ne ovat samanlaisia nyt kuin
ennenkin. Paavi kuolee, ja hänen sielunsa menee seuraavaan paaviin.
Toinen paavi on ruma, toinen kaunis, mutta sielu on sama. En välitä
muusta enää kuin että keittoni onnistuu, enkä välitä siitä, kuka verot
kantaa, kunhan vain voin maksaa ne... Mitä sanot, Tommaso?»
Vanha garibaldilainen tuli yläkertaan hymyillen ja viitaten kädellään,
jossa hän piti kirjettä. »Trinità dei Montilta», kuiskasi hän.
Punastuen ja vavisten Roma otti kirjeen vanhan miehen kädestä ja meni
omaan huoneeseensa.
»Mitä minä olen sanonut, Francesca? On hyvä olla kristitty näihin
aikoihin, ja siitä syystä minä aina kannan terävää puukkoa
rukousnauhassani.»