Roma oli viettänyt koko viikon valmistellessaan veistokuvaa. Hänelle
oli taas uusi ilo, kun hän muisteli Rossin kasvonpiirteitä ja antoi
niille eri ilmeitä. Tuntui kuin mies olisi puhunut hänelle ja hän
odotti vastausta. Mutta tuo kaikki toi hänen mieleensä alinomaa myöskin
vaarat ja tuskan, ja Rossin marmorinen kuva kidutti häntä. Kirkkaat
kyyneleet kiilsivät alituiseen hänen silmissään, kun taltta oli hänen
kädessään, ja nähdessään hänen kosteat silmäripsensä ja kalpenevat
huulensa hänen naapurinsa samassa talossa alkoivat käydä levottomiksi.
Vanha Francesca kertoi kaikenlaisia kertomuksia sodasta puhaltaessaan
tulta hiiliin, joilla hän aikoi keittää ruokaa, tai siivotessaan
huonetta pappien vuotuista tervehdyskäyntiä varten.
»Me asuimme silloin Trasteveressa, signora, ja aina kun oli ollut
taistelu, saimme kuulla siitä kadulla. Ihmiset istuivat portailla ja
kuuntelivat, kun sotamiehet kertoivat uutisia. Me naiset pesusaaviemme
ääressä emme tienneet, ketä isku kulloinkin kohtaisi, ja siitä syystä
seisoimme ääneti ja peloissamme, kunnes isku sattui, ja silloin se,
johon se oli sattunut, pyyhki paljaat käsivartensa, veti huivin
päähänsä ja meni pieneen kirkkoon. Siellä oli viileätä ja tyhjää, ja
usein siellä ei ollut muita kuin ehkä joku toinen vaimo, joka myöskin
oli kadottanut miehensä tappelussa ja joka luki nyt helminauhaansa.
Ah, Gesu buono! Paljon sain pelätä noina päivinä, mutta ei minulle
mitään tapahtunut, ja olisin vallan hyvin voinut hiukan syödä ja nukkua
ja luottaa Jumalaan. Tulkaa, pikku sisko, syömään, tässä on tuoreita
herneitä ja paistia.»
Roma kuuli »taistelun kulusta» joka päivä ja joka tunti. Tiistaina
hallituksen sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia aiotusta
kuninkaan riemujuhlasta sekä äänekkäitä ylistyksiä anteeksiannosta.
Keskiviikkona vastustuspuolueen lehdet olivat aivan yhtä täynnä
salaperäisiä viittauksia johonkin onnettomuuteen, joka luultavasti
tulisi seuraamaan tuota häpeällistä juhlimista. Torstaina seinät olivat
täynnä julistuksia, joissa ilmoitettiin kuninkaallisesta ohjelmasta, ja
perjantaina ilmoituspilareissa oli kuvia, joissa nähtiin pääkalloja ja
ristiin asetettuja luita.
Roman pelko Rossin puolesta oli kasvamaisillaan kauhuksi. Päivä
päivältä tuo vakaumus syveni hänen mielessään, että Rossi oli
osallisena vaaralliseen salaliittoon, ja vähitellen hän sai todistuksia
siitä, kuinka poliisi vartioi ja odotti Rossia. Roma tunsi olevansa
voimaton häntä suojelemaan. Oli aivan sama kuin jos Rossi olisi ollut
vaarallisesti sairas ja Romaa olisi ollut kielletty lähestymästä
häntä. Se häntä kumminkin hiukan tyynnytti, että huoli matta kaikista
seurauksista hän aina saattoi paeta miehensä luo varoittamaan häntä.
Pitkänäperjantaina hallitusmielinen lehti ilmoitti virallisessa
osastossaan, että myöhään edellisenä iltana kuningas oli
sisäasiainministerin seurassa aivan odottamatta käynyt katsomassa
rahapajaa, joka on Via Fondamentan varrella, jolle kadulle päästään
pyhän Pietarin kanoniikin asunnon ohi kulkevaa hiljaista käytävää
pitkin. Romaa hämmästytti tuo selittämätön ilmoitus, kun vanha John,
jota Rossin oli tapana auttaa, koputti hänen oveaan. Hänen kasvonsa ja
huulensa olivat kalpeat, ja kun Roma tarjosi hänelle rahaa, työnsi hän
sen syrjään kärsimättömästi.
»Älkää luulko, että kultainen vasara avaa taivaankin portit, teidän
armonne», sanoi vanha mies.
Sitten hän kertoi juttunsa. Kuningas oli tavannut paavin salassa
edellisenä yönä, ja jotakin oli tekeillä herra Rossia vastaan. John
tiesi sen, sillä hänen pojanpoikansa oli lähtenyt Roomasta tänä aamuna
Chiassoon ja toinen salapoliisi oli lähtenyt Modaneen. Jos Donna Roma
tiesi herra Rossin olinpaikan, oli paras kirjoittaa hänelle ja kieltää
häntä palaamasta Italiaan.
»Parempi olla metsälintuna kuin häkkilintuna», kuiskasi hän.
Roma kiitti uutisista ja käski häntä olemaan varovainen, koska hän oli
aivan riippuvainen pojanpojastaan ja tämän vaimosta.
»Ei tee mitään _nyt_», sanoi hän.
Edellisenä yönä hän oli nähnyt unen. Hän oli olevinaan voimakas mies
taas, kaikki lapset ympärillään, kenestäkään riippumaton. Kuinka
onnellinen hän oli ollut! Mutta kun hän herättyään huomasi, ettei se
ollutkaan totta, vaan että hän oli vanha ja heikko, tunsi hän, että
tätä oli mahdoton enää kestää.
»Minä jo vien ruuan lasten suusta, teidän armonne, tätä ei voi kestää
kauan», sanoi hän vapisevalla äänellä, hymyillen hampaattomin suin ja
nyökäyttäen hiukkasen päätään poistuessaan.
Roman levottomassa mielessä yksi asia vain tuntui selvältä. Hänen
miehensä oli vaarassa eikä hänen tullut astua rajan yli. Mutta kuinka
se oli estettävissä? Vaikeudet olivat äärettömät. Jos Rossi olisi
vastannut hänen kirjeeseensä sähköttämällä, kuten hän oli pyytänyt,
olisi hän ehkä keksinyt jonkun keinon, jonka avulla olisi voinut
lähettää sanan hänelle. Vihdoin eräs ajatus juolahti hänen mieleensä ja
hän istuutui kirjoittamaan kirjettä silmät loistaen ja mieli hehkuen.
»Armaani olen hyvin sairas, ja koska sinä et voi tulla minun luokseni,
täytyy minun tulla sinun luoksesi. Älä luule, että olen liian heikko
ja naisellinen, vaikka olen luvannut olla voimakas ja uljas. Minä
voin elää ainoastaan rakkaudesta, armas, enkä jaksa kestää sinun
poissaoloasi. Sinä arvelit kai, että minun pitäisi tyytyä ainoastaan
sinun kirjeisiisi, ja totta on, että ne ovat kalliita minulle. Mutta
niitä on niin vähän ja ne tulevat niin pitkien väliaikojen perästä
eikä niitä nyt näy tulevan ollenkaan enää. Ehkä minä itsekin sydämeni
syvyydessä ajattelen, että sinun kirjeesi voisivat olla hiukan enemmän
rakkauskirjeitten kaltaisia, mutta miehet eivät koskaan kirjoita
oikeita rakkauskirjeitä, ja melkein kaikkien naisten tulisi tunnustaa,
jos he tahtoisivat puhua totta, että he ovat hiukan pettyneet siinä
asiassa.
Minä tiedän, että miehelläni on muita asioita ajateltavana, suuria
asioita, korkeita ja jaloja päämääriä, mutta minä olen nainen vain
huolimatta suurenmoisista yrityksistäni, ja minua täytyy rakastaa,
muutoin kuolen. Eipä siltä, että pelkäisin kuolemaa, sillä tiedänhän,
että jos kuolen, pääsen sinun luoksesi heti ja tämä julma ero loppuu.
Mutta minä tahdon elää, ja olen varma, että paranen, kun vain saan
olla muutamia hetkiä sinun luonasi. Siitä syystä laittaudun valmiiksi
heti ja lähden aamun siivillä.
Älä hämmästy, jos näytän kalpealta ja laihalta ja rumalta. Kuinka
voisin olla toisen näköinen, kun maailmani on ollut auringotta näin
monta viikkoa? Tiedän, että työsi on hyvin tärkeä varsinkin nyt, kun
niin paljon on tekeillä, mutta pane se kumminkin syrjään vähäksi
aikaa, rakas, ja vie minut jonnekin Alpeille, jossa saan takaisin
terveyteni ja onneni. Siellä me taas olemme pikku poikana ja tyttönä
niinkuin ennen muinoin, jolloin sinä ajoit takaa perhosia minulle ja
olit niin surullinen, kun minä, paha lapsi, musersin ne. —
Näkemiin, rakas! Olen sinun luonasi melkein yhtä pian kuin tämä kirje.
Pelkään että suutut minuun, kun kiiruhdan luoksesi ja keskeytän työsi.
Jos näytät sen, kuolen varmaan. Mutta olethan hyvä tälle lemmen
toivioretkeläisraukalle ja lohdutat häntä! Hän ei ole hetkeksikään
unohtanut sinua koko aikana — ei hetkeksikään. Tavallinen nainen, joka
rakastaa tavallista miestä, ei kerro siitä hänelle, mutta sinä et ole
tavallinen mies, enkä minä välitä ollenkaan siitä mikä itse olen.
Odota minua siis nopeimmalla junalla, joka lähtee huomisaamuna
Roomasta, äläkä lähde Pariisista ennenkuin saavun.