Sakaristossa mennessään takaisin Pietarin-kirkkoon paavi puettiin
uudelleen punaiseen viittaan ja hiippaan. Hänen ajatellessaan äskeistä
tapahtumaa ja kuunnellessaan etäisen laulun hyminää täytti hänen
sielunsa ääretön sääli kansaa kohtaan.
»Köyhät ravitaan ja he kiittävät Herraa.»
Kulkue järjestyi taas, mutta ilman ristiä ja ainoastaan kaksi kynttilää
edellä. Paavi nostettiin kantotuoliin ja häntä kannettiin kiertelevien
koridorien kautta.
Suuri sävelaalto vyöryi häntä vastaan hänen astuessaan kirkkoon,
viidenkymmenen tuhannen ihmisäänen kaiku. Se oli kuin lukemattomien
aaltojen loiske, kun ne särkyvät pelastusveneen kylkiin tämän lähtiessä
satamasta aavalle merelle. Paavi kantajiensa olkapäillä oli kuin
kapteeni, joka yöllä kiirehtii pelastamaan haaksirikkoisen laivan
väestöä.
Oli hämärä, ja ainoastaan nuo suuret ääriviivat jättiläiskuvapatsaineen
erottuivat pimeässä. Suunnattoman suurena, yön peittämänä, siellä
täällä savuavan, sammuvan tulisoihdun valaisemana häämötti kirkko
ja tuolla tuikki punertava valo levon kappelista. Tuossa näyssä oli
jotakin kamalaa, se oli kuin kokonainen maailma, joka ensin oli luotu
ja sitten taas hävitetty ja joka nyt sydänyönä huokaili ilmoille kaiken
tuskansa ja kaihonsa.
Paavin kulkiessa kansanjoukon läpi se jatkoi Miserere-lauluaan. Kasvoja
ei näkynyt, paitsi silloin tällöin kynttilän valon sattuessa niihin.
Useimmat olivat polvillaan ja kaikki olivat uskonnollisen tunteen
vallassa. Korkealla alttarilla ei ollut ainoatakaan koristusta, ja sen
risti oli peitetty mustalla harsolla, sen kauneus ja majesteettisuus
oli hävinnyt. Paavin valtaistuimeltakin oli poistettu kunniakatos eikä
siinä ollut vaatteen palastakaan, johon hän olisi saattanut panna
jalkansa. Kolmihaaraisessa kynttiläjalassa ei ollut tulta, ja ainoa
palava kynttilä oli piilotettu alttarin taakse.
»Armahda minua Jumala suuren armosi tähden!»
Äänten valitus kohosi ja laski tuossa suuressa, pimeässä holvissa, ja
paavi peitti kasvonsa ja itki ajatellessaan sitä hirmuista tapausta,
jota tämä Tenebrae kuvasi, taivaallisen kärsimyksen salaisuutta, tuota
pimeää hetkeä kaksituhatta vuotta sitten, jolloin vuoret halkesivat ja
haudat aukenivat ja temppelin esivaate repesi kahtia. Ja sitten hän
muisti tuon viimeisen tuskanhuudon: »Jumalani, Jumalani, miksi minut
ylenannoit?» ja kuinka maailman valo hetkeksi muuttui haudan pimeydeksi.
Oliko se valo vieläkin piilossa, nyt kun despotismi on ainoa vastaus
kärsimyksiin, kun siveellisyys ja hartaus ovat viranomaisten
mielivallan määrättävissä, kun kaikki sivistyneiden valtioiden voimat
ovat epäkristillisten käsissä, kun kamala harhauskon aalto peittää
parlamentit ja hallitukset, kun anarkia kulkee hävittävää kulkuaan
maailman valtakuntien läpi!
»Vapahda minua, oi Jumala ja Vapahtajani!»
Miserereä laulavan kansan valitus pimeässä kirkossa tuntui paavista
tällä hetkellä koko ihmiskunnan sielun tuskanhuudolta vääryyttä vastaan
— äärettömän, mutta avuttoman ihmisperheen huudolta Jumalan puoleen,
tuon etäisen olennon luo, jota ei voi saavuttaa eikä liikuttaa muulla
kuin itkulla. He olivat kuin pieniä lapsia yksin yössä, jossa kaikki
oli pimeätä ja kuollutta!
Vanha maestro Mustata lauloi viimeiset surun sävelet, ja Miserere
loppui. Sitä seuraavassa suuressa hiljaisuudessa kuului matala koputus
aivan kuin battitorien lyönnit vankilakopeissa, sitten vyöryvä ääni,
aivan kuin raskas rautaovi olisi kääntynyt saranoillaan. Kirkas valo
leimahti alttarin puolella, ja vihdoin levisi hehkuva valo suuresta
rististä, joka riippui katosta.
Se oli ylösnousemuksen vertauskuva, ja paaville se oli myöskin kirkon
vertauskuva. Kirkko ei ole kuollut. Se on Kristus, eikä se voi kuolla.
Sitä eivät tyrannit eikä epäusko eikä anarkia eikä mikään kiihko voi
voittaa. Se on ihmiskunnan toivo ja ankkuri ja ikuisen elämän kuva.
Paavi vaipui polvilleen rukoilemaan.
»Oi taivaallinen Isä, auta minua näinä pahoina päivinä ylläpitämään
taivaallista virkaani. Vehkeilyjen ja salaliittojen keskellä ole
Sinä minun voimani ja vahvista minua Pyhällä Hengelläsi. Oi Herra
korkeudessa, joka täytät taivaan ja maan, Sinä tiedät kuinka
viholliseni vartioivat tekojani, mutta älä anna palvelijasi heikkouden
vahingoittaa pyhää kirkkoasi. Sinä tiedät, että olen vanha ja heikko,
mutta älä anna sieluni pettää minua. Sinä tunnet sisimmän sydämeni,
mutta älä anna minkään salaisen pelon tai säälin heikontaa minua.
Kosketa minua tulisormellasi, vuodata päälleni armosi parantava virta
ja vaikka minua vaadittaisiin katkaisemaan oikea käteni, älä anna
lihani heikkouden nöyryyttää kirkkoasi.»
Kulkue oli muodostunut taas, ja siinä astuivat kamariherrat,
bussolantit, papit, sveitsiläinen kaarti ja ylimyskaarti. Mutta paavi
ei noussut polviltaan, ja joku kuiskasi:
»Pyhä isä on sairas.»
Odotettuaan kauan eräs kamariherroista kosketti paavin olkapäätä, ja
hän kohotti katseensa ja nousi. Sitten kantajat toivat tuolin, mutta
hän viittasi heitä astumaan syrjään ja läksi kävellen kirkon läpi. Hän
kulki heikoin, mutta päättävin askelin, ja hänen kasvoistaan loisti
valo, joka näytti tulevan sisältä. Kansa ei tervehtinyt häntä huudoin,
kuten ennen. Se polvistui ja taivutti päänsä.