Juhlamenot Pietarin-kirkossa piinatorstaina olivat komeammat ja
loistavammat kuin miesmuistiin oli nähty Roomassa. Aikaisesta
aamusta alkaen myöhään iltaan oli tuossa avarassa kirkossa kuin
jättiläismarkkinat, sillä lukemattomat tuhannet hyörivät edestakaisin.
Kello kymmenen aikaan siellä oli suuri ahdinko ovelta alttarille asti.
Väki siellä oli enimmäkseen köyhää kansaa. Sitä oli tullut kaikista
kaupunginosista ja Campagnalta. Siellä oli kalpeita miehiä rukousnauha
kädessä ja naisia kantaen pieniä lapsia, joihin he tekivät ristinmerkin
vihkivedellä. Tuolla kulki kädettömiä, jalattomia kerjäläisiä, ryömien,
mutisten, polvistuen. Näin murehtivan kansan virta tulvaili kirkon läpi
kertoen kurjuudesta ja puutteesta.
Tämä oli voittoisa juhla kirkolle. Euroopan epäuskoisimman hallituksen
silmäin edessä se oli todistanet, että kansan mahtavin tunne oli
uskonnon tunne. Kun synkkä aika kohtasi kansaa, kääntyi se kirkon
puoleen.
Paavin hovi oli syystä ylpeä. Muutamat sen jäsenet eivät ollenkaan
koettaneetkaan salata iloaan siitä, että olivat voineet iskeä noin
tuntuvan iskun hallitseviin luokkiin. Mutta Roomassa oli sittenkin yksi
mies, joka ei tuntenut mitään iloa voitostaan. Se oli paavi.
Hän oli mennyt messuun aamulla valkoisessa viitassaan ja kultahiippa
päässä, istunut _sedia gestatoreen_, kardinaalien, patriarkkojen,
arkkipiispojen, piispojen, pappien ja seurojen johtajien ympäröimänä,
ja sotilasrivit, joiden välitse hän kulki, tekivät ensin kunniaa ja
vaipuivat sitten polvilleen, Hiljaa liikkuen väkijoukon halki, jonka
tervehdyshuudot mahtavana aaltona kohosivat ilmoille, hän saapui
valtaistuimelleen, joka oli verhottu hopeakankaalla ja koristettu
kullalla. Hän oli vastaanottanut sinipunerviin pukuihin puettujen pyhän
kollegion jäsenten tervehdykset ja kuunnellut, kuinka suuret kellot
soittivat Gloriaa. Hän oli kantanut pyhää sakramenttia verhokatoksen
alla, jota piispat kohottivat ja jonka edellä kulki kardinaaleja
sytytetyt kynttilät kädessä ja molemmin puolin bussolanteja soihdut
kädessä. Hän oli astunut levon kappeliin, alttoäänien laulaessa kuin
satakielet korkeassa kirkossa. Vihdoin hän oli lausunut kolminkertaisen
siunauksen keskellä kirkkoa, missä _palfrenieerit_ olivat kohottaneet
hänet ylemmäksi kaikkia noita kasvoja, jotka äänettöminä ja
kyyneleisinä liikutuksesta katsoivat häneen uskoen kuulevansa Jumalan
siunaavan äänen. Mutta kun messu oli ohi ja hän oli palannut takaisin
huoneistoonsa, muisti hän kertomuksen siitä huoneesta, missä Jeesus
asetti sakramenttinsa, ja kysyi itseltään, oliko kaikki tämä loisto
nyt tarpeellinen, jotta paavi ja hänen väkensä voisivat rukoilla
rukouksensa.
Hän oli pessyt kahdentoista köyhän miehen jalat. Nämä miehet oli
otettu Rooman kaduilta edustamaan kahtatoista apostolia ja asetettu
istumaan valkoisissa puvuissa punaisella ja kullalla päällystetylle
istuimelle. Kynttilöitä kantavien pappien jälessä ja kamariherrain
sekä kardinaalien ympäröimänä hän oli astunut valtaistuimelle pyhän
Pietarin patsaan eteen, joka tilaisuutta varten oli puettu paavilliseen
pukuun kantaen mustassa päässään hiippaa ja mustassa sormessaan
sormusta. Kun hän sitten oli pessyt miesten jalat ja kuivannut ne sekä
suudellut kutakin jalkaa kansan riemuitessa raivokkaasti, palasi hän
huoneistoonsa ajatellen Kristusta, joka _eli_ köyhien seassa ja rakasti
heitä.
Kirkon sakaristo oli tähän aikaan tyhjänä lukuunottamatta mustaan
viittaan puettua palvelijaa, joka lämmitteli käsiään uunin edessä.
Mutta arkkipiispan huoneessa, jossa oli kullattu nojatuoli ja
punaisella päällystettyjä tuoleja, istui isä Pifferi tavallisessa
ruskeassa kaavussaan odottaen paavia. Kantajat saapuivat tuoden paavin,
asettivat alas kantotuolin, suutelivat paavin jalkoja huolimatta hänen
estelemisestään, poistuivat kumartaen ja jättivät nuo kaksi vanhaa
miestä kahden kesken.
»Ovatko he tulleet?» kysyi paavi.
»Ei vielä, teidän pyhyytenne», vastasi kapusiinilainen.
»Mitä tietä he tulevat?»
»Borgo Santo Spiriton kautta, Rotan ohi, pylväskäytävän takaa, Santa
Monicaa pitkin, pyhän inkvisitsionin ja Campo Santon ohi sakariston
ovelle. Ne ovat hiljaisia ja pimeitä teitä näin yöllä.»
»Odottaako kreivi de Raymond alhaalla?»
»Odottaa, teidän pyhyytenne.»
Paksujen seinien läpi kuului kansan riemuhuutoja kirkossa, mutta
vähitellen ne alkoivat häipyä.
»Isä, uskotteko aavistuksiin?»
»Joskus, teidän pyhyytenne. Jos niitä jatkuu kauemmin aikaa...»
»Minulla on ollut aavistus, joka on seurannut minua koko elämäni —
ainakin koko ajan, minkä olen ollut paavina. Hyvä Jumala, joka alentaa
ja ylentää, on nähnyt hyväksi korottaa minun vähäpätöisen olentoni
maailman korkeimpaan asemaan, mutta minä olen aina pelännyt, että minut
jonakin päivänä syöstään siitä alas ja kirkko tulee kärsimään.»
»Taivas sen estäköön, teidän pyhyytenne.»
»Siitä syystä kieltäydyin kaikista viroista, kaikista
kunnianosoituksista. Tiedättehän, kuinka kieltäydyin, isä?»
»Tiedän, mutta Jumala ymmärsi sen asian paremmin, teidän pyhyytenne, ja
Hän määräsi teidät kansansa siunaukseksi ja lohdutukseksi.»
»Hänen pyhä tahtonsa tapahtukoon! Mutta se varjo, joka on vaappunut
elämäni yllä, ei väisty. Pyytäkää rukoilemaan minun puolestani! Ja
rukoilkaa itse minun puolestani, isä.»
»Teidän pyhyytenne on alakuloinen. Ja vielä lisäksi tänä päivänä!
Mutta kirkko on onnellinen siitä, että Jumalan käsi on asettanut pyhän
Pietarin istuimelle miehen, joka ymmärtää lastensa tarpeet ja jonka
sydän toivoo niiden tyydyttämistä.»
»En tiedä mitä tästä odotetusta keskustelusta mahtaa koitua, isä, mutta
minun täytyy jättää itseni Pyhän hengen huostaan.
»Sitä ei voi auttaa nyt enää, teidän pyhyytenne.»
»Ehkei minun olisi pitänyt mennä niin pitkälle — mutta kun tuo
anarkismin aalto uhkaa koko maailmaa... Uskotko, että Rossi salaisesti
on anarkisti?»
»Pelkään, että hän on, teidän pyhyytenne, ja paitsi sitä kirkon ja
pyhän isän pahimpia vihollisia.»
»Sanotaan, että hän on ollut orpo lapsuudestaan asti eikä ole koskaan
nähnyt isäänsä eikä äitiään.»
»Sääli, sääli!»
»Olen kuullut, että hänen julkisessa esiintymisessään on jonkinmoinen
ylevyys ja hänen yksityiselämänsä on puhdas ja nuhteeton.»
»Hänen suhteensa tuohon neitiin näyttää todistavan sitä, teidän
pyhyytenne.»
»Pyhä isä voi sääliä harhaan joutunutta poikaa ja kuitenkin voi hänen
olla pakko tuomita häntä. Hänen täytyy pysyä erillään sellaisista
henkilöistä, jotteivät hänen vastustajansa pääse sanomaan, että
saarnatessaan rauhaa ja siveyttä hän itse salassa yllyttää ateismin,
anarkian ja kapinallisuuden perkeleellisiä ajajia.»
»Ehkä, teidän pyhyytenne.»
»Isä, luuletteko, että huolehtiminen ajallisista asioista on
vaarallista?»
»Joskus otaksun niin, teidän pyhyytenne, ja ajattelen, että pyhän isän
olisi parempi olla ilman maita ja ihmisarmeijoja.»
»Kuinka myöhään he tulevat», virkkoi paavi, mutta samassa ovi avautui
ja ylimyskaartin upseeri polvistui kynnykselle.
»Mitä nyt?»
»Henkilöt, joita odotatte, ovat saapuneet, teidän pyhyytenne!»
»Saattakaa heidät tänne», sanoi paavi.