Käskettyään ylimyskaartin upseeria viemään tuon kirjeen Kvirinaaliin
ja neuvottuaan häntä pitämään huolta salaisuudesta ja tuomaan takaisin
vastauksen, paavi istuutui katsomaan sanomalehtiä, joita hänen
lukijansa olivat merkinneet hänelle, sekä odottamaan ja miettimään.
Tunti kului, eikä ylimyskaartin upseeria vielä kuulunut. Paavi nousi
ja katsoi ulos ikkunasta. Piazza hänen edessään oli hiljainen ja
rauhallinen kuin vuoriston järvi, eikä kuulunut muita ääniä kuin
suihkukaivojen lorina. Niiden välissä kohosi tumma patsas, jossa
oli tulinen kirjoitus: »Kristus voittaa, Kristus hallitsee, Kristus
riemuitsee.» Torin reunassa häämötti pääministerin palatsi, joka kerran
oli ollut paavin oman isän koti, tuon erehtyvän, mutta rakastavan
vanhan isän, joka nyt oli maannut kolmekymmentäviisi vuotta haudassa.
Ja sen takana oli humuava, kaunis Rooma!
Katsellen kaupunkia, joka päilyi tuolla iltavalaistuksessa, paavi tunsi
liikutusta. Ikuinen kaupunki! Pyhä kaupunki! Paavin kaupunki! Kadonnut
häneltä hetkeksi, mutta yhä vielä hänen lastensa kaupunki!
Näky oli liikuttava. Tällä samalla paikalla entisten aikojen paavit
olivat uneksineet mahtavat unelmansa ihmiskunnan taivaallisesta
hallinnosta, pyhästä valtakunnasta maan päällä. Ja nyt, saattamatta
sanoa omakseen jalan leveyttäkään maata, paavi oli vankina oman
kansansa keskuudessa, ja hänen palatsinsa oli vankikoppi.
Mutta mitäpä siitä! »Kristus voittaa, Kristus hallitse, Kristus
riemuitsee!» Rooma oli kerran palaava kuin tuhlaajapoika isänsä luo,
joka odottaa sitä syli avoinna. Tämä aika huokaili jo uuden syntymisen
tuskissa ja se oli syntyvä uskonnon ja kirkon omaksi. Ja paavi,
jolla oli pieni kuningaskunta, mutta valta koko maailman yli ilman
armeijoja, ilman veroja, oli johtava, mutta ei hallitseva, ohjaava,
mutta ei käskevä, ja hän oli oleva maailman kansainvälinen tuomari sekä
henkisissä että aineellisissa asioissa!
Tyynnyttääkseen hermojaan, joita tuo suuri unelma oli kiihoittanut, ja
unohtaakseen kärsimättömyytensä odottaessaan lähettiläänsä palaamista
paavi veti uutimen pois kirjahyllynsä edestä, otti sieltä kirjan ja
alkoi lukea.
Se oli vanha, mustalehtinen kirja, kirjapainotaidon ensi ajoilta, ja
sillä lehdellä, jonka hän avasi, seisoi:
»Jumala, joka tietää, kuinka vaarallinen sellainen voimien yhdistys on,
ja joka tahtoo pelastaa palvelijansa, ei kruunun loistolla, vaan ristin
nöyryydellä, on jakanut nuo kaksi voimaa, säätäen, että kuninkaitten
tulee tarvita paavia iankaikkisen elämänsä tähden ja paavin tulee
olla riippuvainen kuninkaista ajallisissa asioissa. Pyhän hallinnon
ei koskaan tule tahtoa itselleen ajallisten asiain johtoa, ja ne,
joille tuo johto on annettu, eivät koskaan saata vahingotta sekaantua
taivaallisiin asioihin.»
Paavi nousi istuimeltaan jäykkänä. Kuka oli näin puhunut? Oliko
se luterilainen, mazzinilainen, vapaamielinen, kirkon vihollinen,
semmoinen kuin Rossi? Ei, vaan paavi, suuri paavi kristikunnan
alkuajoilta, jolloin kirkko oli nöyrä ja köyhä.
Paavi sulki kirjan ja koetti sanoa itselleen, että Gelasiuksen ajoista
saakka kirkon asema oli kokonaan muuttunut. Se oli turhaa. Totta oli,
mitä Gelasius oli sanonut — totta itsessään, totta historiallisessa
suhteessa, totta jumaluusopin kannalta, totta Kristuksen lain ja Hänen
pyhän esimerkkinsä mukaan.
»Jumala, joka tietää, kuinka vaarallinen sellainen voimain yhdistys
on...»
Oliko mahdollista, että sellaiset vaarat vieläkin väijyvät
paavia? Tänäkin aikana, tänä tuntina, tällä hetkellä hänen omassa
persoonassaan, tänä iltana, nyt?
Paavi tunsi hikipisaroita otsallaan ja hän avasi ikkunan antaakseen
yöilman tuulla sisään. Muistaessaan tämän kuluneen päivän töitä,
kuinka hän oli valmistanut juhlamenoja, puhunut isä Pifferin kanssa,
lähettänyt sanan ministerille, kirjoittanut kuninkaalle, hän kysyi
itseltään, olisiko hän menetellyt aivan samoin, ellei hän olisi
ajatellut mitä vaaroja ja mikä vastuunalaisuus hänellä oli ruhtinaana.
Hän ajatteli tuota nuorta naista, joka oli käynyt hänen luonaan, hänen
kertomustaan, hänen rukoustaan, hänen kaihoavaa katsettaan, hänen
surullista ääntään.
»Ehkä kuningas kieltäytyy», ajatteli hän ja hengittäen helpotuksesta
sulki ikkunan.
Samana hetkenä vaununpyöräin jyrinä katkaisi hiljaisuuden piazzalla,
ja pari minuuttia myöhemmin kreivi de Raymond siviilipuvussa polvistui
paavin eteen lausuen:
»Teidän pyhyytenne! Hänen majesteettinsa kuningas tulee!»