Kello neljä iltapäivänä paavi ja isä Pifferi taas kävelivät
puutarhassa. Juudas-puut olivat kylväneet punaisia kukkiaan pitkin
tietä, ilma oli täynnä orvokkien tuoksua, ja pääskyt lentelivät
auringonpaisteessa kimakasti kirkuen ja siivet välähdellen.
»Ja mitä teidän pyhyytenne aikoo tehdä?» kysyi kapusiinilainen.
»Taivas johtakoon meitä», vastasi paavi huoahtaen.
»Mutta kai teidän pyhyytenne vastaa kieltävästi hallituksen pyyntöön?»
»Kuinka voin sen tehdä antamatta aihetta väärinkäsitykseen? Ajatelkaas,
että kuningas surmataan. Hallitus on vakuutteleva maailmalle, että
paavi tiesi edeltäkäsin kaikki, mutta ei tehnyt mitään.»
»Vakuutelkoon. Semmoista on ennenkin sattunut kirkon historiassa. Ja
maailma on kunnioittava teidän pyhyyttänne sitä enemmän siksi, että
lujasti varjelitte ihmissielun pyhää salaisuutta.»
»Niin — jos nyt olisi kysymyksessä rippi. Maailma tietää, että rippi
on pyhä ja että sitä ei saa ilmaista. Mutta nyt ei ole kysymyksessä
rippisalaisuus.»
»Eikö teidän pyhyytenne sanonut, että piditte sitä sellaisena?»
»Niin pidinkin. Mutta entä yleisö? Sattumalta hallitus on saanut
selville, että tämä ei ole rippisalaisuus, ja sen se kertoo maailmalle.
Mikä on seurauksena? Jos kieltäydyn tekemästä mitään, selittävät kirkon
viholliset, että pyhä isä on osallisena kuninkaanmurhaan ja valmis
vehkeilemään kapinallisten kanssa voittaakseen takaisin maallisen
valtansa.»
»Teidän pyhyytenne ottaa siis vastaan pääministerin?»
»En! Tai jos sen teen, saa hän tulla ainoastaan herransa seurassa.»
»Kuninkaanko?»
»Niin.»
Kapusiinilainen kosketti patalakkiaan levottomasti ja astui pari
askelta virkkamatta mitään.
»Luuletteko hänen tulevan?»
»Jos hän luulee, että minä tiedän salaisuuden, josta hänen elämänsä
riippuu, on hän tuleva.»
»Mutta te olette hallitsija yhtä hyvin kuin kuningas — voitteko
vastaanottaa hänet?»
»Minä voin vastaanottaa hänet Sardinian kuninkaana, tahi vaikkapa
Italiankin kuninkaana, mutta en Rooman kuninkaana.»
Kapusiinilainen otti kirjavan nenäliinansa hihastaan ja puristi sitä
käsissään, jotka olivat kuumat ja hikiset.
»Mutta, pyhä isä», sanoi hän, »mitä hyötyä siitä on? Otaksukaamme,
että kaikki etiketti-esteet ovat poistetut, että tapaatte toisenne
aivan kuin ihminen tapaa ihmisen, Davido Leone ja Alberto Carlo —
miksi kuningas tulee? Ainoastaan pyytääkseen teitä koettamaan saada
lisätietoja kertojaltanne.»
Paavi ojentautui suoraksi ja löi rintaansa. »Ei ikinä! Se olisi
loukkaus kirkkoa kohtaan», huudahti hän. »Toinen asia on pyytää pyhää
isää tekemään velvollisuutensa kristittynä vihollistaankin kohtaan ja
toinen asia on pyytää häntä pettämään yksityisen henkilön luottamusta.»
Kapusiinilainen ei vastannut, ja molemmat vanhat miehet astuivat
ääneti. Kun valo alkoi pehmitä, kiihtyi pääskyjen melu, ja
laululintuset läheisissä puissa alkoivat lennellä sinne päin. Äkkiä
kuului pelokas ääni pensaikosta, ja kääntyen nopeasti ympäri paavi
nosti ylös kissan, joka tavallisuuden mukaan hiipi hänen kantapäillään.
»Voi sinua Mirri! Sainpa sinut kiinni nyt... Taas säikäytit pientä
lintuemoraukkaa. Missähän sen pesä lienee?»
He löysivät sen vanhan hautakiven luota, joka nyt oli melkein kokonaan
lehtien peitossa. Munat olivat nyt haudotut, ja silmättömät poikaset
kurottivat kaulaansa ja avasivat suunsa, kun paavi ojensi kätensä
koskettaakseen niitä.
»Monsignor», sanoi paavi, »muistuttakaa minua huomenna, jotta tulen
pyytäneeksi puutarhurilta hiukan matoja niille».
Kissa kurkisteli nälkäisin silmin paavin kainalosta linnunpesää.
»Paha Mirri! Paha!» sanoi paavi ja näppäsi sormellaan kissaa. »Mutta
Mirri seuraa vain luontoaan, ja minä tein ehkä hullusti, kun annoin sen
nähdä pesän.»
Paavi ja kapusiinilainen astuivat takaisin Vatikaaniin nauttien
suloisesta keväästä, kukkien tuoksusta ja lintujen laulusta.
»Te olette surullinen tänään, isä Pifferi», sanoi paavi.
»Ajattelen sitä tyttöraukkaa», sanoi kapusiinilainen.
Illan ensimmäisenä hetkenä paavi oli läsnä rukouksessa yksityisessä
kappelissa ja palattuaan sieltä työhuoneeseensa, jossa oli pöytä
ja pari tuolia, hän söi kevyen illallisen, jota Cortis puettuna
hännystakkiin tarjoili. Ainoana toverina hänellä oli kissa, joka istui
tuolilla toisella puolen pöytää. Illallisen jälkeen hän kirjoitti
kirjeen:
»Sire! — Teidän ministerinne on ilmoittanut meille, että hän on
virallista tietä saanut vastaanottaa ilmoituksen salaliitosta
henkeänne vastaan ja hän luulee, että me voimme antaa hänelle tietoja,
jotka auttavat häntä vastustamaan tuota viheliäistä hanketta, sekä
pyytää siitä syystä audienssia luonamme. Ei ole vallassamme antaa sen
enempää apua kuin jo olemme antanut, mutta jos Teidän Majesteettinne
itse haluaa tavata meitä, olemme valmiit vastaanottamaan Teidät
joko ministerinne kanssa tai ilman häntä, jos tahdotte tulla aivan
yksityisesti ja ilman muuta seuruetta ensi torstaina kello 1/2 10
Pyhän Pietarin kirkon kanoniikin ovelle, josta tämän viestin tuoja on
johtava Teidän Majesteettinne sakaristoon.
Nil timendum nisi a Deo.