Siinä hänen kynänsä seisahtui. Kuinka hän sanoisi tämän sanottavansa?
Davido Rossi oli todellakin vaarassa — kaksinkertaisessa vaarassa.
Häntä uhkasi sekä sisällinen että ulkonainen vaara. Hänen viimeinen
kirjeensä osoitti selvään, että hän oli sekaantunut hankkeeseen,
jota hänen vastustajansa sanoisivat salaliitoksi. Ajatellessaan mitä
Rossi oli kirjoittanut kuninkaanmurhan puolustukseksi Roma näki
salaliiton jättiläisvarjon kiihoittuneen mielikuvituksensa silmillä.
Hän muisti isäänsä, joka tuomittiin elinkautiseen maanpakolaisuuteen ja
yksinäiseen kuolemaan, ja hän kysyi itseltään eikö aina käy niin, että
parannusta puuhaava puolue parantaa oman aikakautensa, mutta joutuu
samalla itse osittain tuon saman aikakauden talutettavaksi.
Jos hän vain saisi Rossin vedetyksi pois seuroista, jotka aina
tuoksuivat vallankumoukselta! Jos hän saisi Rossin takaisin Roomaan
ennenkuin hän oli liian paljon sekaantunut noiden vehkeilijöiden
toimiin! Mutta kuinka Roma voisi sen aikaansaada? Olisi turhaa
sanoa Rossille, että hän oli syöksymäisillään suinpäin _domicilio
coattoa_ kohti. Hänen täytyi keksiä jotakin. Äkkiä valo välähti hänen
aivoissaan, hänen silmänsä kiilsivät, ja hän alkoi taas kirjoittaa:
»Viimeinen asiani, rakas, on se, että alan käydä mustasukkaiseksi!
Se on aivan totta. En tiedä kenelle olen mustasukkainen, mutta minä
olen kumminkin, ja se tekee koko elämäni raskaaksi. Tiedän, että
rakastat minua, mutta siitä huolimatta en voi unohtaa, että alituiseen
tapaat naisia, jotka tietysti ihailevat ja rakastavat sinua. Minä
vapisen ajatellessani, että ehkä olet onnellinen heidän parissaan.
Toivon kyllä, että olet onnellinen, mutta minusta tuntuu aivan kuin
petokselta, jos olet onnellinen ilman minua. Kuinka epäjohdonmukaista
rakkaus on! Mutta siellä, missä rakkaus on kuninkaana, siellä
on aina mustasukkaisuus pääministerinä. Etkö sinäkin voisi olla
hiukan mustasukkainen? Tiedän kyllä, että sielusi on liian suuri
tunteakseen tuommoista. Kumminkin se olisi minusta äärettömän
suloista. Joka tapauksessa sinun täytyy sääliä minua ja poistaaksesi
mustasukkaisuuteni sinun täytyy palata tänne heti...»
Kynä seisahtui taas. Tuo keino oli liian typerä, liian selvä, ja Rossi
huomaisi heti kaikki. Roma repi rikki sen lehden.
»Viimeinen asiani, armas, on, että pelkään sinun kokonaan unohtavan
minut työssäsi. Ajatellessasi eurooppalaista vallankumoustasi sinä
unohdat sen vallankumouksen, jonka jo olet aikaansaanut tässä pienessä
sydänparassa. Tietysti rakastan loistavaa mainettasi enemmän kuin
itseäni, mutta kumminkin pelkään, että se vie sinut pois minulta ja
että loppujen lopuksi joudut kokonaan ulkopuolelle minun näköpiiriäni.
Miksi en antanut sinulle valokuvaani pantavaksi kellonkuoreesi, kun
läksit pois? Älä anna tämän hulluuteni suututtaa sinua, armas. Nainen
on sellainen hupakko, eikö niin? Mutta jos tahdot säästää minulta
paljon kärsimyksiä, kiiruhda ajoissa takaisin...»
Roma heitti pois kynän ja puhkesi itkuun. Eikö hän ollut luvannut
Rossille, että kävipä kuinka tahansa, ei hänen rakkautensa koskaan
saisi olla miehen esteenä? Kesken kyyneliä outo tykytys hänen
rinnassaan muistutti hänelle muuta, ja hän tarttui taas kynään.
»Viimeinen asiani, rakas, on että olen sairas ja kaipaan sinua
äärettömästi. Terveyteni on huonontunut huonontumistaan siitä asti kun
läksit Roomasta. Ehkä siihen on osittain syynä kaikenlaiset huolet,
mutta olen varma, että pääsyynä on sinun poissaolosi ja ettei mikään
lääkäri voi määrätä minulle lääkettä, joka olisi yhtä hyvää kuin sinun
käsiesi puristus. Tule siis takaisin ja tuo minulle terveys ja onni!
Tule, sitä pyydän. Anna toisten tehdä työsi siellä ulkomailla. Tule
heti, _ennenkuin asiat ovat kehittyneet liian pitkälle_, tule, tule,
tule!»
Hän epäröi ja aikoi jatkaa: »Minä en ole _hyvin_ sairas...» tai: »Älä
tule, jos se tuottaa vaaraa sinulle itsellesi...» tai: »En koskaan
antaisi anteeksi itselleni, jos...» Mutta hän tukahdutti huolensa,
sulki kirjekuoren ja lähetti garibaldilaisen viemään sitä postiin.
Sitten hän kokosi kaikki Davido Rossin kirjeet, teki tulen uuniin
ja istuutui sen eteen polttamaan niitä. Oli välttämätöntä polttaa
kaikki, mitä saattoi käyttää todistuksena Rossia vastaan, jos
täällä toimitettaisiin kotitarkastus. Yksitellen hän heitti kirjeet
uuniin ja luki osia niistä. Muutamat lauseet tuntuivat hänestä kuin
tulikirjaimilla kirjoitetuilta. »Ystäväsi on varmaan tosi nainen...
olit oikeassa ollessasi hellä hänelle...» »Luen yhtä ja toista
rivien välistä...» »Koetatko teeskennellä onnea ylläpitääksesi minun
rohkeuttani?...» »Sinä olet taas hymyilevä ja tuleva onnelliseksi...
Olen taas kuuleva hopeanheleän naurusi, kuten tuona ihanana päivänä
Campagnalla...» »Se todistaa kuinka oikein arvostelin sielusi
siveellistä ylevyyttä ja kultaista sydäntäsi.»
Kirjeiden palaessa Romaa pyörrytti. Hänestä tuntui melkein kuin hän
olisi tehnyt itsemurhan.
Vanha Francesca tuli sisään kattamaan pöytää. Hän oli ollut
kuuntelemassa messua. »Olin Magdalenan kirkossa», sanoi hän. »Menen
aina sinne pääsiäismaanantaina kuulemaan tuota kaunista kertomusta
Mariasta ja Magdalenasta ja hyvästä voiteesta. Tiedättekö miksi,
signorina? Siksi, että olin mieletön kerran, ja Magdalena pelasti
minut.»
Vähän aikaa heidän avioliittonsa jälkeen hänen miehensä oli mennyt
sotaan. Oli syntynyt poika, iso, komea poika. Hän, Francesca, oli yksin
ja köyhä eikä ollut syönyt muuta kuin granturcoa. Lapsi oli levoton,
kun äidillä ei ollut tarpeeksi ravintoa sille, sillä hän oli niin
heikko.
»Eräänä päivänä kuulin niin kovaa huminaa päässäni, etten voinut
ollenkaan kuulla mitä minulle puhuttiin. Sitten poliisi tuli ja
riisti pojan pois rinnaltani sanoen, että tahdoin tappaa sen, vaikka
rakastin sitä enemmän kuin elämää. He veivät minut Santo Spiriton
hulluinhuoneeseen, mutta minä rukoilin Magdalenaa ja hän antoi minulle
takaisin poikani. Ah, Magdalena on hyvä naisille, joiden pää ei ole
selvä, siitä syystä että Hän» (osoittaen Kristuskuvaa) »oli hyvä
hänelle, kun hänessä oli seitsemän perkelettä. Pyhä Magdalena! Santo
Gesul» sanoi kuuro, vanha vaimo, ja mennen marmoripatsaan luo hän
polvistui sen eteen ja suuteli sitä.