Paroni työnsi nojatuolin Romalle ja oman tuolinsa sen eteen.
»Kuinka voit, lapseni?» kysyi hän.
»Täytyyhän elää», sanoi Roma ja huokasi.
Paroni kaipasi hänen hymyään — tuota aurinkoista hymyä, joka näytti
leviävän koko huoneeseen hänen edellään ja kirkastavan ilman
valoisaksi. Roman pyöreä, kaunis vartalo vaaleassa silkkipuserossa ei
ollut kadottanut vähääkään sulostaan, joka aina pani paronin suonet
tykyttämään, mutta hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat, ja
niissä oli kärsimyksen jälkiä.
»Mikä sinua vaivaa, rakkaani? Olet sairas ia onneton.» J
Roma vältti vastata ja sanoi: »Te pyysitte minua tänne — mitä tahdotte
sanoa?»
Paroni ilmoitti hänelle asian. Kapinallisten julistusten painaja oli
vangittu, ja valmistavassa tutkinnossa hän oli maininnut sen henkilön
nimen, joka oli tuonut käsikirjoitukset hänelle ja maksanut niistä.
»Ymmärrät kai, rakkaani, että olet tehnyt itsesi syypääksi
rangaistukseen ja ettei mikään muu kuin voimakkaan ystävän apu voi
suojella sinua julkiselta tutkinnolta?»
Roma puristi huulensa kokoon, mutta ei vastannut mitään.
»Miten kiusallinen asema! Ministeri huomaa olevansa omien tunteittensa
orja ja siten heikentävänsä asemaansa omien palvelijoittensa silmissä,
joilla ei pitäisi olla mitään sanomista esimiehestään.»
Roman kasvoissa välähti ivallinen vivahdus.
»Ehket täysin ymmärrä, millaisista ikävyyksistä on kysymys. Poliisin
olisi esimerkiksi pitänyt juuri nyt toimeenpanna kotitarkastus sinun
asunnossasi.»
Romalta pääsi tahtomatta heikko huudahdus, ja hän nousi puoleksi
istuimeltaan.
»Kirjeesi ja salaisimmat kirjoituksesi olisivat tällä hetkellä poliisin
katseltavina... Ei, ei, lapseni. Tyynny, istu rauhassa, minä olen
kaiken tuon estänyt.»
Roma katsoi paroniin, joka tällä hetkellä tuntui hänestä
inhoittavammalta kuin koskaan. Hänen hienoutensakin inhoitti Romaa, ja
hänen vaatteittensa tuoksu, hänen vahatut viiksensä, hänen pyöristetyt
kyntensä ja kaikki nuo pikkuseikat, jotka huomaa sellaisessa miehessä,
joka rakastaa itseään ja koettaa viehättää naisia.
»Myönnäthän, armaani, että minulla on ollut tarpeeksi nöyryytyksiä
ilman tätä viimeistäkin koettelemusta. Sellainen holhokki, joka
itsepäisesti ylenkatsoo soveliaisuuden lakeja ja antautuu kaikkien
moitteen alaiseksi tavallisessa elämässäkin, on jo aivan kyllin suuri
koettelemus. Mutta se ei vielä riittänyt. Melkein heti sen jälkeen, kun
pääsit vapaaksi minun laillisen valvontani alaisuudesta, lyöttäydyit
yhteen niiden kanssa, jotka työskentelevät minua vastaan.»
Roma oli yhä vielä synkän ja jäykän näköinen.
»Kuinka minun pitää puolustautua niitä nöyryytyksiä vastaan, joita
sinä kokoat minun osakseni omassa mielessäsi? Sinä et anna minulle
tilaisuutta puolustautua. En tiedä mitä muut lienevät kertoneet
sinulle. En tiedä muuta kuin mitä itse kerrot minulle, mutta se ei ole
mitään.»
Roma puri huultaan ja hengitti syvään.
»Kuinka minun pitää puolustaa itseäni nöyryytyksiä vastaan yleisön
silmissä? Ei ole muuta kuin yksi keino — se, että annat sen uskoa,
että kaikesta huolimatta yhä vieläkin näyttelet ja että lopulta aiot
rangaista tuota vihollista, joka julkisesti sinua solvasi.»
Roma koetti nauraa, mutta nyyhkytys tukahdutti naurun.
»Minun ei tarvitse muuta kuin kuiskata tuo asia, rakas ystävä, niin
yleisö tyytyy siihen selitykseen. Se tietää jo elämäsi pienimmätkin
yksityiskohdat, ja se uskoo, että kun luovuit kaikesta omaisuudesta
ja muutit asumaan tuon miehen huoneistoon, teit sen ainoastaan
näytelläksesi osaasi — sanoisinko tuota vanhaa raamatullista osaa —
tahdoit saada selville _hänen sielunsa sisimmät salaisuudet_.»
Tuo selvä, terävä kuiskaus, jolla paroni lausui nuo viimeiset sanat,
pisti Romaan kuin veitsi. Hän kohotti päätään ylpeästi.
»Uskokoot mitä tahansa», huudahti hän. »Jos hienosto suvaitsee uskoa,
että olen kääntänyt koko elämäni nurin ainoastaan vihan tähden, niin
uskokoon. Tulevaisuus on osoittava, että ei viha, vaan rakkaus antaa
voimia minulle kaiken tuon kestämiseen. Mutta mitäpä siitä! Minun
onneni on vain kärsimyksissä, enkä välitä kenenkään ylenkatseesta enkä
pyydä sääliä.»
Kun hän kuuli oman äänensä, tuli noihin loistaviin silmiin kyyneleitä,
ja paroni, jossa rakkaus ja mustasukkaisuus taistelivat samalla
hetkellä, sanoi hiljaa:
»Etkö sinä välitä ollenkaan minun kärsimyksistäni? Mies ei saa näyttää
mitä hän kärsii. Hänen ylpeytensä ja hänen sukupuolensa estää sen. Ja
minun asemassani on olemassa vielä muitakin syitä, joiden tähden en
saa virkkaa mitään, vaikka kärsin. Mutta vaikka lannistan tunteeni
ja peitän ne maailmalta ja sinultakin... ehkä ne ovat yhtä katkerat
kumminkin, vaikkei niitä kukaan sääli.»
Ensi kerran Roma kuuli paronin äänen värisevän liikutuksesta ja hetken
verran hän tunsi sääliä.
»Ah, sitä ei kestä kauan», sanoi hän huoahtaen.
»Ei, asiat eivät voi kestää kauan tällä lailla», vastasi paroni.
»Tunnen, että ne voivat loppua hyvinkin äkkiä, enkä surekaan sitä.»