»Tarkoitan, että minä kuolen, ja silloin tuo kiusallinen taistelu
loppuu.»
Paroni hymyili ja siveli viiksiään. »Mikä päähänpisto! Kuolet! Rakas
lapsi, sitä en usko! Sinä elät — sanan täydessä merkityksessä. Et voi
sille mitään. Elinvoima virtaa suonissasi. Sinä olet niitä naisia,
joita on ollut jokaisella vuosisadalla ja joka maassa, niitä, jotka
eivät tiedä mistään esteistä, vaan kulkevat riemukulussa maailman läpi.
Semmoiset naiset taivuttavat kaikki edessään. Ei mikään masenna heidän
tahtoaan eikä saa sitä heikontumaan... Roma, jos — jos luonnoton laki
ei sitoisi minua — jos olisin vapaa...»
Paronin kirjuri keskeytti hänet avaamalla oven.
»Antaa heidän odottaa», sanoi paroni kärsimättömästi.
»Se on Nazzareno, teidän ylhäisyytenne», sanoi kirjuri.
»Ah, antaa hänen tulla», sanoi paroni. »Muistathan Nazzarenon, Roma?
Hän on taloni hoitaja Albanossa.»
Vanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskettuneet kasvot ja tuuheat
kulmakarvat, astui huoneeseen tuoden mukanaan ketojen ja laitumien
tuoksun.
»Astu sisään, Nazzareno! Ethän ole unohtanut Donna Romaa. Muistatko,
kun istutit ruusupensaan hänen ensimmäisenä syntymäpäivänään Roomassa?
Se on kai suuri puu nyt?»
»Niin on, teidän ylhäisyytenne», vastasi mies kumartaen ja myhäillen.
»Ja se on melkein yhtä täydessä kukassa kuin neiti itsekin.»
»Ja mitä kuuluu Albanoon?»
Mies kertoi pitkän jutun maanviljelysparannuksista — koivujen
istutuksesta mäenrinteille ja eucalyptuspuiden istuttamisesta
laaksoihin, aitauksesta, ojituksesta ja kylvöstä.
»Entä... entä paronitar?» kysyi paroni katsahtaen muutamiin papereihin.
»Ah, hänen armonsa on huonompi», sanoi vanha mies. »Hoitaja ja tohtori
arvelivat, että on paras kertoa teille suoraan, ja siitä syystä minä
tulinkin tänne.»
»Niinkö?» Paperit kahisivat paronin kädessä, kun hän järjesteli niitä.
Mies kertoi toisen pitkän jutun. Hänen armonsa oli heikompi ja väliin
aivan raivoisa. Ja miten muuttunut! Eilen tuskin saattoi tuntea häntä.
Nyt oli vain kysymys päivistä, ja kaikki palvelijat lukivat rukouksia
Maria Magdalenalle.
»Syö päivällistä alakerrassa ennenkuin palaat, Nazzareno», sanoi
paroni. »Ja kun tapaat tohtorin tänä iltana, voit sanoa, että koetan
tulla siellä käymään tällä viikolla, jos voin. Hyvästi!»
Roman sääli paronia kohtaan oli hävinnyt. Tuo mies oli hänelle
äärettömän vastenmielinen. Hänen liikutuksensa oli ollut vain
oman itsensä sääliä, jota itsekkäimmätkin olennot voivat tuntea.
Vastenmielisyys kiihtyi inhoksi Romassa, kun paroni heti oven
sulkeuduttua rupesi puhumaan hänelle hellästi.
»Katsos tätä, armas. Se on hänen majesteetiltaan.»
Roma ei katsonut kirjeeseen, jonka paroni työnsi hänen eteensä,
mutta paroni kertoi sen sisällyksen. Siinä hänelle tarjottiin
Annunziata-ritarimerkki, korkein italialainen kunniamerkki, joka antoi
hänelle kuninkaan serkun arvon.
Roma ei voinut hillitä itseään enää. »Kuulkaa, mitä minä nyt sanon
teille», sanoi hän, »jotta ymmärtäisitte, kuinka turhaa on puhua
minulle tuohon tapaan.»
Paroni katsoi häneen hymyillen myöntävästi.
»Minä olen naimisissa Davido Rossin kanssa», sanoi Roma.
»Se on mahdotonta. Siihen ei ollut aikaa.»
»Meidät vihittiin kirkollisesti seurakunnan kirkossa samana aamuna,
jona Rossi lähti Roomasta.»
Hymy muuttui ivalliseksi.
»Miksi hän siis jätti sinut tänne? Jos hän piti _semmoista_
avioliittona, miksi hän ei vienyt sinua mukanaan? Mutta ehkä hänellä
oli omat syynsä, ja ehkäpä tuon vankiraukan syytökset eivät olleetkaan
aivan kokonaan tuulesta temmattuja.»
»Se oli virallinen valhe, pelkurimainen valhe, jos tahdotte sen
tietää», sanoi Roma, ja hänen silmänsä säkenöivät vihaa.
»Oliko? Ehkä. Mutta minä olen juuri kuullut jotakin muuta Davido
Rossista, joka on epäilemättä totta. Olen kuullut Pariisin prefektiltä,
että hän valmistaa salaliittoa, jonka tarkoituksena on kuninkaan
surmaaminen.»
Pelon ilme, jota ei voinut peittää, levisi Roman kasvoille.
»Olen kuullut vielä enemmän ja vielä kummallisemman seikan, että
nimittäin paavi tietää jotakin tuosta liitosta.»
Roma tunsi kauhua ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä. »Kuinka? Mitä
paavi on kertonut teille?»
»Ainoastaan sen, että kapina on odotettavissa. Hän näkyy saaneen
tietonsa joltakin naiselta... Kukahan se lienee?»
Roma tiesi, että hänen kasvonsa osoittivat pelkoa. Kun hän ennätti
ovelle, ojensi paroni hymyillen hänelle kätensä.
»Etkö tahdo antaa kättäsi minulle, Roma?» kysyi hän.
»Mitä se hyödyttäisi?» vastasi Roma. »Kun ihmiset lyövät kättä,
merkitsee se sitä, että he toivovat hyvää toisilleen. Te ette toivo
hyvää minulle. Te koetatte houkutella minua pettämään mieheni...
_Mutta ennemmin kuolen_», huudahti Roma ja kääntyi pois, silmät täynnä
kyyneliä.
Kun Roma oli mennyt, kirjoitti paroni kirjeen paaville.
»Teidän pyhyytenne! — Onnellinen sattuma, josta kamariherranne kai on
kertonut, on tehnyt Hänen Majesteettinsa hallitukselle mahdolliseksi
itse saada selville, mistä lähteestä Teidän Pyhyytenne ammensi ne
tiedot, joitten alkuperän Teidän Pyhyytenne hienotunteisesti tahtoi
peittää. Samaan aikaan Hänen Majesteettinsa hallitus on virallista
tietä saanut selville, minkälaatuinen tuo salaliitto on, josta Teidän
Pyhyytenne niin isänmaallisesti varoitti. Tuolla salaliitolla ei ole
sen vähempi tarkoitus kuin kuninkaan surmaaminen, mutta koska on
hyvin tärkeätä saada selville yksityiskohtaisesti nuo kurjat aikeet
meidän jaloa hallitsijaamme vastaan, pyytää Hänen Majesteettinsa
hallitus, että soisitte pääministerille kunnian tulla tapaamaan Teidän
Pyhyyttänne yleistä turvallisuutta koskevassa asiassa. Toivon saavani
kuulla, koska Teidän Pyhyydellenne soveltuu, ja luottaen siihen, että
Teidän Pyhyytenne ei tee tyhjäksi niiden toiveita, jotka vieläkin
uneksivat näkevänsä kirkon ja valtion sovussa keskenään, pysyn aina
syvimmällä kunnioituksella Teidän Pyhyytenne uskollisena poikana ja
palvelijana.