Bruno haudattiin seuraavana päivänä. Vapaamuurarit olivat anoneet lupaa
saada toimittaa hautauksen, ja vaunut, joille kirstu oli asetettu,
oli koristettu vapaamuurarien merkillä sillä kohtaa, missä muutoin
tavallisesti on risti. Oli palmusunnuntai, ja ruumissaattoon yhtyi
hautausmaan portilla joukko, joka astui San Lorenzon kirkosta kantaen
palmuja ja puksipuun oksia.
Haudalla pidettiin puheita, joissa poliisin ja viranomaisten tekoja
moitittiin. Suuri rikos oli tehty, ja kansa vastasi siihen asettumalla
hallitusta vastaan. »Bruno Roccon veri», niin sanoi puhuja, »on
vuotanut kuin virkistävä sade kuivuneeseen maahan, ja sankarihenki on
kasvava siitä herättämään Rooman omantunnon». Siviilipukuisia poliiseja
oli saattojoukossa kuunnellen tarkkaan jokaista sanaa.
Roma ei ollut siellä. Poistaakseen kiusallisia ajatuksia hän
valmisteli veistokuvaansa, vaikka olikin sunnuntai. Kello yhdeksän
aikaan vanha Francesca tuli tuomaan hänelle kirjettä. Trinità dei
Montin portinvartia oli tuonut sen ja odotti alhaalla jotakin lahjaa.
Äkillisen ilon huumaamana Roma sieppasi kirjeen ja tyhjensi kukkaronsa
vanhan vaimon käteen.
»Santo Dio!» huusi Francesca, »onko tämä kaikki kirjeestä?»
»Niin on, äiti», sanoi Roma. »Anna rahat sille hyvälle miehelle, joka
sen toi.»
»Onko se herra Rossilta? Onko? Sitä minä arvelinkin. Teidän tarvitsee
vain sanoa kolme kertaa Ave Maria aamulla, kun heräätte, niin saatte
kaikki mitä haluatte. Minä tiesin, että signora kaipasi kirjettä...»
»Niin, niin, mutta mies odottaa tuolla alhaalla, ja minunkin täytyy
jatkaa työtäni ja...»
»Työtä! Ah, signorina, paratiisissa ei tuhlata aikaa työhön.
Semmoisella hienolla neidillä kuin te tulee olemaan harput ja
taivaalliset...»
»Mutta mies ei odota, hyvä eukko», sanoi Roma ja työnsi kuuron vaimon
pois huoneesta.
Mutta yksin jäätyäänkään hän ei ensin uskaltanut avata kirjettä. Hän
vapisi koskettaessaan sitä ja katsellessaan postimerkkejä. Ne olivat
ranskalaisia ja niissä oli Pariisin postileima. Tuo tuotti hänelle
hiukan epämääräistä iloa. Rossi oli ollut matkoilla eikä ollut ehkä
saanutkaan hänen kirjettään.
Vavisten suudellen kirjekuorta ja rukoillen lyhyen rukouksen Roma
avasi sen vihdoin, ja kun kirje kahisten putosi kuoresta, vilkaisi hän
loppusanoja:
»Sinun uskollinen miehesi.»
Hän hengitti syvään, ja värähdys kävi läpi hänen ruumiinsa. Sitten hän
luki:
»Rakkaani! — Pariisin lehdissä tänä aamuna julaistu Roomasta saapunut
sähkösanoma kertoo Brunon tutkimisesta ja kuolemasta. Jos sanon, että
olen kauhistunut, en sano paljoa. Olen järkytetty perustuksia myöten.
Sydämeni on murtumaisillaan, ja käteni voi tuskin pitää kiinni kynästä.
Sain kuulla tuon uutisen jo eilisiltana, kun istuin eräässä
ravintolassa muutamien sanomalehtimiesten kanssa. Me olimme juuri
päivällisellä, mutta minun täytyi nousta pois ja palata asuntooni.
Olin melkein sekaisin koko yön. Yhtämittaa heräsin unestani luullen
kuulevani Brunon äänen, joka kutsui minua. Kerran nousin ikkunan luo
ja katsoin tyhjälle kadulle. Ja kumminkin tiesin koko ajan, että
ystäväraukkani makasi kuolleena vankilassa.
Oi Jumala, eikö maailmassa ole mitään rangaistusta noille ihmisille,
jotka iskevät itse oikeuden perustuksiin? He puhuvat anarkiasta — tämä
vasta on oikeuden anarkiaa. Olin valmistautunut odottamaan paljoa sen
jälkeen mitä kerroit minulle, mutta Brunon kiduttaminen olisi tuntunut
melkein mahdottomalta, ellen tietäisi, että jokaisessa maassa vielä
on voimassa tuo vankilain hirmuvalta, joka asettaa poliisit kansan
herroiksi eikä heidän palvelijoikseen.
Bruno-raukka! En hyväksy itsemurhaa missään tapauksessa. Ihmisen elämä
ei ole hänen omansa. Kukin meistä on soturi, eikä ainoakaan vahti saa
surmata itseään työssään. Ken tietää minkä käänteen taistelu vielä
saa? Velvollisuutemme kenraaliamme kohtaan on taistella loppuun asti.
Mutta kun vahti mieluummin kuolee kuin lausuu väärän tunnussanan,
silloin itsemurha on uhri, kuolema on voitto, ja Jumala ottaa
marttyyrinsa armonsa siipien suojaan.
Miesraukka kuoli siinä uskossa, että minä olin hänet pettänyt!
Minä olin tuntenut hänet kahdeksan vuotta, ja sinä aikana hän oli
uskollinen minulle kuin oma varjoni. Hän oli uljain, kunnollisin
ystävä, mitä saattoi toivoa. Ja nyt hän on jättänyt minut luullen
minun lopuksi pettäneen hänet. Oi veljeni, tietänetköhän nyt totuuden?
Eikö siinä maailmassa, jonne nyt olet mennyt, mikään taivaallinen
ääni sitä kerro sinulle? Eikö kuolema paljasta kaikkea? Etkö voi
katsella tänne alas ja nähdä kaikkea ja repiä pois sitä harsoa, joka
peitti katseesi täällä alhaalla? Ainoastaan hänkö, joka jäi maan
päälle, tietää, että hän oli uskollinen sinun rakkaudellesi. Taivas
varjelkoon! Niin ei voi olla.