Kun paavi käveli puutarhassaan samana iltapäivänä kuten tavallista,
oli vanha kapusiinilainen hänen kanssaan. Vatikaanin ovelta he ajoivat
paavin vaunuissa, kaksi ylimyskaartin jäsentä ratsastaen molemmilla
puolilla ja yksi kamariherra vaunujen jäljessä, laakerikäytävän
läpi, kunnes he saapuivat kukkulalla olevalle huvimajalle. Siellä
molemmat vanhat miehet astuivat vaunuista, paavi valkoisessa
viitassaan, valkoisessa päällystakissaan ja päässään punainen hattu,
ja kapusiinilainen ruskeassa puvussaan, päässä patalakki ja jalassa
sandaalit. Paavin kissa, punertavan ruskea eläin, joka seurasi häntä
puutarhassa kuin koira isäntäänsä, hyppäsi samalla pois vaunuista.
Huvilan pyöreän tornin edessä on korkea, oranssi- ja magnoliapuiden
suojaama terassi, jossa on ympyrään asetettuja puutarha-istuimia.
Kunnianarvoisat vanhat miehet istuutuivat sinne, ja kissa asettui
hiekkakäytävälle heidän eteensä. He olivat niin korkealla nyt,
että Pietarin kirkon korkea kupooli tuntui melkein olevan samalla
tasolla kuin heidän kasvonsa, ja Rooma näytti ylhäälle ilmapalloon
häämöttävältä kaupungilta. Tuolla takana levisi laaja Campagna
vihreänä kuin kesäinen meri. Vielä kauempana siintivät ja punersivat
Albano-vuoret, siellä täällä näkyi pieniä valkoisia kaupunkeja pitkin
rinteitä. Ja kaikkein kauimpana hohtivat purppuran väristen haamujen
tavoin juhlallisten Apenninien lumipeitteiset kukkulat.
Paavi oli tavallista totisempi ja äänettömämpi. Pari kertaa
kapusiinilainen virkkoi: »Ja mitä piditte nuoresta tämänaamuisesta
ripitettävästäni?
»_Bene, bene_!» vastasi paavi.
Mutta vihdoin paavi vedellen viivoja hiekkaan kävelykepillään rupesi
puhumaan.
»Isä!»
»Teidän pyhyytenne!»
»Jumalan käsittämätön säädös, joka teki minusta paavin, ei muuttanut
meidän suhdettamme toisiimme ihmisinä, eikö niin?»
Kapusiinilainen otti nuuskaa ja vastasi: »Teidän pyhyytenne
ystävällisyydessään on vakuuttanut niin.»
»Te olette mestarini nyt aivan kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja
tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa.»
»Mikä se on, teidän pyhyytenne?»
»Olettehan ollut rippi-isäni monta vuotta, isä?» »Neljäkymmentä vuotta,
teidän pyhyytenne.» »Sillä ajalla teillä on ollut monta vaikeata asiaa
selvitettävänä?»
»Hyvin monta.»
»Isä, onko koskaan tapahtunut, että ripitettävä on tunnustanut teille
salaliiton, jonka tarkoituksena on rikos?»
»Se on monesti tapahtunut.»
»Ja mitä olette tehnyt?»
»Pyytänyt häntä ilmoittamaan siitä viranomaisille tai kertomaan siitä
minulle rippituolin ulkopuolella.»
»Onko ripitettävä koskaan kieltäytynyt täyttämästä sitä.»
»Ei koskaan.»
»Mutta jos... jos tapaus olisi sitä laatua, että ripitettävän olisi
vaikea ilmaista sitä viranomaisille, koska hänen täytyisi ottaa
huomioon mikä rangaistus sitä seuraa... jos veren ja rakkauden siteet
saattaisivat tuollaisen tunnustuksen mahdottomaksi ja jos olisi
suorastaan julmaa pyytääkään ripitettävältä semmoista, mitä silloin
tekisitte?»
»En mitään, teidän pyhyytenne.»
»Ette sittenkään, vaikka aiottu rikos olisi hyvin vakavaa laatua ja
koskisi teitä hyvin läheltä?»
Kapusiinilainen levitti kirjavan nenäliinansa sanoen: »Se ei muuttaisi
asiaa, teidän pyhyytenne.»
»Mutta otaksukaapa, että kuulette rippituolissa, että veljenne aiotaan
surmata, mikä silloin on velvollisuutenne?»
»Velvollisuuteni ripitettävää kohtaan, joka uskoo minulle sielunsa
salaisuudet, on vaitiolo.»
»Ja mikä on velvollisuutenne Jumalaa kohtaan?»
Nenäliina putosi kapusiinilaisen kädestä.
»Eikö rippiä voi käyttää väärin?» sanoi paavi.
»Epäilemättä.»
»Jos esimerkiksi ripille menijä puhuu jotakin vetääkseen papin
liittoon, jonka tarkoituksena on rikos?»
»Siinä tapauksessa sitä ei tietysti ole pidettävä rippinä.»
»Mutta eikö ripillemenijä myöskin voi tietämättään käyttää väärin
rippiä, kun hän puhuu varmassa uskossa, mutta samalla ilmaisee papille
aiotun rikoksen ja siitä syystä saattaa hänet rikostoverin asemaan?»
»Eiköhän, teidän pyhyytenne.»
»Silloin ripillemenijä, joka ilmaisee salaliiton veljenne
surmaamiseksi, käyttää väärin rippiä, ja teidän velvollisuutenne
Jumalaa kohtaan on veljenne hengen pelastaminen.»
»Niin muutamat jumaluusoppineet väittävät. Ja niin on joskus
meneteltykin. Minä en pidä siitä, vaikka en voi osoittaa sitä vääräksi.»
»Jos tuo on meidän velvollisuutemme, kun on kysymys veljestämme, on se
tietysti myöskin velvollisuutemme, kun on kysymys vihollisestamme.»
»Tietysti, teidän pyhyytenne.»
Paavi vaikeni, piirsi hiekkaan kepillään ja sanoi:
»Isä, minulle on tunnustettu liitto viholliseni henkeä vastaan.»
Kapusiinilainen työnsi nenäliinaa hihaansa ja nojautui istuimeensa.
Hetken kuluttua paavi kertoi hänelle, mitä Roma oli sanonut Rossin
toimista ulkomailla.
»Salaliitto», sanoi hän, »selvä salaliitto.»
»Minkälaatuiseksi arvelette tuota salaliittoa?»
»Kuka sen tietää? Ehkä se on sen keskiaikaisen tavan uudistamista,
että maanpakoon ajetut kansalaiset koettavat valloittaa takaisin maan
kiihoittamalla kotimaan puolueita.»
»Luuletteko sitä Rossin tarkoitukseksi?»
»Luulen.»
»Kapusiinilainen työnsi levottomana patalakkiaan ja sanoi:
»Pyhä isä, toivoisin että jättäisitte tuon asian sikseen.»
»Kuinka niin?»
»Lukiessamme historiaa huomaamme, että tuollaiset yritykset
tavallisesti ovat epäonnistuneet. Jos niin kävi keskiajalla, jolloin
sodankäynti oli kovin yksinkertaista, niin onhan luultavaa, että
tuollaiset salaisten seurain kapinat ja maanpakolaisten pintapuolisesti
järjestetyt hyökkäykset eivät voi olla vaarallisia näinä vakinaisten
armeijain päivinä.»
»Se on totta. Mutta onko tuo kyllin pätevä syy olla toimimatta
mihinkään suuntaan tässä asiassa? Heikommillakin kapinoilla
entisaikoina on ollut se seuraus, että ne ovat lujittaneet despotismia
ja heikentäneet kansan asemaa kotimaassa. Ja se tulee olemaan Rossinkin
kapinan seurauksena meidän päivinämme. Hän ei valloita maata, vaan
kiihoittaa hallitusta, ehkäisee sivistystä, vuodattaa viatonta verta ja
pahentaa köyhien taloudellista asemaa.»
»Mutta ajatelkaa, pyhä isä. Te ette voi paljastaa niitä salaisuuksia,
jotka tuo tyttöparka on ilmoittanut. Hänen tunnustuksensa tosin ei
ollut rippi, vaan luottamuksen osoitus, mutta teidän pyhyytenne tietää,
että siveellisen jumaluusopin mukaan on olemassa n.s. luonnollisia
salaisuuksia, joiden ilmaiseminen olisi paha rikos. Sellaiset asiat
kuin tämä kuuluvat tuohon luokkaan. Ne ovat salaisuuksia, ja niitä on
pidettävä pyhinä.»
»Niin on.»
»Ei siis ole mahdollista, että teidän pyhyytenne voisi kertoa tänä
aamuna kuulemaansa tuottamatta ikävyyksiä niiden kertojalle ja
vaikeuttamatta hänen suhdettaan mieheensä.»
»Taivas minua varjelkoon sellaista tekemästä, tapahtuipa mitä tahansa.
Mutta eikö papin ole lupa puhua salaisuutena kuullusta synnistä, jos
hän voi tehdä sen siten, että tunnustajaa ei saada selville?»
»Aikooko teidän pyhyytenne tehdä siten?»
»Miksikä ei? Eikö pyhä Alphonsus myönnä sitä, ja eivätkö melkein kaikki
jumaluusoppineet neuvo niin tekemään?»
»Pyhä isä on itse jumaluusoppinut ja tietää tuon asian parhaiten.
Omasta puolestani, teidän pyhyytenne, pidän aina vaarallisena kokeilla
sielun salaisuuksilla, olkoonpa tarkoitus hyvän edistäminen tai pahan
estäminen.»
Kapusiinilainen katsoi sinne päin, missä hevoset kaapivat maata ja
ylimyskaartin upseerit seisoivat vaunujen vieressä.
»Kolmekymmentäviisi vuotta sitten meille annettiin kamala opetus
sellaisista vaaroista, teidän pyhyytenne.»
Paavi kumartui ja piirteli yhä hiekkaan.
»Teidän pyhyytenne, muistakaa sitä nuorta naisraukkaa, joka kertoi
rippi-isälleen aikovansa mennä naimisiin rikkaan nuoren miehen kanssa.
Rippi isä piti velvollisuutenaan kertoa yleisin sanoin nuoren miehen
isälle, että sellainen avioliitto oli tekeillä. Mikä oli seuraus?
Avioliitto solmittiin salassa ja päättyi tuskaan ja kuolemaan.»
Paavi nousi levottomana. »Emme puhu nyt siitä. Se koski isän ylpeyttä
ja rauenneita toiveita. Tämä on aivan toinen asia. Mies, joka on
pirullisten mielikuvien orja, kirkon ja yhteiskunnallisen järjestyksen
vihollinen, hautoo yritystä, joka ei voi loppua muuten kuin
onnettomuuteen ja verenvuodatukseen. Pyhä isä tietää sen. Pitääkö hänen
sulkea tuo rikoksellinen tieto poveensa? Taivas varjelkoon!»
»Te aiotte siis varoittaa viranomaisia?»
»Minun täytyy. Se on velvollisuuteni. Kuinka voisin laskea pääni
levolle, ellen sitä tee? Mutta minä olen tekevä sen varovasti. En ole
ilmaiseva ketään, ja tuo tyttöraukka on pysyvä tuntemattomana.»
Kapusiinilainen nousi. »Hänen pyhyytensä voi toimia ainoastaan
mitä jaloimmista vaikuttimista, ja taivas suokoon hänen toimiensa
päättyvän hyvin. Mutta '_epikeian_' käyttäminen, kun on kysymys sielun
salaisuuksista, on kuin syöksyminen pimeän, ammottavan jyrkänteen yli.
Me tiedämme, mistä askeleemme alkavat, mutta Jumala yksin tietää, missä
ne loppuvat.»
Kunnianarvoisat vanhat miehet astuivat nojautuen keppiinsä pitkin
sypressien varjostamaa, kukkien reunustamaa tietä. Äkkiä kuului
pensaikosta siipien suhinaa ja linnun kirkumista, ja samassa paavin
kissa hypähti keskellä pensaikkoa olevalle marmoripatsaalle. Siellä oli
ennen ollut suihkulähde, mutta vesi oli kuivunut, ja aukko, josta vesi
ennen oli vuotanut, oli sammalten peittämä, ja sinne oli lintu pesinyt.
Kissa oli juuri alkamaisillaan vetää esiin munia sieltä, kun paavi
pääsi apuun.
»Voi Mirri, Mirri», huudahti hän, »millainen anarkisti sinä olet!...
Monsignor!»
»Teidän pyhyytenne», vastasi kamariherra tullen paavin luo.
»Ottakaa tämä _gatto rosso_ vaunuihin ja pitäkää häntä _domicilio
coatto'_ssa kunnes tulemme sinne.»
Monsignor nauroi ja kantoi pois kissan, ja paavi laski kätensä hellästi
linnun pienille kirjaville munille.
»Raukat, kuinka lämpimiä ne ovat. Kuunnelkaa! Äiti valittaa tuolla
puussa. Kas! Se katsoo tänne ja odottaa, että menisimme. Kuinka hyvin
se luulee säilyttäneensä salaisuutensa!»
Kapusiinilainen hengitti syvään. »Niin, luonto on opettanut saman
pelonhuudon kaikille lapsilleen.»
»Se on totta», sanoi paavi.
»Se tuo mieleeni tämänaamuisen tyttöraukan.»
Paavi astui takaisin vaunuihinsa sanaakaan sanomatta. Kun hän palasi
Vatikaaniin, soitettiin Angelusta kaikissa Rooman kirkoissa, kaupunki
hohti punertavassa valossa auringon laskiessa Monte Marion taakse,
ja pinjat sen kukkulalla kuvastuivat punaista taivasta vasten kuin
murtuneen temppelin katottomat pylväät.