Roma kohotti kyyneleiset silmänsä. »Hän ei siis ole saanut kirjettäni»,
ajatteli hän.
»Minut kutsuttiin tänne ei ainoastaan kokoamaan italialaisia
uutta ristiretkeämme varten, vaan myöskin järjestämään yhteiseen
ryhmään eri ranskalaisia yhdistyksiä, joilla on sama tarkoitusperä
— marksisteja, possibilisteja, boulangisteja, guesdistejä ja
keskivallankumouksellisia, joilla on jos jonkinlaiset eri tavat
ajaa asioitaan. Olin jo melkein epätoivoinen enkä uskonut, että
noita eri ryhmiä voisi yhdistää, kun uutinen Brunon kuolemasta tuli
kuin sotatorven toitotus, jonka edessä Jerikon muurit alkoivat
murtua. Jokainen tuntee, että toiminnan hetki on tullut, ja se,
mistä minä luulin tulevan italialaisen liikkeen, näyttää muodostuvan
kansainväliseksi liikkeeksi. Ääretön oikeudentunnon purkaus murtaa
kaikki rotu- ja kansallisuusmuurit.
Jumala johtakoon meitä nyt. Mitä sanoi mestarimme? 'Kapinoitsijan
miekka ei ole koskaan niin terävä kuin marttyyrin hautakivellä
hiottuna.' Oma vereni joutuu kuohuksiin, kun ajattelen, mikä saattaa
olla seurauksena kaikista noista hirmuvaltaisuuksista. Tietysti
hallitsevat luokat siellä kotona pesevät kätensä eivätkä syytä
itseään tuosta tapahtumasta. Kun joku ministeri tahtoo näytellä
Macbethin osaa, niin hänellä on aivan riittävästi tallirenkejä,
joiden päälle hän voi ruiskuttaa Duncanin veren. Mutta kansa ei
tiedä sellaisista hiuksenhienoista erotuksista. Minä en maksa paljoa
kuninkaan hengestä, kun kansan omatunto on tullut tuntemaan hänen
rikoksensa. Eihän hän sitä tehnyt, sanotaan. Ei, hän ei tee mitään,
mutta hän on vastuunalainen kaikesta. Anarkistit eivät ole keksineet
kuninkaanmurhaa. Kansa on kaikkina aikoina käyttänyt sitä aseenaan,
kun sen oikeudentuntoa on haavoitettu. Ja muutamien tuollaisen aseen
käyttäjien nimet ovat kirjoitetut kultakirjaimilla marmoritauluihin.»
Roma alkoi vavista. Oliko paavi ollut oikeassa kumminkin? Miettikö
Rossi vallankumousta ja kuninkaanmurhaa?
»Oi oma armaani, sydäntäni pakottaa, kun ajattelen, mitä tuhoa rakas
isänmaamme ehkä saa kärsiä näiden tapausten tähden. Kirkon pitäisi
olla kansan puolustusmuurini sortajia vastaan, mutta meillä ei ole
mitään toivoa siinä suhteessa enää. Mitä Jumalan nimessä kirkko
toimii nyt tässä yhteiskunnan kuohumistilassa, joka on suurempi
kuin ikinä ennen? Se laulaa virsiä ja Miserereä tuomiokirkoissa,
hoitaa sakramentteja ja pukee pappinsa kultakaapuihin, kun suurin
osa maailmaa on kuolemaisillaan henkiseen ja ruumiilliseen nälkään!
Vähätpä tuosta! Jumala on hyvä eikä Häntä petetä muutamilla
latinalaisilla sanoilla ja parilla sytytetyllä kynttilällä.
Täällä kerrotaan, että paavi konsistorionsa ensi kokouksessa
nimittää viisitoista uutta kardinaalia. Se on kirkon vastaus noihin
tärkeisiin kysymyksiin, joita aika sille asettaa. Elämän veturi on
liiaksi kuormitettu ja räjähtämäisillään. Hyvä! Asettakoot vain
vielä suurempia painoja varaventtiilille! Paavi on pyhimys. Tunnen
sanomatonta hellyyttä häntä kohtaan, mutta kun ajattelen tuota vanhaa
miestä, joka ei tiedä ajastaan, vaan elää menneiden vuosisatain
muistoilla miettien ajallisia etujaan, pientä hoviaan, jossa on
kahmalollinen sotilaita, ja on riippuvainen maailman äärettömästä
tietämättömyydestä, — kun ajattelen häntä asettamassa heikkoa kättään
tulevien sukupolvien päälle hallitakseen heitä, hänen itsensä ollessa
tomua ja tuhkaa, tekee mieleni itkeä.
Voi, jos vielä olisin hyvä katolilainen, niin riippuisin kiinni
uskossani Pyhään Henkeen! Ajattelepa tuota vanhain miesten yhdistystä,
kardinaalikollegiota. Harvat heistä ovat tunnettuja viisaudestaan,
monet ovat julkaisseet kirjoitelmia, jotka puolustavat sellaisia
hullutuksia, joiden mielettömyyden kaikki tieteet aikoja sitten
ovat todistaneet, useimmat ovat edistyksen vihollisia ja sellaisen
valtiollisen suunnan puoltajia, josta kaikki sivistyneet kansakunnat
jo aikoja ovat luopuneet. Heitä peloittaa kansan marssin kaukainen
kaikukin — ja kumminkin heidän tulee valita paavi, joka on oleva
ihmiskunnan erehtymätön uskon ja siveyden johtaja. Jumalalle kiitos,
kristillinen rakkaus on siksi suuri, että kirkko on voinut pysyä
elossa kaiken tuon kurjuuden keskellä, joka varmaan musertaisi sen,
ellei se olisi taivaallista alkujuurta.»
Roma kohotti taas katseensa kirjeestä. Paavi oli varmaan oikeassa.
Rossi oli kirkon vihollinen ja pani ehkä kaikki voimansa liikkeelle
musertaakseen sen.
»Rakas, älä usko etten muista muita ja viehättävämpiä asioita,
vaikka nuo seikat nyt ovat niin paljon minua liikuttaneet. Ei kulu
hetkeäkään, jolloin ei sydämeni puhuisi sinulle, aivan kuin voisit
vastata minulle. Olen ollut levoton, kun en ole kuullut mitään sinusta
kymmeneen päivään, vaikka jätin osoitteeni Lontooseen, jotta kirjeesi
lähetettäisiin minulle tänne. Joskus ajattelen, että viholliseni ehkä
kiusaavat sinua, ja silloin moitin itseäni, kun en ottanut sinua
mukaani huolimatta kaikesta. Joskus arvelen, että olet sairas, ja
silloin tekee mieleni istua ensimmäiseen junaan ja palata Roomaan.
Tiedän, etten voi aina olla luonasi, mutta tämä ero on julma. Onneksi
se kohta loppuu, ja silloin loppuvat myöskin surumme. Älä kärsi minun
tähteni äläkä anna huolien painaa mieltäsi. Tapahtukoon mitä tahansa,
ei mikään voi meitä erottaa, sillä rakkaus on ikipäiviksi yhdistänyt
sydämemme.
Siitä syystä olen varma sinusta, Roma, varma sinun rakkaudestasi ja
uskollisuudestasi. Kuinka voisin muutoin pysyä hetkeäkään pystyssä
tuon kamalan tapahtuman jälkeen peläten kaksinkertaista marttyyriutta,
marttyyriutta itselleni ja sille, joka on minulle rakkain maailmassa.
Kevät joutuu ja sen mukana minä joudun luoksesi, lemmittyni. Etkö
tunne jo orvokkien tuoksua? Hyvästi.