Paavi, joka nyt oli aivan valkoisessa puvussa, istui yksinkertaisella
tuolilla pienen pöydän ääressä kodikkaassa huoneessa kirjakaappien
ja muutamien entisten paavien rintakuvien ympäröimänä. Pieniä
talousesineitä oli hänen vieressään, tyhjä liemiastia, lautanen ja
lusikka. Hänen kasvonsa olivat viehättävät ja henkevät, ja Roman
lähestyessä hän kumarsi päätään ja hymyili isällisestä Roma polvistui
ja suuteli paavin sormusta ja jäi sitten polvilleen hänen tuolinsa
viereen kohottaen toisen kätensä tuolin käsinojalle. Paavi laski
kätensä Roman kädelle taputtaen sitä ystävällisesti ja samalla katsoen
häneen.
Roman hermostuminen alkoi hävitä, eikä hän nähnyt kolmen kruunun
mahtavassa kantajassa muuta kuin vaatimattoman, rakastavan
ihmisolennon. Naisellinen tunne valtasi hänet, melkein äidillinen
hellyys, ja hän toivoi voivansa tehdä jotakin tuon hyvän vanhan miehen
hyväksi. Sitten paavi alkoi puhua. Hänen äänessään oli se sointu, joka
tulee sukupuolien erotuksen tuntevan miehen ääneen aina kun hän puhuu
naisen kanssa, ja se kajahti entistä lempeämmältä nyt.
»Tyttäreni», sanoi hän, »isä Pifferi on kertonut teistä ja teidän
luvallanne, kuten käsitin, hän on ilmaissut minulle, mitä kerroitte
hänelle. Te olette kärsinyt, ja minä otan osaa suruunne. Ja vaikka ette
kuulu lapsieni joukkoon, lähetin teitä hakemaan, jotta minä, vanha
mies, Jumalan avulla voisin vahvistaa ja tukea teitä.»
Roma suuteli taas sormusta ja polvistui yhä vielä tuolin viereen.
»Kauan aikaa sitten, lapseni, tunsin erään, joka oli melkein
samanlaisessa asemassa, ja ehkä muisto siitä, mitä sille vaimoraukalle
tapahtui, johti minua puhumaan teille. Hän oli niitä naisia, joista
olisi voinut tulla suurten miesten äitejä... Mutta hän on kuollut ja
hänen tarinansa on kuollut myöskin. Peittäköön aika ja luonto ne.»
Hänen äänensä värisi hiukan. Roma nosti katseensa. Syntyi hetken
äänettömyys. Sitten paavi hymyili taas ja taputti Roman kättä vielä
kerran.
»Älkää antako maailman heikontaa itseänne, lapseni, tai synnyttää
teissä epäilystä avioliittonne voimasta. Onko se hyvä avioliitto sekä
vaikutukseltaan että perustukseltaan (kun toinen teistä vielä on
kastamaton), olkoon kirkon eikä maailman päätettävä. Maailma tuomitsee
julmasti ja väärin semmoista naista, joka on joutunut miehen uhriksi.
Ei se välitä mitä viettelyksiä ja kiusauksia hänellä on ollut. Maailman
silmissä tahraantunut nainen on mennyttä kalua, ja vääryyttä kärsinyt
nainen on langennut. Asian laita on sama meidän päivinämme kuin
syntisen vaimon aikana Jerusalemissa. Farisealaiset, jotka eivät ole
niin ankaria omaan sukupuoleensa nähden, ovat aina valmiit sanomaan:
'Mooses määräsi laissaan, että sellaiset ovat kivitettävät.' Mutta voi
pyhimmän ja puhtaimman sielun sääliä ja hellyyttä! Jeesus kumartuu
kirjoittamaan sanottavansa santaan, ikäänkuin hän ei kuulisi heidän
sanojaan.»
Taas Roma suuteli paavin sormusta, ja paavi taputti hänen kättään.
»Kuitenkin sanon teille jotakin, tyttäreni», sanoi paavi samalla
matalalla äänellä. »Toivoisin teidän kertovan kaikki miehellenne.
Ellette tee sitä, panette alttiiksi tulevaisuutenne, saatatte
epäilemään vilpittömyyttänne ja teette väärin rakkautenne henkeä
vastaan.»
»Pyhä isä», sanoi Roma, »olen jo kertonut hänelle. Olin sen tehnyt jo
ennenkuin puhuin isä Pifferin kanssa, mutta ainoastaan toisten nimien
varjon alla.»
»Ja mitä miehenne vastasi?»
»Samaa kuin teidän pyhyytennekin. Hän oli rakastava ja jalomielinen.
Sitten rohkaisin mieleni ja kerroin hänelle kaiken.»
»Ja mitä hän siihen vastasi?»
Pilvi peitti Roman kasvot. »Pyhä isä, hän ei ole vielä vastannut
mitään.»
»Eikö mitään?»
»Hän on poissa, enkä ole saanut vastausta kirjeeseeni.»
»Eikö vastaus olisi ehtinyt vielä tulla?»
»Aikaa on ollut monin kerroin, teidän pyhyytenne, mutta vastausta ei
kuulu.»
»Ja mitä päätätte siitä?»
»Että kirjeeni synnyttivät hänessä sääliä, mutta nyt, kun hän tietää,
että minä olen se vaimo ja hän se aviomies, joista puhuin, hän ei voi
antaa minulle anteeksi, kuten hän sanoi aviomiehen tekevän, ja hänen
jalomielinen sielunsa tuntee tuskaa.»
»Tyttäreni, toivoisitteko minun puhuvan hänelle?»
Pilvi pakeni Roman kasvoilta. »Se on enemmän kuin ansaitsen, paljon
enemmän, mutta jos, pyhä isä, tahtoisitte sen tehdä...»
»Silloin minun täytyy tietää nimet — teidän täytyy kertoa minulle
kaikki.»
»Kyllä, kyllä!»
»Kuka on isänne, lapseni?»
»Isäni kuoli maanpaossa. Hän oli vapaamielinen. Pelkään, että teidän
pyhyytenne sanoo häntä vallankumoukselliseksi. Hän oli prinssi Prospero
Volonna.»
»Kuten arvasin. Kaikki jalot henget rakastavat vapautta, mutta monella
joutuu järki ristiriitaan sydämen kanssa. Kuka oli se toinen mies?»
»Hän oli isäni etäinen sukulainen, ja minä olen äskettäin huomannut,
että hän oli pääsyynä isäni maanpakoon. Hän oli holhoojani, ministeri
ja mahtava mies Italiassa — paroni Bonelli, teidän pyhyytenne.»
»Juuri niin, juuri niin!» sanoi paavi polkien jalkaansa kiivaasti.
»Mitä saastaisin mies, tyttäreni. Antikristuksen pirullinen edustaja...
Mutta jatkakaa, lapseni. Kuka on miehenne?»
»Mieheni on aivan toisenlainen mies.»
»Ah!»
»Hän on tehnyt kaikki minun hyväkseni, pyhä isä — kaikki. Taivas tietää
mitä olisin ilman häntä!»
»Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon teitä molempia!»
»Tulin tuntemaan hänet mitä omituisimman sattuman kautta. Hänkin on
vapaamielinen ja parlamentinjäsen ja kerran hän puhui hallituksen
turmeluksesta ja viittasi siihen, että minä olin ministerin
rakastajatar. Se ei ollut totta, mutta minua oli solvaistu ja... ja
minä ryhdyin toimiin syöstäkseni hänet turmioon.»
»Kamala kosto, lapseni. Ainoastaan ministeri saattoi semmoista keksiä.»
»Sitten sain selville, että viholliseni oli isäni ystäviä, uskollinen
ja jalo mies. Pyhä isä, olin alkanut vihassa, mutta en voinut vihata
häntä. Pimeys katosi sielustani, ja jotakin kirkasta ja kaunista tuli
sen sijaan. Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua. Koko sydämellämme
rakastimme toisiamme.»
»Sitten tuo toinen tuli takaisin luokseni. Minä tiesin nyt kaikki ne
salaisuudet, joita olin lähtenyt urkkimaan, mutta minä en tahtonut
niitä ilmaista, ja kun kieltäydyin, uhkasi hän minua.»
»Ja mitä teitte silloin?»
»Minä menin naimisiin mieheni kanssa ja kestin kaikki kiusaukset. Se ei
ollut niin vaikeata, sillä minä en välittänyt mitään rikkaudesta enkä
komeudesta enää. Minä tahdoin vain olla hyvä. Jumala itse tietää kuinka
koetin.»
Paavin silmät olivat kosteat. Hän taputti nuoren naisen vapisevaa kättä.
»Rakkaus on pelastanut teidät, tyttäreni. Jumala on rakkaus, ja
rakkaus on se silta, joka yhdistää taivaan ja maan. Vaikka olisitte
ollut kuin Magdalena, josta Kristus poisti seitsemän perkelettä,
vaikka olisitte syntiä tehnyt ja ollut ministerin eläin, olisi Jumalan
rakkaus puhdistanut ja kohottanut teidät. Siunaukseni levätköön teidän
päällänne, tyttäreni, ja ansaitkoon se mies, joka nyt on aviomiehenne,
teidän rakkautenne ja luottamuksenne.»
»Voi, hän ansaitsee sen kyllä», sanoi Roma. Hän tuskin saattoi pidättää
itkuaan. Paavin ääni, kun hän puhui rakkaudesta, oli muistuttanut hyvin
paljon erästä toista ääntä, joka pani hänet värisemään.
»Hän oli isänne ystävä, niinkö?»
»Niin, teidän pyhyytenne, ja vaikka vasta äskettäin näimme toisemme
uudestaan, olin tuntenut hänet lapsena Englannissa.»
»Vapaamielinen, niinkö?»
»Niin, teidän pyhyytenne.»
»Ministerin vihaan oli syynä valtiollinen taistelu?»
»Niin, aluksi se vain, mutta nyt...»
»Kyllä ymmärrän. Ja salaisuudet, joista puhuitte...»
»Ne koskevat ainoastaan parikymmentä vuotta sitten sattuneita
tapahtumia, olleita ja menneitä asioita.»
»Miehenne on siis vanhempi teitä?»
Nuoren naisen kasvoille levisi hymy, joka pani paavinkin hymyilemään.
»Ainoastaan kymmenen vuotta vanhempi, teidän pyhyytenne. Hän on nyt
kolmekymmentä neljä vuotta.»
»Mistä hän on kotoisin ja kuka on hänen isänsä?»
»Hän on syntynyt Roomassa, mutta hän ei tiedä mitään isästään.»
»Minkä näköinen hän on?»
»Hän on... en ole koskaan nähnyt ketään niin... antaako teidän
pyhyytenne anteeksi?»
»Sanokaa mitä haluatte, tyttäreni.»
»En ole koskaan nähnyt ketään niin pyhän isän näköistä kuin hän», sanoi
Roma vienosti.
Hänen päänsä oli vaipunut alas ja hänen sydämensä sykähti hiukan
hermostuneesti. Paavi taputti hänen kättään hellästi.
»Olenko jo kysynyt hänen nimeään, lapseni?»
»Hänen nimensä on Davido Rossi.»
Paavi nousi äkkiä äkkiä istuimeltaan ja hänen kasvonsa kävivät synkän
ja huolestuneen näköisiksi.
»Davido Rossi», sanoi hän hätäisesti.
Roma alkoi vavista. »Niin», änkytti hän.
»Davido Rossi, kapinallinen?»
»Ei, ei teidän pyhyytenne, sitä hän ei ole.»
»Mutta lapseni, lapseni, hän on perustanut kapinallisen, yhdistyksen,
jonka pyhä isä juuri tänä päivänä on julistanut vääräksi.»
Paavi astui huoneen poikki, ja Roma nousi seisomaan ia katsoi häneen.
»Hän vehkeilee kirkkoa vastaan — kirkkoa ja sen ylintä päätä vastaan.»
»Ei, ei, teidän pyhyytenne. Hän on uskonnollinen ja paljon enemmän
hallituksen ja kuninkaan vihollinen.»
»Pyhä isä», sanoi hän, »kerronko teille salaisuuden. Ei ole ketään
muuta maailmassa, jolle voisin sen kertoa, mutta teille voin sen sanoa.
Mieheni on nyt Englannissa järjestämässä suurta liikettä italialaisten
maanpakolaisten keskuudessa. En tiedä mitä se oikeastaan on, mutta hän
kertoi minulle, että siitä on seurauksena koko valtakunnan valloitus
ja hallituksen kukistuminen. Hän ei ole sanonut, onko se tavallinen
salaliitto vai muu suunnitelma, mutta minä tiedän, että se on tähdätty
Rooman politiikkaa vastaan eikä uskontoa vastaan, ja sen tarkoituksena
on kuninkaan, mutta ei paavin, kukistaminen.»
Paavi joka oli seisonut selin Romaan, kääntyi ympäri ja katsoi häneen
kauhuissaan. Hänen silmäkulmansa olivat rypyssä ja hänen kasvonsa
muistuttivat vielä entistä enemmän eräitä toisia kasvoja, jotka
saattoivat Roman yhä hermostuneemmaksi.
»'Kun tulen takaisin, on mukanani sellainen voima, joka panee vankilat
avaamaan ovensa ja tyrannien valtaistuimet vapisemaan.' Niin hän
sanoi, teidän pyhyytenne. Tuo liike alkaa kohta, olen varma siitä, ja
silloin teidän pyhyytenne saa nähdä, että kansan johtajat eivät ole
uskonnottomia miehiä, vaan...»
Paavi kohotti kätensä. »Vaiti!» huusi hän. »Älkää jatkako, lapsi.
Jumala tiesi mitä minun tulee tehdä sille, mitä jo olette sanonut.»
Silloin Roma huomasi, mitä hän oli tehnyt hurjassa liikutuksessaan, ja
kauhistuen hän koetti peruuttaa sanojaan.
»Pyhä isä, älkää päätelkö siitä, mitä sanoin, että Davido Rossi on
kapinallinen ja kuninkaansurmaaja...»
»Älkää puhuko, lapseni. Te ette aavista, millaisen maanjäristyksen
te olette saanut aikaan jalkojeni alla. Minun täytyy ajatella. Minun
täytyy saada selville velvollisuuteni Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.»
Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten Roma koetti tyyntyä ja lausui:
»Minä olen vain tietämätön nainen, pyhä isä, ja ehkä olen sanonut liian
paljon enkä ymmärrä mitä olen tehnyt. Mutta se, minkä olen kertonut,
sanottiin minulle rakkaudessa ja luottamuksessa. Ja pyhä isä on viisas
ja hyvä, ja mitä hän tekee, on oikein.»
Paavi palasi tuolilleen huolestuneen näköisenä eikä näyttänyt
kuuntelevan. Roma vaipui polvilleen hänen viereensä ja sanoi matalalla,
rukoilevalla äänellä:
»Mieheni luottamus minuun on niin kaunis, teidän pyhyytenne Minä olen
ainoa henkilö maailmassa, jolle hän on kertonut kaikki salaisuutensa,
ja jos hän saisi kuulla hiukankaan niistä muualta...»
»Älkää pelätkö, tyttäreni. Sen, minkä uskoitte minulle, pidän yhtä
pyhänä kuin rippisalaisuuden. Mutta te olette kertonut minulle kamalan
kertomuksen, ja taivaan isä yksin tietää, mitä hänen palvelijansa
pitäisi tehdä.»
Roma katsoi huolestuneisiin vanhoihin kasvoihin, jotka äsken
olivat olleet niin päivänpaisteiset, ja hän ymmärsi kuinka ääretön
vastuunalaisuus lepää tiaraa kantavan miehen hartioilla. Sitten hän
taas muisti, mitä kapusiinilaismunkki oli hänelle sanonut, ja hän sanoi
samalla matalalla, rukoilevalla äänellä:
»Jos voisin kertoa teidän pyhyydellenne lisää hänestä — kuka hän on
ja mistä hän on kotoisin — köyhästä, vaatimattomasta paikasta, teidän
pyhyytenne... jos saisin sanoa, kuinka hän on kärsinyt ja mikä kamala
varjo vieläkin himmentää hänen elämäänsä, niin isällinen sydämenne
rakastaisi ja säälisi häntä.»
»Älkää kertoko minulle enempää, lapseni. On parempi etten tiedä.
Sääli ei saa puhua siinä, missä velvollisuus minua käskee. Mutta minä
voin rakastaa Davido Rossia siitä huolimatta. Ja minä rakastan häntä.
Rakastan häntä kuin kadotettua poikaa, joka on kohottanut kätensä
isäänsä vastaan, vaikka hän ei itse sitä tiedä.»
Roma aikoi taas puhua ja selvemmin kuin äsken, kun äkillinen epäilys
hänet valtasi. Olihan Leone sangen tavallinen sukunimi, eikä Italiassa
ollut tavallista antaa pojalle isän ristimänimeä. Se, mikä hänestä oli
tuntunut varmalta, saattoikin olla vain sattuma.
Paavin tuolissa oli soittokellon nappi. Paavi painoi sitä, ja monsignor
astui huoneeseen koputtamatta. Paavi nousi ja tarttui Roman käteen.
»Menkää rauhassa ja ottakaa siunaukseni, lapseni. Minä siunaan
teitä! Isällinen siunaukseni varjelkoon sydäntänne pysymään
puhtaana ja vahvistakoon teitä kaikissa kiusauksissa, lohduttakoon
koettelemuksissa, pelastakoon pahasta ja johtakoon teidät vihdoin
Kristuksen lasten joukkoon.»
Monsignor astui eteenpäin ja viittasi Romalle, että hänen tuli poistua.
Roma nousi ja läksi huoneesta astuen ovelle, liian liikutettuna
voidakseen puhua. Hän ei huomannut ennenkuin ovi sulkeutui, että hän
kulki valtaistuinsalin poikki ja että pappi kulki hänen vieressään.