Paavi oli juuri vapautunut arvokkaasta juhlamenosta. Komeassa
valtaistuinsalissa, joka oli koristettu punaisella ja kullalla,
hän istui sametilla päällystetyllä valtaistuimellaan, jonka ylle
oli asetettu kirjailtu kunniakatos. Hänellä oli yllään punainen,
runsaasti koristeltu senaattorin viitta, päässä nahkareunainen päähine,
kaulassa patriarkan risti ja sormessa piispan timanttisormus. Näin hän
vastaanotti pyhän kollegion, patriarkat, arkkipiispat, piispat, papit,
kamariherrat ja upseerit sen tapahtuman vuosipäivänä, jolloin hänet
kruunattiin hallitsevaksi paaviksi ja Rooman piispaksi.
Tuo komea seurue oli seisonut hänen ympärillään leveänä sinipunervana
ja mustana vyönä, kardinaalit edessä muodostaen puoliympyrän, jossa
oli vanhoja kuihtuneita miehiä väljine viittoineen, ja heidän takanaan
ylimyskaartin nuoret, komeat miehet loistavissa univormuissaan.
Kun paavin jalkoihin oli nostettu tyyny ja pyhän kollegion jäsenet
olivat käyneet suutelemassa pyhän isän sormessa olevaa sormusta tai
hänen kenkänsä kärkeen asetettua ristiä, astui vanhin kardinaali esiin
ja luki adressin. Hän oli yhdeksänkymmenvuotias, silmät himmeät ja ääni
kulunut.
»Siunattu isä», sanoi hän, »pyhä kollegiomme on iloinen voidessaan
onnitella teidän pyhyyttänne tänä riemuisana merkkipäivänä.
»Näihin aikoihin, pyhä isä, kun pyhän istuimen vapautta ja itsenäisyyttä
on loukattu, kun Rooma, tämä Jeesuksen Kristuksen valtakunnan
pääkaupunki, on joutunut epäkirkollisen hallituksen valtaan, kun miehiä
nousee, jotka julkisesti osoittavat tahtovansa hävittää sekä paavin
maallisen vallan että myöskin koko kirkon arvon ja uskon, me kiitämme
Kaikkivaltiasta siitä, että katolisen kirkkomme etunenässä on pyhä
paavimme Pius kymmenes.
»Nämä ovat pahoja päiviä, teidän pyhyytenne, ja keskellä kapinallisuutta
ja kaikkea kurjuutta, joka hävittävän myrskyn lailla kulkee kaikkien
kansakuntien yli, me muistamme, että Vatikaani ei ole ainoastaan
vankila, vaan Sinai, josta erehtymätön sana on lausuttu, ja me katsomme
teihin, kaikkien uskovaisten isään, joka on vievä maailman jälleen sen
velvollisuuksiin ja jonka huulilta me saamme kuulla johtavia sanoja.
Oi kirkas lamppu, joka loistat tällä pyhällä kukkulalla! Oi taivaasta
lähetetty valo, valaise nyt kansakuntia! Oi Jumalan ääni maan päällä!
Oi maailmaa järkähyttävä ääni, puhu kansallesi, joka rakastaa pyhää
paaviaan!
»Pyhä isä, teidän pyhä kollegionne tietää hyvin, kuinka hartaasti
sydämenne toivoo, että Rooma kerran tulisi maailman pääkaupungiksi
rauhan ja rakkauden voimalla. Me luotamme siihen ja uskomme vahvasti,
että tämä toive kohta toteutuu ja että se profeetallinen näky,
jossa te olette tuon kaiken nähnyt, jo on alkanut käydä toteen maan
päällä. Iankaikkinen Herra on sanonut edustajalleen: »Minä asetan
sinun istuimesi yli kaikkien maallisten istuinten», ja luottaen
siihen, että teidän pyhyytenne kallis elämä säästyy, kunnes saatte
nähdä tuon lupauksen täyttymisen, me pyydämme teitä vastaanottamaan
pyhän kollegionne nöyrän onnittelun ja suomaan meille apostolisen
siunauksenne.»
Vanha kardinaali luki adressin pysähtyen usein, ja tuontuostakin piti
kamariherran tarjota hänelle vettä lasista. Kun hän oli lopettanut,
nosti paavi päätään ja vastasi siihen.
»Kunnianarvoisat veljet», sanoi hän täyteläisellä, värähtelevällä
äänellä, joka kerran varmaan oli ollut uljas soinnultaan. »Ystävällinen
liikutus ja isällinen rakkaus täyttää sydämemme nyt vastaanottaessamme
rakkautenne osoituksia.
»Herra kardinaali viittasi meidän lähimpää ympäristöämme koskeviin
huoliin ja murheisiin, jotka käyvät yhä vakavammiksi päivä päivältä.
On niitä, jotka eivät tahdo ymmärtää, että paavi, jonka taivaallinen
oikeus on asettanut ylemmäksi kaikkia ihmissäädöksiä, ei voi olla
minkään ihmisen alamainen ja että Rooman paavin maallinen valta
on välttämätön, jotta hän voisi vapaasti harjoittaa apostolista
tehtäväänsä. Mutta jokaisen täytyy nähdä, että pyhää isää on pidetty
vankina Vatikaanissa, että hänen alttareitaan hävitetään, hänen
kirkkojaan häväistään ja hänen omaisuuttaan ryöstetään.
»Kunnianarvoisat veljet! Sekä kirkkoa, että valtiota on vallankumous
uhannut jo ammoiset ajat, ja niitä on vainonnut vallankumouksien
päämies, perkele. Mutta näinä onnettomina päivinä me näemme synkkiä
tulevaisuuden enteitä, jotka kirkon täytyy ottaa huomioon. Kommunismi,
sosialismi, salaiset seurat ja uskontoa vastustavat yhdistykset ovat
paheita, joita vastaan on taisteltu paljon ja jotka on helposti
todistettu vääriksi. Mutta meidän päivinämme on noussut uusi uskonto,
joka käyttäen pyhiä nimityksiä ja raamatun kieltä koettaa myrkyttää
itse kristinuskoa ja hävittää yhteiskunnallisen järjestyksen. Miehet,
joiden mieli ei ole tasapainossa, ottavat uskonnon aseekseen,
rakentavat tuulentupia, jotka olisivat naurettavia, elleivät ne
pakottaisi meitä itkemään, uskottelevat yleisen veljeyden astuvan
paavikunnan ja keisarikuntien sijaan ja uneksivat, että Rooma tulee
tuon haavemaailman keskustaksi.
»Häväisten kristikuntaa, pidellen evankeliumia kuin demokratian
unikirjaa, väännellen pyhää sanaa mielensä mukaan ja erottaen
Kristuksen opetukset toisistaan nuo miehet ovat luoneet uuden Jumalan,
keksineet uuden jumalanpalveluksen ja tehneet itsensä tuon uuden
jumaluuden paaveiksi ja profeetoiksi. Ihminen on tuon uuden uskonnon
jumala, ja työn, aineellisen toimeentulon ylistys on hymni, jota tuolle
jumalalle lauletaan. Kansat ovat muka hallitsijoita, ja siitä syystä
valtio ei ole mitään.
»Kunnianarvoisat veljet. Onko tarpeellista, että pyhä isä opettaa
teille, kuinka väärä ja vaarallinen sellainen jumalaton oppi on, joka
tekee ihmisen jumalaksi ja saattaa hänet ihailemaan itseään tuossa
kokonaisuudessa, jota sanotaan ihmiskunnaksi? Nuo surmaatuottavat
kansanyllyttäjäin opit ovat pahan hengen johtamia, ja niiden
tarkoitus on uskonnon ja kirkon hävitys. Vapaus ja demokratia ovat
ainoastaan kauniita sanoja, ja useimmiten ne voidaan vaihtaa sanoihin:
vallankumous ja kuninkaanmurha. Se on samaa kuin Kaifas profeettana
ja Juudas saarnaamassa evankeliumia. Se on sotaa luonnollisen ja
taivaallisen välillä. Se on perkeleen tavallinen temppu, jolla
hän kääntää ihmisten ajatukset katoavaan leipään ja saa heidät
unohtamaan sakramentin leivän, elämän leivän. Se on koe, joka tahtoo
hävittää paavin pyhän vallan, tukahduttaa kristinuskon ja poistaa
yhteiskunnallisen järjestyksen.
»Herra kardinaali! Te kysytte sanaa, joka maailmalle osoittaisi, mihin
suuntaan katolisen maailman toiminta olisi johdettava kaiken tuon
anarkismin keskellä. Neuvomme siis, että papisto koettaisi vapahtaa
kansaa villitsijäin vallasta, kieltää sitä kuulumasta seuroihin, joilla
on tuo kamala tarkoitus päämääränä. Monesta sellaisesta seurasta on
ilmoitettu pyhälle istuimelle, ja yksi niistä on, surkeata kyllä,
saanut suuren vaikutusvallan ympäri Eurooppaa. Se on tutkittu ja
havaittu kuuluvaksi niiden seurojen joukkoon, jotka sotivat kirkkoa
vastaan ja jota siis uskovaisten tulee välttää kaikkialla maailmassa.
»Sillävälin, veljeni, koska taivaallinen Herramme on sallinut, että
ihmiskunnan tulee sovitukseksi syntiensä tähden kärsiä vääryyttä
parlamenttien taholta, jotka ovat uskontoa vastaan taistelevia
yhdistyksiä, tuomioistuimien taholta, jotka ovat turmeluksen istuimia,
poliisilaitoksen ja vankilain taholta, jotka ovat salaisen hirmuvallan
pesäpaikkoja, niin rukoilkaamme Herran armoa. Tämän katumusviikon
ajalla ja varsinkin ensi torstaina rukoilkaamme kärsivien ihmislasten
puolesta Pyhän Pietarin kirkossa, pyytäkäämme seurakuntaa yhtymään
Miserereen ja kiinnittämään katseensa ristiin, joka yhä vieläkin
on oleva maailman korkein valtikka, joka on nöyryyttävä ylpeitä,
pehmittävä kovia farisealaisia ja lausuva murehtivalle maailmalle
anteeksiannon ja rauhan pyhiä sanoja.
»Sen verran tällä kertaa, kunnianarvoisat veljet. Mitä tulevaisuuteen
tulee, on meillä oleva ilo ensi konsistoriossa täydentää teidän
seuraanne nimittämällä viisitoista nuhteetonta miestä kantamaan
roomalaista purppuraa, siten edistääksemme Pyhän Hengen työtä ja
vaikutusta ihmiskunnassa.»
Heti kun paavi oli lopettanut, kulkivat kardinaalit, arkkipiispat,
papit ja kamariherrat hänen ohitseen suudellen hänen kättänsä ja
jalkaansa. Sen jälkeen paavi nousi ja kohottaen kaksi sormeaan luki
apostolisen siunauksen. Sitten hän nojautuen erään kamariherran
käsivarteen poistui valtaistuinsalista.
Hetkisen kuluttua tuo komea seurue oli mennyt, ja pappi seisoi ovella
Roman kanssa. Eräs kamariherra tuli johtamaan Romaa ja vei hänet toisen
kamariherran luo viereisen odotushuoneen ovelle. Tämä vei hänet erään
monsignoren luo, joka puolestaan johti hänet sen huoneen ovelle, missä
paavi istui.
»Kun lähestytte», sanoi hän matalalla äänellä, »tulee teidän polvistua
kolme kertaa, ensin ovella, sitten puolitiessä huonetta ja sitten pyhän
isän jalkain juuressa. Oletteko terve?»
»Olen», sanoi Roma epävarmasti.
Ovi avautui, monsignor astui askeleen huoneeseen, polvistui ja lausui:
»Donna Roma Volonna, teidän pyhyytenne.»
Roma oli polvillaan kynnyksellä. Silloin lempeä, täyteläinen ääni,
jonka hän luuli kuulleensa ennen, pyysi häntä lähestymään. Hän nousi ja
astui esiin, monsignor astui pois ja ovi hänen takanaan sulkeutui.
Hän oli yksin paavin kanssa.