»Kolmekymmentä viisi vuotta sitten», alkoi isä Pifferi, »ei pyhä isä
uneksinutkaan tulevansa milloinkaan paaviksi. Hän oli erään roomalaisen
pankkiirin ainoa lapsi ja asui palatsissa tuolla vastapäätä piazzaa.
Vanha paroni tosin toivoi rikkauksiensa avulla kasvattavansa pojastaan
korkean kirkonmiehen, mutta nuo toiveet olivat turhia eikä nuori mies
kannattanut niitä. Hän ei pyrkinyt korkeaan hengelliseen asemaan,
vaan maalliseen. Hän tahtoi ruveta sotilaaksi, ja kulkeakseen hiukan
keskitietä hän pyrki paavin ylimyskaartiin.»
Vanha munkki pisti kätensä viittansa povitaskuun ja katsoi ylös kattoon
jatkaessaan.
»Tämä ei ole ollenkaan mikään salaisuus, mutta se, mikä nyt seuraa,
on vähemmin tunnettua. Nuori soturi, jolla oli miellyttävä ulkomuoto,
vietti samanlaista elämää kuin muutkin Rooman jalosukuiset nuorukaiset
käyden kahviloissa, konserteissa, teattereissa ja tanssiaisissa.
Silloin hän tutustui köyhään kansannaiseen ja rakastui häneen. Se oli
hyvä tyttö, suloinen ja hellä, sydän kultaa ja sielu tulta. Nuori mies
oli jalo mies ja aikoi naida tytön ja hän naikin hänet kirkon menojen
mukaisesti, mitä enempää uskonto ei vaadi.»
Roma nojautui eteenpäin ja hengitti puristuneiden huuliensa läpi.
»Onnetonta kyllä, jumalaton hallitus oli erottanut kirkollisen
avioliiton siviiliavioliitosta, ja toinen ilman toista on arvoton.
Vanha paroni kuuli, mitä oli tapahtunut, ja koetti estää asiaa. Oli
juuri nimitetty kardinaali Australiaan, ja jonkun ylimyskaartin
upseerin tuli lähteä sinne viemään nimityskirjaa ja virkamerkkejä.
Paronin pyynnöstä hänen poikansa määrättiin tähän toimeen ja
lähetettiin matkaan kiireellisesti.»
Roma saattoi tuskin hillitä itseään.
»Kun nuori aviomies oli mennyt, rupesi isä puhuttelemaan vaimoa. Hän
toivoi yhä vielä näkevänsä kerran poikansa kirkonmiehenä, ja avioliitto
oli paha este. Rikkaalla miehellä oli monta keinoa, eikä paroni aina
valinnut keinojaan. Hän koetti liikuttaa tytön omaatuntoa, sillä tyttö
oli puhdas ja hyvä. Paroni sanoi, ettei tuo avioliitto ollut laillinen
ja että tytöllä oli vastassaan valtakunnan lait Lopuksi hän vetosi
tytön rakkauteen miestään kohtaan ja osoitti, että hän oli esteenä
miehensä edistymiselle. Paroni ei ollut paha mies, mutta hän rakasti
poikaansa enemmän kuin totuutta ja oli valmis uhraamaan sen naisen,
joka oli tullut heidän väliinsä. Tyttö suostui uhrattavaksi. Hän tahtoi
kadota, jottei olisi esteenä miehelleen. Hän hukutti itsensä Tiberiin.»
Roma ei voinut enää hallita itseään, vaan huudahti hiljaa.
»Sitten nuori aviomies palasi. Hän oli matkustanut yhtämittaa
saamatta ainoatakaan kirjettä vaimoltaan. Mutta Roomassa häntä odotti
kirje, jossa ilmoitettiin mitä vaimo oli tehnyt. Kaikki oli silloin
lopussa. Sitä ei enää voinut auttaa, ja hän oli kauhun vallassa.
Hän ei voinut moittia kuollutta tyttöraukkaa, sillä tämä oli tehnyt
tekonsa rakkaudesta Eikä hän voinut moittia itseään, sillä hän ei
ollut solminut kirkollista avioliittoa väärässä tarkoituksessa ja
hän oli kiirehtinyt kotiin solmiakseen myöskin siviiliavioliiton.
Eikä hän voinut moittia isäänsäkään, sillä paronin käytös, jonka
seuraukset olivat kamalat, oli johtunut rakkaudesta poikaansa. Mutta
Jumalan käsi näytti lepäävän hänen päällään, ja hänen sielunsa oli
järkyttynyt juuriaan myöten. Siitä alkaen hän luopui seuraelämästä ja
kaikista maallisista iloista. Kahdeksan päivää hän paastosi ja rukoili.
Yhdeksäntenä päivänä hän liittyi kapusiinilaisten noviisiluostariin San
Lorenzossa. Nuori, iloinen, kaunis, hienoston suosima upseeri rupesi
munkiksi.»
Vanha kapusiinilainen katsoi hellästi Romaan, jonka silmissä ja
hehkuvissa poskissa hän luuli näkevänsä osanottoa.
»Niinä päivinä, tyttäreni, Teklan nunnat hoitivat Santo Spiriton
löytölasten kotia.»
Roma näytti pelästyneeltä ja häntä pyörrytti.
»Oli tavallista, että joku munkkikuntamme jäsenistä asui
sairashuoneessa, jossa hän risti lapset ja ripittä sairaita kuolevia.
Tuo toimi oli meillä vuoroon. Kukin viipyi siellä vuoden tai pari tai
kolmekin ja palasi sitten luostariin. Minä olin itse Santo Spiritossa
sitä varten juuri kysymyksessä olevana aikana ja vasta kolme vuotta
myöhemmin tulin veljeskuntamme johtajaksi ja palasin San Lorenzoon.
Siellä löysin tuon nuoren ylimyskaartin upseerin ja — en tiedä
menettelinkö viisaasti vai tyhmästi — kerroin hänelle uuden luvun hänen
omaa elämäänsä.»
»Oli jäänyt lapsi, eikö niin?» sanoi Roma oudolla äänellä.
Kapusiinilainen kumarsi. »Sen hän tiesi jo siitä kirjeestä, jonka hänen
vaimonsa oli hänelle jättänyt. Äiti oli aikonut surmata lapsen yhdessä
itsensä kanssa, ja nuori upseeri luuli, että niin oli käynytkin. Mutta
nähtävästi oli sääli viimeisellä hetkellä vallannut äitiraukan. Hän oli
vienyt lapsen löytölasten seimeen Santo Spiritoon ja pelastanut sen
hengen ennenkuin surmasi itsensä.»
Kapusiinilainen pani jalkansa ristiin, ja toinen, paljas, sandaalin
peittämä jalka pisti esiin viitan alta.
»Poika ristittiin, ja me annoimme hänelle sen nimen, jonka äiti oli
kirjoittanut hänen ranteeseensa kiinnitettyyn paperiin, ja tämän
nimen yhtäläisyys nuoren upseerin nimen kanssa paljasti minulle
asianlaidan. Luonto on voimakas, ja kuullessaan mitä kerroin, nuori
munkki kävi levottomaksi ja onnettomaksi. Miehen vaisto alkoi taistella
uskonnollista tunnetta vastaan, ja vihdoin hän jätti luostarin
täyttääkseen velvollisuutensa lastaan kohtaan.»
»Eikö hän löytänyt lasta?»
»Hän tuli liian myöhään. Tavanmukaisesti poika oli lähetetty
hoidettavaksi Campagnalle. Hänen kasvatusvanhempansa siirsivät hänet
toisiin käsiin, ja lapsi oli kadonnut teille tietymättömille.»
Roma koetti puhua, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.
»Sitten seurasi pitkä juttu. Vanha paroni kuoli, ja nuori munkki
peri ruhtinaallisen omaisuuden. Jonkun ajan perästä hänet vihittiin
papiksi. Hänen ensimmäinen työnsä oli hoitokodin perustaminen Roomaan
orporaukkoja varten. Hän kulki kaduilla hakemassa heitä ja kantoi heitä
omin käsin kotiinsa. Hänen maineensa hyväntekijänä kasvoi nopeasti,
mutta hän tiesi vallan hyvin, miksi hän noin menetteli. Hän haki
pientä, isätöntä poikaa, jonka suonissa virtasi hänen verensä ja jolla
oli hänen nimensä.»
Roma istui pää kumarassa, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
»Viisi vuotta kului, ja lopulta hän pääsi pojan jäljille ja sai
selvän, että hänet oli lähetetty Englantiin. Onneton isä pyysi siirtoa
Lontooseen. Siellä hän teki samanlaista työtä kuin täälläkin ja käytti
suuren omaisuutensa samaan tarkoitukseen. Viisi vuotta hän vielä
turhaan haki kadonnutta lastaan, etsien häntä yöt ja päivät pienten
poikasten joukosta, jotka soittivat posetiivia kaduilla. Mutta sitten
hän luopui toivosta ja palasi Roomaan. Hänen päänsä oli valkoinen ja
hänen sydämensä nöyrä, mutta huolimatta hänen omasta tahdostaan hän
nousi arvosta arvoon, kunnes vihdoin vanhan paronin ylpeimmät unelmat
täyttyivät. Suuren armeliaisuutensa ja vielä suuremman hurskautensa
tähden hänet nimitettiin piispaksi, sitten seitsemän vuoden perästä
kardinaaliksi ja nyt hän on paavi Pius kymmenes, pyhimys, kansansa
pelastaja, tuo entinen myrskyjen runtelema, surujen sortama mies...»
»Davido Leone?»
Kapusiinilainen kumarsi. »Se oli pyhän isän nimi. Hän ei ollut tehnyt
syntiä eikä häntä voitu mistään moittia, mutta joka tapauksessa hän
ymmärtää mitä lankeeminen ja nouseminen on, mitä tuska ja voima on.
Sanokaa, tyttäreni, onko mitään, mitä ette voisi hänelle uskoa?»
»Ei mitään! Ei mitään!» huudahti Roma, ja kyyneleet tukahduttivat hänen
äänensä.
Valtaistuinsalin ovi avautui taas, ja joukko kardinaaleja astui
salaiseen käytävään puhellen kävellessään. He olivat vanhoja miehiä
sinipunervissa puvuissa, useat heikon ja väsyneen näköisiä. Seuraavana
hetkenä pappi astui sisään pyytämään Romaa paavin luokse.
»Pyhä isä on valmis vastaanottamaan teidät heti», sanoi hän
pelokkaasti, kunnioittavasti kuiskaten, ja Roma nousi ja seurasi häntä.