Sinä aamuna, jolloin Roman piti mennä Vatikaaniin, hän pukeutui
mustaan pukuun ja harsoon, kuten etiketti määrää, kun nainen pääsee
paavin puheille. Hänen kellertävä ihonsa oli kalvennut paljon
niiden kärsimysten aikana, joita hänen oli täytynyt kestää, mutta
espanjalainen päähine soveltui erittäin hyvin hänen mustaan tukkaansa
ja komeaan vartaloonsa, ja hän näytti pitemmältä ja kauniimmalta kuin
koskaan.
Nuori siviilipukuinen ylimyskaartin upseeri odotti häntä salissa.
Kun Roma poistui makuuhuoneesta, seisoi nuori mies totisen näköisenä
Davido Rossin veistokuvan edessä, jonka Roma äskettäin oli muovaillut
uudestaan ja jota hän oli alkanut veistää marmoriin.
»Se on ihmeellinen», sanoi upseeri. »Vallan ihmeellinen! Se on mitä
hämmästyttävin luonnos.»
Roma hymyili ja kumarsi.
»Kristus tietysti, todellinen, tunteva, rakastava! Ja kumminkin
niin inhimillinen! Se voisi olla jäljennetty suorastaan elävästä
Kristuksesta. Mutta sanonko, mikä hämmästyttää minua eniten?»
»Mikä?» sanoi Roma säteillen hymyä, joka saattoi soturinkin hymyilemään.
»Se, että tämä teidän Kristuksenne on niin sanomattomasti paavin
näköinen.»
»Todellako?»
»Varmasti! Ettekö ole tiennyt sitä? Ettekö?»
Roma pudisti päätään ja hymyili samaa säteilevää hymyään.
»Se tuntuu aivan uskomattomalta. Kuva esittää tietysti nuorempaa
henkilöä, mutta samat piirteet, sama hellyys ja sama voima! Samat
poikkijuovat nenässäkin, jotka tulevat esiin, kun hänen pyhyytensä on
pahoillaan.»
Roman hymy katosi kuin auringonpaiste viljavainiolta, ja hän katsoi
ulos ikkunasta.
»Onko paavilla mitään sukulaisia?» kysyi hän.
»Ei ainoatakaan. Hän on ainoan pojan ainoa poika. Jos vanhalla
paronilla olisi ollut veli, sanoisin, että teidän mallinne varmaan on
hänen veljensä poika. Mutta te olette nyt varmaan ajatellut itse pyhää
isää ja kysynyt itseltänne, millainen hän mahtoi olla kolmekymmentä
vuotta sitten. Tunnustakaapa nyt, että niin on laita!»
Roma nauroi ja upseeri nauroi. »Eikö mennä?» sanoi Roma.
Vaunut odottivat heitä, ja he ajoivat Tor di Nonaa pitkin, joka
on kapea katu lähellä Tiberiä, sekä St. Angelon sillan yli ylös
Borgolle. Aamu oli kirkas, mutta kaupunki tuntui surulliselta ja
synkältä. Eräässä kulmassa oli köyhää kansaa ostamassa granturcoa
leivän asemasta, ja toisessa kulmassa oli joukko miehiä ja lapsia
astiat kädessä odottamassa ruokakeittiön ovella. Linnan edessä
olevalla torilla seisoi jalkaväkeä vahdissa, ja hyvin puetut kävelijät
katsoivat heihin väsynein, hermostunein katsein! Köyhiä pappeja, parrat
ajamattomina, hääräili kurjimman väen keskellä, ja joskus jonkun
kardinaalin ajopelit mustine hevosineen ryöpsähtivät ohi.
Roma oli hermostunut ja hajamielinen. Miksi hänet oli kutsuttu? Mistä
syystä paavi tahtoi häntä tavata?
»Eikö se ole tavatonta», kysyi hän, »että paavi lähettää ketään
hakemaan — varsinkin ketään naista, kun tämä nainen vielä päälle
päätteeksi ei ole edes katolinen?»
»Hyvin tavatonta. Mutta ehkä isä Pifferi...»
»Isä Pifferi?»
»Hän on pyhän isän rippi-isä ja saarnaa hänelle ja hänen hovilleen
paaston aikana.»
»Onko hän kapusiinilainen?»
»On. Hän on San Lorenzon pääpappi.»
»Ah, nyt minä ymmärrän», sanoi Roma. Asia selvisi hänelle, ja hänen
mielensä alkoi kirkastua.
»Isä Pifferi on pyhän isän vanha ystävä ja on tuntenut hänet pienestä
pitäen. Hän tulee paavin huoneistoon ja lähtee sieltä mielensä mukaan,
huolimatta majordomosta, sekä puhuu pyhälle isälle aivan mitä haluaa.
Cortis, paavin kamaripalvelija, sanookin, että joskus nuo molemmat
vaihtavat närkästyneitä sanoja ja joskus pyhä isä joutuu vuoteen
omaksi.»
»Paavi on hyvin hellä ja isällinen, eikö niin?»
»Isällinenkö? Hän on pyhimys maan päällä, niin on. Kiivas ehkä, mutta
jalomielinen ja anteeksiantava. Saa vapisemaan kenen tahansa, joka on
tehnyt väärin, mutta kun kaikki on ohi ja hän laskee kätensä syyllisen
olkapäälle pyytäen, ettei tämä enää sitä asiaa muistelisi, voisi ken
tahansa mennä vaikka kuolemaan hänen puolestaan.»
Roman mieli kirkastui hetki hetkeltä, ja hermostus hävisi. Koska asiat
olivat kehittyneet näin, saattoi hän käyttää hyväkseen tilaisuutta. Hän
aikoi kertoa kaiken paaville, joka varmaan neuvoisi häntä. Hän aikoi
kertoa Davido Rossista, ja paavi oli sanova, mitä hänen oli tehtävä.
Kirkon suuri kello löi juhlallisesti kymmenen, kun vaunujen pyörät
ratisivat Pietarin piazzalla, joka oli kostea suihkukaivojen vedestä ja
kimmelteli auringon valossa.
He astuivat vaunuista pronssiportilla pylväskäytävän päässä, missä on
kirjoitus: »Menkäämme Herran huoneeseen ja rukoilkaamme Hänen pyhässä
temppelissään.» Mutta paavin asunto oli vähemmin kirkon kuin palatsin
näköinen ja vähemmässä määrin papin asunnon kuin kuninkaan hovin
kaltainen.
Ensin vahtijoukko, osasto sveitsiläistä kaartia, puettuna kelta-
ja punaraitaisiin univormuihin, sitten komea porraskäytävä, sitten
Scala Pia ja sitten yhä useampia kaartilaisia, sitten hovipiha.
Damaskon linna aurinkoisena ja äänetönnä, ellemme ota lukuun ovien
aukomista ja sulkemista ja hopeaisen kellon lyöntiä, sitten taas
porraskäytävä marmorikaiteineen ja maalattuine ikkunoineen, sitten
valkoisiin housuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja karhunnahkalakkiin
puettuja santarmeja, sitten komea sali, Sala Clementina ja yhä lisää
sveitsiläisen kaartin jäseniä. Vieläkin tuli komea huone, Palfrenierin
sali, jossa oli puoli tusinaa Ludvig XIV:n aikuisiin pukuihin puettuja
miehiä, joiden toimena oli kantaa paavia kantotuolissa, sitten tultiin
huoneeseen, jossa oli Palation kaartin jäseniä mustissa viitoissa
kultaiset olkalaput hartioilla ja punatöyhtöiset lakit päässä.
Seuraavassa huoneessa oli hussolanteja, maallikkoja sinipunervissa
viitoissa, ja vihdoin tultiin saliin, jonka seinät olivat täynnä
taidekudoksia ja jossa oli eräällä seinällä suuri kultainen risti
kahden ison lampun välissä. Täällä seisoi eräs ylimyskaartin jäsen
pronssikypärä päässä ja paljastettu miekka kädessä.
Tähän huoneeseen Roman seuraaja jätti hänet, ja eräs hussolanteista
otti pitääkseen huolta hänestä. Nyt oli paavin nimityksen vuosipäivä,
ja pyhä isä vastaanotti juuri kardinaalien ja pappien tavanmukaisia
onnentoivotuksia. Viereinen huone oli valtaistuinsali ja sen takana oli
paavin yksityinen huoneisto.
Paavin seurueeseen kuuluva pappi tuli sanomaan, että isä Pifferi pyysi
Romaa astumaan erääseen etusaliin, ja Roma seurasi häntä viereiseen
kapeaan huoneeseen, jossa oli marmorinen pöytä ja paavin vaakunalla
koristettuja tuoleja. Tästä pienestä huoneesta vei käytävä pihalle ja
salainen tie paavin yksityiseen huoneistoon, ja siitä meni ovi myöskin
valtaistuinsaliin.
»Isä tulee tänne kohta», sanoi pappi, »eikä hänen pyhyytensä myöskään
viivy kauan.»
Roma, jota tietysti hiukan peloitti, koetti tyynnyttää itseään
kyselemällä yhtä ja toista paavista. Papin kasvot alkoivat loistaa. Hän
oli pieni mies, jolla oli punaiset posket ja vaaleanharmaat silmät, ja
hänen äänensä oli tavallisesti hiljainen, kunnioittavasti kuiskaava.
»Pyörryttääkö? Kyllä naiset joskus pyörtyvät — useinkin — ja melkein
aina he itkevät. Mutta pyhä isä on hellä ja suloinen.»
»Hän on varmaan pyhimys», sanoi Roma.
»Niin onkin. Hänen pyhimyksenkaltaista luonnettaan ei voi kyllin
kiittää. Ainoastaan Hän, jonka sijainen pyhä isä on maan päällä, voi
olla häntä pyhempi.»
Ovi valtaistuinhuoneeseen aukeni, ja sieltä näkyi sinipunertavaa
väriä ja kuului äänien hyminää. Pappi poistui, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä tuli palvelijan pukuun puettu mies koridorista sisään
kantaen hopeaista ruoka-astiaa.
»Tekö olette se neiti, jota pyhä isä lähetti hakemaan?»
Roma hymyili myöntäen.
»Minä olen Cortis — Gaetano Cortis — paavin kamaripalvelija ja minä
tietysti saan kuulla kaikesta.»
Roma hymyili taas ja kumarsi.
»Minä vien joka aamu kello kymmenen pyhälle isälle lautasellisen
lientä, mutta nyt se jäähtyy vallan.»
»Suuttuuko hän siitä?»
»Suuttuuko? Hän on enkeli eikä ikinä voi suuttua.»
»Kyllä hän varmaan on hyvä, koska kaikki niin sanovat.»
»Hän on täydellinen. Niin on. Ei hän suutu, vaikka joku menee hänen
huoneisiinsa hänen käyskennellessään puutarhassa. Minä menen sinne
koska tahansa ja saan ottaa mitä tahdon. Viime jouluna pari rikasta
amerikkalaista tahtoi saada yhden hänen patalakeistaan pelastaakseen
kuolevan miehen, ja siihen suostuttiin heti, kun pyysin. Äskettäin eräs
vanha englantilainen rouva pyysi yhtä pyhän isän sukkaa parantaakseen
luuvalonsa, ja senkin sain. Minä panin talteen hiukan pyhän isän
hiuksia, kun hänen tukkansa viimeksi leikattiin, ja jos kuulette, että
joku...»
Kamaripalvelijan kertomus keskeytyi, kun ovi avautui
valtaistuinhuoneeseen ja ruskeapukuinen munkki astui sisään. Se oli isä
Pifferi. Kun Roma näki hänet näin päivän valossa, tunsi hän heti saman
hyvännäköisen miehen, jonka hän oli huomannut paavin juhlakulkueessa.
Hänen kasvonsa olivat pehmeät, mutta valon kirkastamat, hänen valkoinen
partansa oli pitkä ja patriarkallinen, ääni lempeä ja liikkeet sulavat.
»Älkää nousko, tyttäreni», sanoi hän, ja suljettuaan oven
kamaripalvelijan jälkeen hän asettui istumaan vastapäätä Romaa.
»Kun tulitte luokseni ja uskoitte minulle asianne, lapseni, ja kun
minun oli vaikea rauhoittaa mieltänne, sanoin haluavani kertoa asianne
henkilölle, joka on minua viisaampi, ja kerroin sen paaville. Teidän
kohtalonne liikutti häntä, ja hän tahtoi nähdä teidät itse.»
»Mutta isä...»
»Älkää peljätkö, tyttäreni. Pius kymmenes on paavina juhlallinen
aina jäykkyyteen asti ja pitää omaa itseään kunniassa, koska hän on
Jumalan sijainen täällä, mutta ihmisenä hän on nöyrä, vaatimaton ja
ystävällinen. Unohtakaa, että hän on hallitsija ja paavi, ja ajatelkaa
häntä ainoastaan hellänä, rakastavana ystävänä. Kertokaa hänelle
kaikki. Älkää salatko mitään. Ja jos teidän täytyy paljastaa toistenkin
salaisuuksia, niin muistakaa, että paavi on Hänen edustajansa, joka
tietää kaikki salaisuutemme.»
»Mutta isä...»
»Mitä?»
»Hänen pyhyytensä jo saattaa minut pelkäämään.»
»Älkää sanoko niin. Hänen isällinen sydämensä ottaa osaa kaikkien hänen
lastensa suruihin.»
»Mutta hän on niin korkea, niin pyhä, niin yläpuolella maailmaa ja sen
kiusauksia...»
»Älkää sanoko niinkään, tyttäreni. Pyhä isä on ihminen hänkin. Hän
on jokaisen isä, ei ainoastaan siksi, että hän on erehtymätön, vaan
myöskin siksi, että hän tietää mitä synti ja anteeksianto on...
Kerronko teille hiukan hänen elämästään? Maailma tuntee sen ainoastaan
huhuna, mutta te saatte kuulla totuuden, ja kun olette sen kuullut,
menette hänen luokseen kuin lapsi isänsä luo ettekä pelkää enää.»