»Teidän ylhäisyytenne», sanoi Bruno, »tämä mies on viraltaan väärä
todistaja, ja hänet asetettiin viereiseen koppiin minua kiduttamaan
ja houkuttelemaan minua ystävieni kavaltamiseen. Minä en nähnyt hänen
kasvojaan enkä tiennyt ennenkuin jälestäpäin, kuka hän oli, ja siksipä
hän saattoi repiä minut kappaleiksi. Kun sydämeni vuoti verta rakkaan
pienen poikani kuoleman tähden — poika oli vain seitsenvuotinen, kun
hänet surmattiin siinä metelissä, teidän ylhäisyytenne — silloin hän
myrkytti mieleni vaimoani vastaan ja sanoi hänen karanneen Rossin
kanssa. Se oli valhe, mutta minut oli heikonnettu sekä raipoilla että
vedellä ja leivällä ja minä uskoin tuon valheen, sillä minä olin hullu
ja sieluni oli näännytetty ja kuollut. Saatuani selville, kuka tuo
mies oli, koetin peruuttaa syytökseni, mutta sitä ei minun sallita
tehdä. Teidän ylhäisyytenne, minä puhun totta. Jokaisen pitäisi puhua
totta täällä. Minä yksin olen syyllinen, ja jos olen syyttänyt ketään
muuta, anon sitä anteeksi Jumalalta. Mitä tuohon mieheen tulee, on hän
salamurhaaja, sen voin todistaa. Hän oli Lontoon lähetystössä, ja kun
hänet oli erotettu sieltä, saapui hän herra Rossin luo ja ilmoitti
hänelle aikovansa surmata pääministerin. Herra Rossi heitti hänet ulos
huoneesta, ja siitä tämä kaikki on alkanut.»
»Se ei ole totta», sanoi Minghelli punaisena kuin kukko.
»Eikö ole? Antakaa tänne risti, niin vannon, että tuo mies on
valehtelija», huusi Bruno.
Roma hengitti kovaa ja nousi ylös, mutta asianajaja Fuselli esti
häntä ja nousi itse, Kuudella lauseella hän lyhyesti kertoi, kuinka
Brunoa oli kohdeltu vankilassa, ja sanoi, että se oli samanlaista kuin
julmimpina tyranniuden aikoina, jolloin muutoin rehelliset miehet
saattoivat muuttua paholaisiksi pelastaakseen hallituksen ja olemassa
olevat laitokset sekä päästäkseen itse eteenpäin.
»Herra presidentti», huusi hän, »minä pyydän teitä ihmisyyden nimessä
lausumaan, että oikeudella Italiassa ei ole mitään tekemistä sellaisen
raakalaissysteemin kanssa, joka koettaa saada esille syytöksiä toista
vastaan herättämällä toisessa mustasukkaisuutta ja hakee oikeutta
herättämällä kostonhimoa».
Presidentti oli syvästi liikutettu. »Minä olen pyhästi luvannut
tämän kuvan alla» — hän osoitti pöydän yläpuolella olevaa kuvaa
— »tehdä oikeutta tässä asiassa ja olen viimeiseen saakka tekevä
velvollisuuteni».
Yleinen syyttäjä nousi taas ja pyysi saada esittää muutamia kysymyksiä
vangille.
»Sinä sanot todistaja Minghellin kertoneen, että vaimosi oli paennut
Rossin kanssa?»
»Niin kyllä, ja se oli valhetta, kuten kaikki muukin.»
»Kuinka tiedät, että se oli valhetta?»
Bruno ei vastannut, ja nuori upseeri veti esiin kirjeen salkustaan.
»Tunnetko herra Rossin käsialan?»
»Tunnenko oman kömpelön puumerkkini?»
»Onko tämä herra Rossin käsialaa?» sanoi upseeri antaen kirjekuoren
järjestyksenvalvojalle, joka näytti sen Brunolle.
»On», sanoi Bruno.
»Oletko varma siitä?»
»Olen.»
»Hyvä.»
»Sinä näet, että tämä kirje on osoitettu vaimollesi?»
»Näen. Mutta teidän on turha ruveta tuota jauhamaan. Kyllä minä
ymmärrän tarkoituksenne.»
»Et saa puhua noin hänelle, Rocco», sanoi presidentti. »Muista, että
hän on oikeuden edustaja.»
»Enkö saa? Sanokaa siis hänen kunnia-arvoisuudelleen, että minun
vaimoni ja Davido Rossi olivat kuin veli ja sisar, ja jokainen, joka
ajattelee pahaa siitä, on konna.»
Niin sanoen Bruno heitti kirjeen takaisin pöydälle.
»Etkö tahdo lukea sitä?»
»En! Se on toisen kirje, enkä minä ole mikään oikeuden edustaja.»
»Salli minun siis lukea se», sanoi virallinen syyttäjä ja ottaen
kirjeen kuoresta hän alkoi lukea kovalla äänellä:
»Rakkain Elena...»
»Se ei merkitse mitään», keskeytti Bruno, »he olivat kuin veli ja
sisar, senhän jo sanoin».
Yleinen syyttäjä jatkoi:
»Olen yhä vielä masentuneena surusta, pienen Giuseppemme kuolemasta.»
»Aivan niin! Niin Davido Rossi kirjoittaa. Hän rakasti poikaa kuin
omaansa. Jatkakaa!»
»... Meidän lapsemme — sinun lapsesi — minun lapseni, Elena.»
»Siinä ei ole mitään pahaa. Älkää koettako väärentää tuota», huusi
Bruno.
»Mutta nyt, kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa ehkä
vuosikausia, täytyy niiden esteiden väistyä, jotka tähän saakka ovat
estäneet sinua yhdistämästä elämääsi minun elämääni ja elämästä minun
tähteni niinkuin minä aina olen elänyt ainoastaan sinun tähtesi. Tule
siis luokseni armaani, lemmittyni...»
Sillä kohdalla Bruno, joka oli astunut askeleen eteenpäin joka sanalta,
sieppasi kirjeen yleisen syyttäjän kädestä.
»Seis! Älkääpäs lukeko mitään omasta päästänne!» huusi hän.
Ei kukaan estänyt, sillä jokainen tunsi, että tuon kärsineen miehen
piti saada toimia yksin. Roma kuuli huminan korvissaan ja hän tuskin
saattoi hallita itseään. Hämärästi hän tunsi omassa sydämessään saman
taistelun, jota Bruno taisteli sydämessään. Tuota siis paroni oli
tarkoittanut viitatessaan siihen, että Rossi ehkä oli ollut uskoton, ja
puhuessaan Rossin omalla käsialalla kirjoitetuista todistuksista.
Bruno, jonka katse kiirehti kirjeen yli, luki osia siitä ääneen
hätäisellä äänellä:
»Ja nyt kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa .... ehkä
vuosikausia... esteiden täytyy väistyä...»
Hän seisahtui, kohotti katseensa ja tuijotti ympärilleen. Hänen
kasvonsa olivat kamalasti muuttuneet. Sitten hän kääntyi taas
kirjeeseen ja luki katkonaisin lausein:
»Tule siis luokseni... armaani... lemmittyni...» Tähän saakka paha
henki oli kuiskannut Roman korvaan huolimatta hänen vastustuksestaan:
»Onko mahdollista, että sinun kärsiessäsi kaikkea sitä, mitä olet
kärsinyt hänen tähtensä, hän on lohduttautunut toisen naisen avulla?»
Mahdotonta! Kirje on väärennetty. Hän ei voinut uskoa sanaakaan siitä.
Mutta Bruno oli yhä vielä epäilyksen vallassa. »Katsokaa», sanoi hän
surkeasti. »Kun on saanut raippoja ja syönyt vettä ja leipää, menee pää
aivan sekaisin ja minä kuvittelen näkeväni semmoista...»
Paperi kahisi hänen kädessään, ja hänen hätäinen äänensä oli sortua.
Paitsi noita ääniä ja harjoittelevien sotamiesten astuntaa ei kuulunut
hiiskaustakaan huoneessa.
»Sinä et kuvittele ollenkaan, Rocco», sanoi yleinen syyttäjä. »Me
olemme kaikki pahoillamme sinun puolestasi, ja olen varma, että
oikeuden arvoisat valvojat säälivät sinua. Sinun toverisi, herrasi,
mies, jota seurasit ja johon luotit, on sinut pettänyt. Hän kavaltaa
ystävänsä, maansa ja kuninkaansa. Syytös, jonka teit vankilassa, on
tosi joka suhteessa. Minä neuvon sinua uudistamaan sen täällä ja
luottamaan majesteetin armoon.»
»Seis — vait! — Antakaa minun ajatella», huusi Bruno.
Roma koetti nousta, mutta ei voinut. Sitten hän koetti huutaa jotain,
mutta kieli tarttui hänen kitalakeensa. Murtuisiko Bruno viime hetkellä?
Bruno, jonka kasvot olivat vääntyneet tuskasta, alkoi nauraa hurjasti.
»Siis ystäväni on pettänyt minut, niinkö? Hyvä, minä kostan!»
Hän horjahti hiukan ja kirje putosi hänen käsistään, liehui hetkisen
ilmassa ja putosi parin askelen päähän maahan.
»Niin kautta taivaan — — minä kostan!» hän huusi ja nauroi taas.
Äkkiä hän seisahtui, nosti jalkansa, pisti kätensä saappaaseensa ja
seisoi sitten taas suorassa.
»Tiesin aina, että sellainen hetki kerran tulisi, jolloin olisin
pahassa ahdingossa, ja siitä syystä olin varustautunut apuneuvoilla,
jotta selviäisin. Tässä se on!»
Ennenkuin kukaan älysi mitä hän aikoi, oli hän vetänyt korkin kädessään
olevasta pienestä pullosta ja niellyt sen sisällyksen.
»Kauan eläköön Davido Rossi!» huusi hän ja heitti tyhjän pullon päänsä
yli.
Jokainen hypähti pystyyn. Liian myöhäistä! Kolmessakymmenessä
sekunnissa myrkky alkoi vaikuttaa, ja Bruno horjahti karabinieerien
syliin. Joku huusi lääkäriä ja toinen huusi pappia.
»Hyvä on», sanoi Bruno. »Jumala on hyvä, vanha pyhimys, joka pitää
huolen minun kaltaisestani raukasta.» Sitten hän alkoi laulaa:
»Haudat jo aukee
kuolleitten.
Nousevat haamut
marttyyrien!
»Kauan eläköön Davido Rossi!» hän huusi taas, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä hänet kannettiin ulos salista.
Tuossa metelissä jokainen oli tunkeutunut tuomarien osastoon. Kuuro
vanha vaimo, huivi riippuen hartioilla, väänteli käsiään huutaen:
»Jumala muistaa tämän.» Vanha garibaldilainen seisoi silmät himmeinä
sanomatta mitään. Roma, joka saattoi taas hallita itseään, katsoi
kirjettä, jonka hän oli nostanut lattialta.
»Herra presidentti», huusi hän, »tämä kirje ei ole herra Rossin
käsialaa. Se on väärennetty ja minä olen valmis todistamaan sen.»
Samassa yksi karabinieereistä palasi sanomaan, että kaikki oli lopussa.
»Kuollut», sanoivat kuulijat toinen toisensa jälkeen, monet vain suun
liikkein, mutta ei ääneensä.
Presidentti oli hyvin liikutettu. »Oikeudenistuntoa jatketaan toiste»,
sanoi hän, »ja minä otan Kaikkivaltiaan todistajaksi, että koetan
saada selville tämän asian ja syylliset rangaistukseen, olkootpa ketä
tahansa».