»Rakas Davido Rossi! — Sinä saat kaikesta tiedon ennenkuin tämä
kirjeeni saapuu sinulle. Sellaista oikeudenkäynnin häpeäpilkusta
sähkötetään aina ympäri sivistynyttä maailmaa. Bruno-raukka! Ei, ei
raukka — suuri, uljas, sankarillinen Bruno! Hän kuoli kuin vanha
roomalainen ja surmasi itsensä mieluummin kuin petti ystävänsä. Kun
he koettivat kiihoittaa hänen mustasukkaisuuttaan väärennetyllä
kirjeellä, hän huusi 'kauan eläköön Davido Rossi!' ja kuoli. Oh,
se oli ihmeellistä. Tuon hetken muisto tulee aina seuraamaan minua
kuin Jumalan suojeleva, vahvistava käsi. Tähän päivään asti en ole
ymmärtänyt, kuinka paljon ihmisluonto voi kantaa. — Se on taivaallista.
Mutta kuinka pieneksi ja kurjaksi tunnen itseni muistaessani, mitä
kaikkea ajattelin oikeussalissa tänä aamuna! Minä tosiaankin kärsin
samat tuskat kuin Bruno, samat epäilykset, saman epätoivon. Ja vielä
sittenkin, kun käsitin koko tuon valheen ja petoksen kurjan kudoksen,
pelkäsin, että Bruno ehkä lopulta kuitenkin sinut kavaltaisi.
Kavaltaisi sinut! Hänen äänensä, kun hän huusi nuo viimeiset sanansa,
yhä vieläkin kaikuu korvissani. Se oli voiton ääni — riemua kaiken
petoksen, kiusausten, mustasukkaisuuden ja oma itsensä voittamisesta.
Älä luule, Davido Rossi, että Bruno kuoli murtunein sydämin, äläkä
luule, että hän poistui maailmasta siinä uskossa, että sinä olit
hänet pettänyt. Olen varma, että hän tuli oikeussaliin tehdäkseen
juuri niinkuin hän teki. Koko tutkinnon ajan hänen olemuksessaan oli
jotain, mikä osoitti, että hänellä oli jotain tärkeätä mielessä.
Jokainen tunsi sen, ja tuomaritkin lakkasivat estämästä hänen
mielenpurkauksiaan. Tuo vanki-raukka vankilapuvussa, pörrötukkaisena
ja paljaskaulaisena, sai kaikki muut tuntumaan pieniltä ja
mitättömiltä. Hänen takanaan oli joku häntä mahtavampi. Se oli
kuolema. Muista hänen viimeistä huutoaan ja mitä hän sillä tarkoitti.
Hän tarkoitti uskollisuutta, rakkautta, uskoa, luottamusta. Hän tahtoi
sanoa: »Te olette masentaneet minut, mutta vähätpä siitä, minä uskon
häneen ja seuraan häntä viimeiseen asti.»
Tämä on vielä niin läheistä ja kamalaa, että se valtaa koko olentoni.
Mutta täytyyhän minun kertoa sinulle muistakin tapahtumista.
Tänä iltana seisoo _Tribune'ssa_, että Minghelli on vangittu. Se
on todellista vangitsemista tällä kertaa Lontoon lähetystössä
tapahtuneesta kavalluksesta eikä osanotosta tähän kamalaan juttuun.
Sillä lailla omaatuntoa vailla olevat viranomaiset vapautuvat
vaarallisista aseistaan, joita he eivät enää voi käyttää! Sinun
julistuksesi papeille on vaikuttanut syvästi. Se ilmestyi kello
kahdeksan aamulla. Katselin ikkunasta, kun nuori pappi lähestyi yhtä
julistustasi, joka oli kiinnitetty vastapäätä olevan kirkon seinään.
Katsoen oikealle ja vasemmalle, oliko ketään lähellä, hän kumartui
ja suuteli paperia. Kun tuntia myöhemmin katsoin sinne, oli julistus
revitty pois. Nähtävästi itse Vatikaanissakin on kaksi puoluetta,
vaikka huhutaan, että pyhä toimisto aikoo lähettää kirjelmän kaikille
piispoille, tuomiten »Ihmisten tasavallan» ja julistaen pannaan kaikki
katoliset koko maailmassa, jotka siihen kuuluvat.
Kuten näet asun täällä sinun huoneistossasi, mutta olen yhä vielä
yhteydessä »sisar Angelican» kanssa, eikä hän ole saanut enää yhtään
kirjettä vastatakseen. Minä koetan keksiä jos jonkinlaisia syitä sinun
vaitioloosi. Sinulla on paljon työtä, olet matkoilla, odotat oikeata
hetkeä, jolloin voit vastata minulle. Jos voisin vain ajatella niin,
olisin onnellinen! Mutta en voi pettää itseäni enää.
On ehkä luonnollista, että sinun on vaikeata antaa anteeksi minulle,
mutta voisit edes kirjoittaa pari riviä minulle päästääksesi minut
näistä epäilyksistä. Luullakseni tekisit sen, jos tietäisit, kuinka
kärsin. Sinun suuri sielusi ei voi kiduttaa minua. Tänä iltana tuntuu
taakkani melkein liian raskaalta kantaa, ja sydämeni on murtua. Nyt
on synkkä hetkeni, rakkaani, ja jos sanoisit, ettet ikinä voi antaa
minulle anteeksi, voisin helpommin sen käsittää ja kantaa. Olen ollut
äärettömän onnellinen siitä asti kun aloin rakastaa sinua ja olen aina
rakastava sinua, vaikka kadottaisinkin sinut, enkä koskaan voi surra
sitä, mitä on tapahtunut.
Koska en saa mitään uusia kirjeitä sinulta, luen vanhoja, ja minulla
on kirje, ainoastaan kahden kuukauden vanha, jossa puhut juuri
sellaisesta asiasta kuin minun. Saanko sanoa, mitä siinä lausut?
'Ja vaikkei hän ansaitsisikaan sitä (s.o. rakkauttasi ja
ystävyyttäsi), vaikka hänessä olisi, kuten sanot, syytäkin, kuka minä
olen, että tuomitsisin häntä ankarasti?... Minä vihaan tuota hirveätä
oppia, että mies muka voi parantaa menneisyytensä, mutta nainen ei
koskaan... Ja jos hän on syntiä tehnyt kuten minäkin, ja kärsinyt
kuten minäkin, rukoilen voimaa sanoakseni: »Koska minä rakastan häntä,
olemme me yksi ja me seisomme tai sorrumme yhdessä.»
Tuo on niin suloista, että tunnen onnea, kun kynäni saa piirtää nuo
rakkaat sanat, ja minä tunnen samaa nyt kuin sinä päivänä, jolloin
vanha pappi puhui hellästi minulle, kun olin tunnustanut, ja sanoi,
etten ole syntiä tehnyt ja ettei minulla ole mitään katumista. Enkö
ole koskaan kertonut sinulle siitä? Minun olisi pitänyt odottaa hänen
neuvoaan, ennenkuin ryhdyin mihinkään toimiin. Hän tahtoi puhua
kenraalinsa tai piispansa tai jonkun muun kanssa ja sitten lähettää
sanan minulle.
Mutta kaikki tuo on nyt ohi, ja kaikki riippuu sinusta. Yhdestä
asiasta saat olla varma, tapahtuipa mitä tahansa. Bruno on opettanut
minulle suuren opin, eivätkä sinun vihollisesi voi tehdä minulle
mitään, mikä minuun koskisi. He ovat koettaneet jo nöyryytystä,
köyhyyttä, mustasukkaisuutta ja häpeääkin. Ei ole muuta jäljellä kuin
kuolema. _Ja kuolemakin on tapaava minut uskollisena viimeiseen asti_.
Hyvästi!
Tyttö-raukkasi
_Roma_.»
Aamulla, kun tämä kirje oli kirjoitettu valmiiksi, eräs ylimyskaartin
upseeri tuli tapaamaan Romaa. Se oli kreivi de Raymond.
»Pyhä isä on lähettänyt minut», sanoi hän, »ilmoittamaan, että hän
pyytää tavata teitä».