Kello kahdeksan seuraavana aamuna Roma oli menossa St. Angelon linnan
pihalle, kun pääministeri vaunuissaan tuli häntä vastaan. Ajuri
seisahtui käskystä ja paroni astui ulos.
»Sinä näytät väsyneeltä, lapseni», sanoi hän.
»Minä olenkin väsynyt», vastasi Roma.
»Tuskin on kuukauttakaan kulunut ja niin paljon on tapahtunut!»
»Niin — se ei merkitse mitään.»
»Miksi sinun pitää kestää kaikki nuo kärsimykset? Roma, kun minä sallin
noiden onnettomuuksien kohdata sinua, tapahtui se ainoastaan siksi,
että oppisit ymmärtämään, mitä muut saattavat tehdä hyväksesi. Mutta
minä olen sama nyt kuin ennen, eikä sinun tarvitse muuta kuin ojentaa
kätesi, niin kiirehdin keventämään kohtaloasi.»
»Se on kaikki nyt myöhäistä. Ei maksa vaivaa puhua minulle samaan
tapaan kuin ennen puhuitte. Te puhutte nyt toiselle naiselle.»
»Omituinen salaisuus on naisen lempi! Nainen lähti kostamaan miehelle
tämän ilkeää panettelua, mutta rupesi itse saman miehen orjaksi! Jospa
tuo mies edes ansaitsisi tuon!»
»Hän ansaitsee sen!»
»Jos saisit kuulla, että hän ei ansaitse sitä — että hän on ollut
uskoton sinulle.
»Niin sanoisin, että se on valetta, kurjaa panettelua.»
»Mutta jos sinulla olisi todistus — hänen oman kätensä kirjoittama
todistus?»
»Hyvästi! Minun täytyy mennä.»
»Lapseni, mitä olen aina sinulle sanonut? Sinä luovut lopulta siitä
miehestä ja täytät ensimmäisen aikomuksesi.»
Syvästi kumartaen ja tuskin huomattavasti hymyillen paroni kääntyi
avonaista vaununovea kohti. Roma punastui suuttuneena ja läksi pois,
mutta myrkytetty nuoli oli sattunut hänen sydämeensä.
Sotaoikeus oli aloittanut istuntonsa. Piletti, jota Roma näytti ovella,
antoi hänelle oikeuden astua siihen osaan salia, jossa asianajajat
istuivat. Asianajaja Fuselli teki tilaa hänelle vieressään. Oli
hetken äänettömyys, ja hänen tulonsa herätti huomiota. Tuomarit
nojatuoleissaan vihreällä vaatteella peitetyn, hevoskengän muotoisen
pöydän ympärillä nostivat katseensa asiakirjoistaan, ja puuaitauksen
takaa, missä yleisö istui, kuului kuiskauksia. Eräät kasvot olivat koko
ajan kääntyneet Romaan, mutta hän ei uskaltanut ensin luoda katsettaan
sinne päin. Siellä oli vanki puettuna vangin pukuun ja istuen kahden
karabinieerin välissä.
Sihteeri luki syytöksen. Brunoa ei syytetty ainoastaan osanotosta
helmikuun ensimmäisen päivän meteleihin, vaan myöskin siitä, että hän
kuului seuraan, jonka tarkoituksena oli hallituksen väkivaltainen
kukistaminen. Se oli pitkä asiakirja, ja sihteeri luki sen hitaasti
eikä aivan selvään. Tuomioistuimen juhlallisessa hiljaisuudessa toiset
äänet tunkeutuivat tämän synkän huoneen paksujen hiekkakiviseinien
läpi. Silloin tällöin kuului sotamieskomppanian yksitoikkoinen astunta,
kun se marssi pihamaalla, sekä upseerin kovaääniset komentosanat.
Ilmassa oli selvä sotilastunnelma. Paitsi asianajaja Fusellia oli
jokainen virkamies täällä univormussa. Muutamilla oli olkalaput,
toisilla oli kunniamerkkejä. Erilaiset hihanauhat, punaiset, kultaiset,
siniset, osoittivat eri arvoasteita ja eri rykmenttejä.
Kun syytös oli loppuun luettu, nousi yleinen syyttäjä esittämään
syytöstä ja mainitsemaan ne lakipykälät, joiden nojalla syytetyn rikos
oli tuomittava. Hän oli nuori ratsuväen kapteeni, jolla oli levottomat
silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hänen pitkä viittansa riippui
tuolin selkämyksellä, hänen valkoiset hansikkaansa olivat pöydällä
hänen vieressään, ja hänen miekkansa kilahti, kun hän teki siroja
liikkeitä käsillään. Hän oli hyvä puhuja, joka mielellään käytti
kauniita sanoja ja nähtävästi koetti kaikin voimin voittaa tuomarit
puolelleen.
»Kunnioitettavat herrat tuomarit», aloitti hän ja jatkoi sitten
lausuen imarruslauseen kuninkaalle, muutamia kauniita sanoja
pääministerille, kiitoksen armeijalle ja lopuksi ivallisen kuvauksen
siitä suunnitelmasta, joka tahdottiin asettaa olevien olojen sijaan.
Mitä masentavimpana syytöksenä tuota hurjaa aatetta vastaan, joka oli
aiheuttanut nuo onnettomat metelit, oli juuri sen mieletön päämaali.
Yleinen tasavalta, perustettuna isämeidän-rukouksessa lausutuille
periaatteille! Valtaistuimet, armeijat, laivastot, valtakuntain rajat,
kansallisrajat, kaikki hävitettävät! Miten helppoa! Miten viatonta!
Mutta voi, kuinka mieletöntä! On täydellisesti unohdettu kaikki
valtiotalouden ja kansainvälisten lakien periaatteet ja kaikki vaistot
ja taipumukset, jotka ikipäiviksi ovat syöpyneet ihmissydämiin!
Muutamien pienten sivuhyppäysten jälkeen, joilla saatiin toiset
upseerit nauramaan ja jotka kohottivat hymyn tuomarien huulille, tämä
suurenmoinen henkilö pyyhki komeita viiksiään silkkisellä nenäliinalla
ja siirtyi Brunon asiaan. Tuo onneton mies ei ollut niitä suurimpia
rikoksellisia, jotka älykkyydellään ovat johtaneet tietämättömiä
joukkoja. Hän oli ymmärtämätön ja ehkä hiukan alkoholiin menevä raukka,
joka kaukana viinipuodista ja univormuun puettuna varmaan olisi
oivallinen soturi. Hän oli noita ihmiskoiria, jotka ovat tyypillisiä
meille. Hänen poliittinen oppinsa sisälsi yhden ainoan sanan — Rossi.
Nuori soturi ei tahtonut vaatia ankaraa rangaistusta sellaiselle
harhaan johdetulle olennolle, mutta hän pyysi tuomioistuinta pitämään
tätä sellaisena asiana, jonka avulla voitaisiin hankkia todistuksia
noita kamalia, ehkäpä mielisairaita (Lombroson tutkimukselle sopivia)
henkilöitä vastaan, jotka aina kiihoittavat kansaa vastustamaan
kuningasta, hallitusta ja valtakunnan johtavia miehiä.
Miekka kilahti taas, kun nuori soturi istui. Silloin Roma ensimmäisen
kerran katsahti Brunoon. Brunon suuret, karkeat kasvot osoittivat
ylenkatsetta, ja oli miten oli, tuo »ihmiskoira» vangin vaatteissa
sotamiesten keskellä saattoi komean upseerin näyttämään pieneltä
sylirakilta vain.
»Bruno Rocco, nouse ylös», sanoi presidentti. »Sinä olet roomalainen,
eikö niin?»
»Niin olen — Rooman roomalainen», vastasi Bruno.
Todistajat kutsuttiin esiin. Ensin tuli eräs karabinieeri todistamaan,
että Bruno oli ollut hurjan väkivaltainen. Sitten tuli toinen
karabinieeri ja vielä kolmas ja neljäs todistamaan samaa asiaa. Kun
kaikki karabinieerit olivat sanoneet sanottavansa, kysyi presidentti,
oliko vangilla mitään kysyttävää todistajilta.
»Ei mitään. Heidän kertomuksensa on tosi. Minä myönnän sen», vastasi
Bruno.
Vihdoin hän kävi kärsimättömäksi ja huusi: »Minä myönnän sen,
kuuletteko? Mitä te sitä asiaa enää jauhatte?»
Seuraava todistaja oli poliisipäällikkö. Commendatore Angelelli oli
kutsuttu todistamaan, että syy meteleihin ei ollut leivän kalleudessa,
vaan siinä, että oli muodostettu kapinallisia yhdistyksiä, joista
»Ihmisten tasavalta» epäilemättä oli voimakkain ja myrkyllisin. Tämä
vanki ei kuitenkaan kuulunut johtaviin henkilöihin, ja poliisi tunsi
hänet ainoastaan parlamentinjäsen Rossin uskollisena koirana.
»Tuo mies on hullu. Miksi ette jatka oikeusjuttua?» huusi Bruno.
»Vaiti!» huusi järjestyksen valvoja, mutta vanki nauroi vain ääneen.
Roma katsoi taas Brunoon. Brunossa oli jotain omituista, ennen
tuntematonta, ei ainoastaan vastustamishalua, vaan jotain kamalaa,
hirveätä.
»Francesca Maria Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja Brunon
vaimon vanha, kuuro äiti tuotiin esille. Hänen päässään oli kirjava
huivi, kuten tavallisesti, ja kaksi huivia hartioilla. Koska hän oli
vangin sukulainen, ei hänen tarvinnut vannoa.
»Nimenne ja isänne nimi?» sanoi presidentti.
»Francesca Maria Mariotti», vastasi eukko.
»Minä kysyin isänne nimeä.»
»Seitsemänkymmentä viisi, teidän armonne.»
»Minä kysyin isänne nimeä.»
»Ei yhtään ainoata, teidän armonne.»
Eräs karabinieeri selitti, että vaimo on melkein kuuro, minkä jälkeen
presidentti, hiukan hermostuneena kysymyksiensä synnyttämästä naurusta,
käski viedä hänet pois.
»Tommaso Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja garibaldilainen
astui esiin, puettuna tavalliseen punaiseen paitaansa.
»Tommaso Mariotti», sanoi presidentti alustavien kysymysten jälkeen,
»te olette ovenvartijana Piazza Navonalla ja voitte sanoa, ovatko
poliittiset yhdistykset pitäneet kokouksia siellä, onko tämä syytetty
ottanut osaa niihin ja kutka olivat noiden kokousten johtajia.
Vastatkaa siis ensin, pidettiinkö koskaan kokouksia siinä talossa?»
Vanha mies käänsi hattua kädessään eikä vastannut.
»Vastatkaa. Me emme voi istua tässä koko päivää tyhjin toimin.»
»Tämä on ikuinen kaupunki, teidän armonne — kyllä aikaa riittää», sanoi
vanha mies.
»Vastatkaa heti presidentille», sanoi järjestyksen valvoja. »Ettekö
tiedä, että hän voi rangaista teitä, ellette vastaa?»
Silloin garibaldilaisen silmät kostuivat ja hän katsoi tuomareihin.
»Kenraalit», sanoi hän, »minä olen vanha mies, joka en kelpaa enää
paljoon, mutta kerran olin soturi minäkin. Olin yksi 'tuhatmiehisen
joukon tuhannesta urhoollisesta', kuten meitä sanottiin, ja vuodatin
vertani maani tähden. Nyt olen jo ikäloppu, ja päiväni ovat luetut.
Älkää pyytäkö minua pilaamaan niitä toverini pettämisellä.»
»Seuraava todistaja», sanoi presidentti, ja samassa puoleksi
tukahdutettu ääni syytetyn penkiltä huusi:
»Miksi per — te ette jatka syytöstä?»
»Vanki», sanoi presidentti, »jos yhä jatkat näitä keskeytyksiä, lopetan
tutkinnon ja lähetän sinut piiskattavaksi.»
Bruno vastasi nauramalla. Presidentti, joka oli kalju päinen,
paksuleukainen mies, katsoi häneen tarkasti hetken ja sanoi sitten
apulaisineen:
»Jatkakaa.»
Seuraava todistaja oli Regina Cœlin tirehtööri. Hän kertoi, että
vanki oli tehnyt tunnustuksen, joka oli kirjoitettu muistiin. Siinä
tunnustuksessa sanottiin, että parlamentinjäsen Davido Rossi oli
varsinaisena syynä siihen rikokseen, josta muita syytettiin.
Kun tunnustus oli luettu, kysyi presidentti vangilta, oliko hänellä
mitään kysyttävää todistajalta, mihin Bruno vastasi kovalla äänellä:
»Tietysti minulla on. Sitähän minä olen tässä odottanut koko ajan.»
Hän oli noussut seisomaan, potkaissut kumoon tuolin, joka oli hänen
edessään, ja pannut käsivarret ristiin rinnalleen.
»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »lähettikö hän minua hakemaan myöhään
illalla luvaten minulle anteeksiannon, jos pettäisin Davido Rossin.»
»Se ei ollut niin», sanoi tirehtööri. »Minä ainoastaan neuvoin häntä
lopettamaan turhan vaitiolonsa, josta ei olisi muuta hyötyä kuin
vankeuden pidennys hänelle, kun hän taasen puhumalla totta voisi
pelastaa itsensä ja palvella oikeutta.»
»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »eikö se tunnustus, josta hän puhuu,
ollut hänen oma sanelemansa».
»Vanki», sanoi tirehtööri, »teki tunnustuksensa vapaaehtoisesti, ja
minä nousin leposijaltani kuullakseni hänen kiireellistä asiaansa».
»Kysykää häneltä, sanoinko sanaakaan Rossia vastaan.»
»Vanki oli kertonut asiasta eräälle toiselle vangille, ja samat asiat
kirjoitettiin paperille ja allekirjoitettiin.»
Asianajaja Fuselli pyysi sanavuoroa. »Onko siis ymmärrettävä, että
tirehtööri, joka saneli tämän tunnustuksen, ei ole kuullut mitään
syytetyltä itseltään?»
Tirehtööri epäröi, änkytti ja vihdoin myönsi, että asia oli
niin. »Oikeudenharrastus johti minua», sanoi hän, »minä toimin
velvollisuudentunnosta».
»Tuo mies piti minua vedellä ja leivällä», huusi Bruno, »hän sulki
minut rangaistuskoppiin ja kidutti minua pakkopaidassa, kunnes
kärsimyksen! olivat kuin Kristuksen kärsimykset, ja kun hän oli
heikontanut ruumiini ja turmellut sieluni, hän saneli tuon syytöksen
rakkainta ystävääni kohtaan, ja tiedottomat sormeni kirjoittivat sen
alle».
»Älä huuda niin kovaa», sanoi presidentti.
»Minä huudan niin kovaa kuin tahdon», sanoi Bruno, ja jokainen
kääntyi katsomaan häneen. Oli turha vastustaa häntä. Salainen ääni
tuntui sanovan, ettei mikään voima maan päällä voi järkyttää tuossa
mielialassa olevaa miestä.
Seuraava todistaja oli päävartija. Hän todisti olleensa läsnä, kun
tunnustus tehtiin, kertoi, että se tehtiin vapaaehtoisesti ja että
syytettyä ei millään lailla pakotettu.
»Kysykää häneltä», huusi Bruno, »eikö hän sunnuntaina, kun menin hänen
luokseen peruuttaakseni tunnustuksen, kieltänyt minulta oikeutta
siihen».
»Se ei ole totta», sanoi todistaja.
»Sinä valehtelija!» huusi Bruno. »Sinä tiedät, että se on totta,
ja kun sanoin, että sinä pakotat minua saattamaan viattoman miehen
hirsipuuhun, iskin sinua samalla nyrkilläni, ja siitä on merkki
otsassasi vielä nytkin. Tuossa se on nyrkkini jälki punaisena kuin
kardinaali, vaikka muu osa kasvoista on valkoinen kuin paavi.»
Presidentti ei enää yrittänytkään hillitä Brunoa. Miehen kasvoissa oli
jotain, jota ei voinut epäillä. Se oli oikeuden raivoisa ilme.
Päävartija jatkoi kuulleensa, että Rocco oli ilmoittanut tärkeitä
asioita eräälle toiselle vangille.
»Missä tämä toinen vanki on? Onko hän oikeuden saatavissa?» kysyi
presidentti.
»Pelkään, että hänet on jo päästetty vapaaksi», sanoi todistaja,
jolloin Bruno nauroi ääneen ja osoittaen erästä yleisön seassa istuvaa
henkilöä huusi:
»Tuossa hän on — tuossa! Tuo keikari, jolla on mansetit ja kaulus
kaulassa. Hänen nimensä on Minghelli.»
»Kutsukaa hänet esiin», sanoi presidentti, ja Minghelli sai vannoa
valansa ja tulla todistamaan.
»Te olitte vielä äskettäin vankina Regina Geelissä ja olette nyt
vapautettu toimittamienne yleisten palvelusten tähden?»
»Se on totta, teidän ylhäisyytenne.»
»Se on valetta!» huusi Bruno.
Minghelli nojautui todistajain penkkiin, siveli pieniä viiksiään ja
kertoi kertomuksensa. Hän oli asunut viereisessä kopissa ja puhunut
vangin kanssa vankien tavalliseen tapaan. Syytetty oli puhunut eräästä
suuresta miehestä ja eräästä suuresta puuhasta, jota tuo suuri mies oli
mennyt valmistamaan Englantiin. Hän oli ymmärtänyt, että tuo suuri mies
oli parlamentinjäsen Rossi ja tuo suuri puuha tarkoitti vallankumousta
ja kuninkaan surmaamista.
»Mokoma papin poika», huusi Bruno, »sinä valehtelet!»
»Bruno Rocco», sanoi presidentti, »älä kiihdy. Olet lain suojeluksessa.
Tyynny ja kerro meille itse sanottavasi.»