Tuoreita munia ja vihanneksia tuotiin Brunolle aamiaiseksi seuraavana
aamuna, mutta hän ei voinut syödä. Oli lauantai. Sunnuntaina kello
yksitoista pappi tuli pitämään messua ja kuulemaan tunnustuksia.
Alttari vedettiin esiin seinän luota kappelissa ja asetettiin keskelle
pyöriötä, niin että sen saattoi nähdä jokaisesta koridorista tuossa
pyörän muotoisessa vankilassa. Sitten koppien ovet avattiin noin kuusi
tuumaa ja lujitettiin rautahaalla. Siten vangit kopeistaan saattoivat
nähdä papin.
Se oli liikuttava näky. Kuinka säälien Jumalan silmä lieneekään tuota
katsonut. Raollaan olevien ovien läpi näkyi polvistuvia olentoja,
päät kumarassa. Kaksitoistasataa ihmishylkyä elämän mereltä, ihmisiä,
jotka eivät voineet nähdä toisiaan, vaan jotka kaikki loivat
katseensa valaistua alttaria kohti. Aurinko paistoi ulkomaailmaan ja
katto-ikkunan läpi eksynyt säde valaisi pyhän savun pilviä, jotka
kohosivat ylöspäin.
Bruno nojautui oveen ja koetti seurata messua. Ensin se oli hänelle
mahdotonta. Hän näki, että siunattiin, mutta ei voinut kumartaa
päätään. Hän oli aivan kuin ihminen, joka on kadottanut jotain eikä
tiedä mitä. Hän oli kadottanut sielunsa.
Evankeliumin jälkeen seurasivat rukoukset, jotka pappi lukee yhdessä
seurakunnan kanssa. Vankien äänet hymisivät Brunon korvissa kuin
etäisen aallon kohina rannalla, ja hänen sisässään alkoi liikkua
jotain, mikä ennen on nukkunut. Nuo samat sanat, jotka hän oli lausunut
niin usein, mutta joita hän ei ollut sen enempää ajatellut ennen tätä
hetkeä, nuo ylevät sanat, joilla hänen näkymättömät toveri-raukkansa
anoivat taivaan armoa, kaikuivat nyt hänelle vallan uusina sisällöltään.
»Pyhä Kuningatar, Armias Äiti, elämämme, onnemme, toivomme. Sinun
edessäsi itkemme me Eevan eksyneet lapset, sinulle huokaamme, sinulle
vaikeroimme tässä kyynelten laaksossa... Oi armollinen, oi rakastava,
oi suloinen Neitsyt Maria. Amen.»
Bruno vaipui polvilleen peittäen kasvonsa ja puhjeten itkuun.
Kello kaksitoista ruoanjakaja toi hänelle lammaspaistia ja
munakastiketta liemen asemesta, mutta hän ei voinut nytkään syödä.
Kello puoli kolme kuului taas paljon askeleita koridorista. Nyt oli se
päivä kuussa, jolloin vieraita sai tulla vankilaan ja vangit vietiin
tapaamaan omaisiaan. Brunon hämmästykseksi vartija tuli sanomaan, että
eräs ystävä tahtoi puhutella häntä. Viivytellen ja muristen vastaan
Bruno läksi vastaanottohuoneeseen.
Regina Cœlin vastaanottohuone on rakennettu rottaloukun tapaan. Se on
soikea huone, jaettu kolmeen osaan rautaristikoilla, jotka tekevät
ne häkkien näköisiksi. Keskiosassa päivystää aseilla varustettu
päävartija, joka kulkee siinä edestakaisin. Vankilan puoleinen osasto
on jaettu moneen kapeaan kopukkaan, joissa jokaisessa oli yksi vanki,
ja maailman puoleinen osasto oli jaettu yhtä moneen kopukkaan, kussakin
yksi vieras.
Kun Bruno astui tähän huoneeseen, menivät hänen korvansa lukkoon tuosta
melusta. Kolmekymmentä vankia ja yhtä monta heidän tuttavaansa koetti
puhua yhtaikaa keskiosasten poikki, missä vartija kulki edestakaisin.
Kukin vanki- ja tuttavapari sai keskustella viisitoista minuuttia, ja
kukin huusi minkä jaksoi saadakseen äänensä kuulumaan muiden yli.
Päästyään kopukkaansa Bruno näki kasvot vastaavassa kopukassa kahden
rautaristikon toisella puolella. Hetken kuluttua hän tunsi vieraansa.
Se oli Donna Roma. Bruno ei virkkanut mitään hänelle eikä Donna
Romakaan yrittänyt puhua. Sitten Bruno näki, että neiti sanoi jotain
vartijalle, joka teki kunniaa ja poistui.
Henkinen ja ruumiillinen tympeytyminen oli vallannut Roman, kun
hänet tuotiin tähän paikkaan. Kestettyään muutamia minuutteja tuota
helvetillistä melua hän oli pyytänyt saada tavata tirehtööriä. Sana oli
viety yläkertaan, ja tirehtööri tuli alas puhumaan hänen kanssaan.
»Pitäisikö minun puhua ystäväni kanssa tässä paikassa ja tällaisissa
oloissa?» kysyi Donna Roma.
»Tämä on tavallinen paikka ja olosuhteet ovat myös tavalliset», vastasi
tirehtööri.
»Ellei teillä ole valtaa antaa minun puhua hänen kanssaan
toisessa paikassa ja toisenlaisissa oloissa, täytyy minun kääntyä
sisäasiainministerin puoleen.»
Tirehtööri kumarsi. »Se on tarpeetonta», sanoi hän. »Täällä on huone,
jota erikoistapauksissa saadaan käyttää», ja kutsuttuaan luokseen
vartijan tirehtööri antoi hänelle tarvittavat ohjeet. Tirehtööri oli
hyvä mies, mutta huonon järjestelmän kietoma.
Pari minuuttia myöhemmin Roma oli Brunon kanssa pienessä huoneessa
kahden kesken, vain kaksi vartijaa seisoi oven edessä. Romaa
kauhistutti Brunossa tapahtunut muutos. Hänen poskensa, jotka ennen
olivat olleet pulleat ja punakat, olivat nyt kalpeat ja kuopalla. Lyhyt
harmahtava parta peitti hänen leukansa, ja ennen niin avomieliset ja
iloiset silmät olivat tuikeat ja hapuilevat. Kuusi vankilassa vietettyä
viikkoa oli tehnyt Brunosta toisen miehen, ja kuten koira, jonka
sairaus ja huono hoito on muuttanut, hän tunsi sen ja murisi.
»Mitä te tahdotte minusta?» sanoi hän vihaisesti, kun Roma katsoi
häneen ääneti.
Roma punastui ja pyysi anteeksi, ja silloin Brunon leuka vavahti ja hän
käänsi päänsä pois.
»Toivon että sait kirjeeni, jonka lähetin sinulle, Bruno?»
»Milloin? Minkä kirjeen?»
»Päivää jälkeen vangitsemisesi. Siinä sanoin, että sinun omistasi ja
rakkaistasi pidetään huolta.»
»Ja pidettiinkö heistä huolta?»
»Pidettiin. Siis sinä et saanut sitä?»
»Minä jouduin rangaistuskoppiin heti.»
»Minä maksoin myöskin erityisestä kopista sekä ruoasta ja valosta. Etkö
ole saanut niitäkään?»
»En. Olen ollut vedellä ja leivällä melkein koko ajan.»
Brunon jäykkyys alkoi sulaa, ja hän näytti alkavan kiihtyä. Roma loi
suuret, tummat silmänsä häneen sanoen lempeällä äänellä:
»Bruno-raukka! Ei ole kumma, että he ovat saaneet sinut sanomaan jos
jotakin.»
Brunon leuka vapisi entistä enemmän. »Siitä ei maksa vaivaa puhua»,
sanoi hän.
»Herra Rossi tuntee ensimmäisenä myötätuntoa sinua kohtaan.»
»En tahdo puhua siitä, kuulkaa.»
»Ah, Bruno, älä petä itseäsi.»
Hän käänsi päätään ja katsoi säälien Romaan. »Hän ei tiedä mitään»,
ajatteli hän. »Miksi minä kertoisin hänelle. Hän on oikeastaan samassa
asemassa kuin minäkin. Sama suru koskee häntäkin. Hän on ollut hyvä
minulle. Minä tuottaisin hänelle kärsimystä?»
»Jos he ovat kertoneet sinulle valheita kiihoittaakseen
mustasukkaisuuttasi ja herättääkseen kostonhimoa...»
»Missä on herra Rossi?» keskeytti hänet Bruno jyrkästi.
»Englannissa.»
»Entä Elena?»
Bruno pudisti pää-parkaansa ikäänkuin osoittaakseen, että hän kyllä
tiesi, ja hetken verran hänen tympeytyneet aivonsa tunsivat ylpeyttä
viisaudestaan.
»Oli väärin, että Elena pakeni ilmoittamatta minne hän menee, ja herra
Rossi on hyvin levoton hänen kohtalostaan.»
»Te uskotte niin?»
»Tietysti uskon.»
Nuo sanat saattoivat Brunon horjumaan, ja hän tunsi itsensä
pikkumaiseksi ja vähäpätöiseksi tuon naisen rinnalla. »Jos hän voi
luottaa heihin, miksi minä en voi?» ajatteli hän. Mutta hetken perästä
hän hymyili säälivää hymyään ja sanoi varmasti »Te ette tiedä, Donna
Roma. Mutta _minä_ tiedän, ja minua he eivät petä. Eräs toveriparka
täällä — vanki — hän tekee työtä virallisessa lehdessä ja tietää kaikki
— hän kertoi minulle kaikki.»
»Mikä hänen nimensä on?»
»N:o 333, rangaistusvanki. Hän asui viereisessä kopissa.»
»Etkö koskaan nähnyt hänen kasvojaan?»
»En, mutta hänen äänensä kuulin, ja olen aivan varma, että olen sen
kuullut jossakin ennen.»
»Oliko se Charles Minghellin ääni?»
»Charles Mingh...»
»Aika on lopussa», sanoi toinen ovella olleista vartijoista.
»Bruno», sanoi Roma nousten, »minä tiedän, että Charles Minghelli,
joka nyt on poliisilaitoksen palveluksessa, on ollut tässä vankilassa
vangiksi puettuna. Minä tiedän myöskin, että sen jälkeen kun hänet
erotettiin Lontoon lähetystöstä, hän pyysi herra Rossin apua
surmatakseen pääministerin.»
Bruno puristi päätään käsillään ajatellen pelkurimaisuuttaan ja
alhaista käytöstään.
»Oikealle!» huusi vartija, ja vanki läksi astumaan vallan ymmällään.
Roma seurasi häntä pihan poikki, mutta Bruno ei kohottanut päätään,
ennenkuin he olivat ennättäneet rautaportille. Sitten hän katsoi
Romaan, pyöreät silmät täynnä kyyneliä, mutta myöskin täynnä tulta, ja
kohottaen käsivarttaan hän huusi päättävästi:
»Hyvä on, sisar! Jättäkää se minun asiakseni! Kyllä minä sen hoidan!»
»Veljeni», vastasi Roma, »kerro kaikki».
Yksityisellä vastaanottohuoneella oli eräs paha puoli. Jokainen sana,
joka siellä lausuttiin, kerrottiin heti tirehtöörille. Myöhemmin samana
päivänä tirehtööri kirjoitti kuninkaalliselle komissaarille:
»Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, että Rocco on koettanut tehdä
tyhjäksi koko todistuksensa. Sanoin, ettei se käy laatuun, ja
hän raivosi päävartijaa vastaan. Mutta oikeudentunnon pakosta on
velvollisuuteni sanoa teille, että pelkään olleeni harhaluulossa
ja että minun käskyjäni on väärin tulkittu, enkä voi pitää itseäni
vastuunalaisena siitä asiapaperista, jonka lähetin teille.»
Komissaari lähetti tämän kirjeen sisäasiainministerille, joka heti
kutsutti poliisipäällikön luokseen.
»Commendatore», sanoi paroni, »mistä syystä nuori Charles Minghelli
erotettiin Lontoon lähetystöstä?»
»Häntä epäiltiin kavalluksesta, teidän ylhäisyytenne.»
»Hänen vangitsemisensa päätettiin, mutta sitä ei koskaan pantu toimeen.»
»Niin on. Meillä on vielä vangitsemiskäsky virastossamme...»
»Commendatore!»
»Teidän ylhäisyytenne?»
»Ne paperit, jotka otettiin takavarikkoon kotitarkastuksessa
parlamentinjäsen Rossin ja hänen palvelijansa Brunon luona, ovat
uudestaan läpikäytävät — toimittakoon Charles Minghelli sen.
Ymmärrättekö?»
»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»
»Antakaa hänen tarkastaa, eikö sieltä löytyisi kirjettä Rossilta Brunon
vaimolle — ymmärrättekö?»
»Ymmärrän.»
»Jos semmoinen kirje löytyy, on se huomenna lähetettävä aliprefektille
lisätodistukseksi huomispäivän tutkintoa varten, jolloin pääsyyttäjän
tulee lukea se ääneen vangille.»
»Se toimitetaan, teidän ylhäisyytenne.»