Oli kolmas päivä metelin jälkeen. Battitorit olivat käyneet
ensimmäisellä yökäynnillään, ja Bruno oli vielä valveilla. Hän odotti
koputusta viereisestä kopista. Se kuului vihdoin vallan hiljaa:
»Oletteko siellä?»
»Olen.»
»Piiskasivat, niinkö?»
»Ei tee mitään! Kerran saavat sen maksaa.»
»Oletteko kuullut uutista?»
»Mitä?»
»Rossi on paennut.»
»Paennut?»
»Paennut Englantiin... Tosi... Tämän päivän lehdissä. Koko vankila
tietää sen.»
»Mutta juuri siihen mieheen luotin...»
»Sitä arvelin.»
»Kuka hautaa nyt poika-parkani?»
»Kunnan hautaajat pitävät siitä huolen.»
Käytävästä kuuluvat askeleet keskeyttivät koputukset, ja keskustelu
lakkasi. Bruno ei nukkunut. Katkerat, synkät ajatukset valtasivat hänen
mielensä, ja hän käveli edestakaisin pimeässä. Vähää jälkeen kello 5:n
naapuri koputti taas.
»Ei ollut kaunista, että Rossi lähti.»
»Hyvä se oli. Hyvä, että pääsi pakoon.»
»Mitenkä pakoon? Parlamentinjäsenenä hän ei ollut missään vaarassa. Muu
syy siihen lienee ollut.»
»Mikä muu syy?»
»Itse tiedätte kai parhaiten. Joku nainen?»
»Eikö mitä.»
»Kuulin semmoista. Säälin teitä, hyvä mies. Voinko auttaa teitä
mitenkään? Tahdotteko uutisia ulkoa?»
»Tahdon. Missä vaimoni on ja onko hänellä millä elää ja miten
hautajaiset suoritettiin?»
»Otan selkoa siitä... Nyt kuuluu Jumalan ääni.»
»Jumalan ääni» oli kello, joka ilmaisi yhdeksän lyönnin ja leivän sekä
veden jakamishetken.
Myrkky oli syöpynyt Brunon sieluun, ja alhaisia ajatuksia Elenasta
alkoi hiipiä hänen mieleensä. Kello yksitoista vartija tuli sanomaan,
että joku tahtoi kysellä hänen asiaansa. Se oli asianajaja Napoleon
Fuselli. Bruno tapasi hänet virastossa pyöreän pihan luona. Siellä oli
ovessa soikea lasilevy, ja koko ajan keskustelun kestäessä vartija
kulki edestakaisin oven ulkopuolella, katsoen tuontuostakin huoneeseen.
»Minua on pyydetty puolustamaan teitä.»
»Kuka on pyytänyt?»
»Donna Roma, teidän entinen emäntänne.»
Mutta myrkky oli tehnyt tehtävänsä, ja Brunon sielu oli täynnä
epäluuloa. Miksi Donna Roma? Tahtooko hän saada hänet, Brunon,
vankilasta pois vahtimaan Elenaa? Asianajaja ei saanut mitään selville
hänestä.
»Minä tulen uudestaan tapaamaan teitä», sanoi asianajaja, ja Bruno
vietiin takaisin koppiinsa. Siellä hän hautoi ajatusta, joka oli
syöpynyt hänen mieleensä, kunnes jokainen hellä sana, jonka Rossi oli
lausunut Elenalle, johtui hänen muistiinsa. Hän vihasi itseään pahojen
ajatustensa tähden, mutta hän ei voinut ajaa niitä pois. »Minä olen
hullu, he ovat kuin veli ja sisar», sanoi hän itselleen, mutta se ei
rauhoittanut häntä. Sinä yönä koputus kuului taas.
»Nukutteko?»
»En.»
»Kuulin uutisia ulkoa.»
»Älkää puhuko. Olen kuullut kylliksi.»
»Hyvä. Paras on ottaa asia semmoisenaan.»
»Mikä?»
»Vaimo on kadonnut.»
Bruno ei koputtanut vastaustaan. Hän huusi.
»Elena!»
»Vaiti! Tahdotteko mennä rangaistuskoppiin?»
»Mitä sanoitte?»
»Vaimonne... on... lähtenyt.»
»Minne?»
»Ei tiedetä. Kenties Englantiin.»
»Se on vale... Mies oli kuin oma veljeni.»
»Älkää ajatelko sitä. Hyvää yötä!»
»_Per Christo!_... Mennyt!... Englantiin!»
Bruno oli joutunut pyydykseen. Seuraavana aamuna hän soitti ovikelloa
ja pyysi saada tavata tirehtööriä.
»Kuinka kauan minun pitää istua täällä ennenkuin asiani tulee esille?»
kysyi hän.
»Kunnes tuomari on ennättänyt tehdä valmistuksensa», vastasi tirehtööri.
»Eikö aika ole mitenkään rajoitettu? Eivätkö viattomat ihmiset koskaan
tule hulluiksi odottaessaan?»
»Hyvä mies», sanoi tirehtööri, »kuulkaa neuvoani ja tehkää mitä teiltä
pyydetään, niin asianne päättyy piankin. Mutta jos jatkatte tähän
tapaan, niin Jumala yksi tietää, kuinka kauan tätä kestää.»
»Ja te kohtelette kansalaista kuin hänet jo olisi tuomittu hirsipuuhun.»
»Vaiti!» huusi vartija.
»Ole itse vaiti!» huusi Bruno tyrkäten vartijaa kyynäspäällään.
»Tuo mies on aina raivokas, cavaliere», sanoi vartija, minkä jälkeen
tirehtööri määräsi Brunolle neljä päivää rangaistuskoppia.