Regina Cœlin vankila on rakennettu lohkaistun pyörän muotoiseksi, jonka
akseli on pyöreällä pihalla ja puolapuut osoittavat koppirivejä. Se
on puolittain tutkimusvankila, puolittain rangaistusvankila. Kaikki
vangit käyttävät vankilan vaatteita ja ovat yleisten sääntöjen alaisia.
Useimmat ovat kirjapainotaitureita ja heidän työpajansa on valtion
suuri kirjapaino. Parlamentin asiakirjat painetaan siellä ja samoin
virallinen lehti, jossa tarkasti kerrotaan kaikki kuninkaan toimet ja
hovin tanssiaiset, päivälliskutsut ja vastaanotot. Tästä lähteestä
vangit etupäässä ammentavat tietonsa ulkomaailman tapahtumista. Kaikki
miehet, jotka työskentelevät kirjapainossa, ovat numeroidut ja muutamat
ovat kahleilla.
Kun rautaovi, joka erottaa vankilan elävien maailmasta, oli
sulkeutunut, huomasi Bruno olevansa yksin kopissaan. Oli melkein
puoliyö, ja kellon lyödessä astui sisään kaksi vartiaa, toinen kantaen
savuavaa lyhtyä, toinen vasaraa, jolla hän tunnusteli ikkunaristikkojen
kestävyyttä. Nämä olivat battitoreja, ja kun he olivat poistuneet
Brunon kopista, saattoi hän kuulla vasaran lyönnit heidän kulkiessaan
kopista koppiin. Puoli kolmen ja viiden aikaan he palasivat uudestaan.
Se oli heidän yökäyntinsä.
Bruno ei nukkunut. Nyt vasta hänellä oli aikaa ajatella, mitä
oli tapahtunut. Hän muisti pikku Giuseppea ja hänen sydäntään
vihloi. Viereisessä kopissa joku itkeä nyyhkytti koko yön. Se oli
seitsentoistavuotinen poika.
Kello yhdeksän seuraavana aamuna kello soi, oven pieni luukku avautui
ja vanki, jolla oli rautakahleet jaloissaan, työnsi sisään leipäpalan
ja tuopin vettä. Kello yksitoista kaksi vartijaa astui sisään vieden
hänet ulkomaailman puolella olevaan virastohuoneeseen.
»Nimi?» sanoi tuomari, ja apulainen luki kirjasta:
»Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen Piazza Navonalta n:o 14,
vastustanut kiihkeästi viranomaisia ja haavoittanut muutamia sotilaita.»
»Onko tämä sama mies, joka asui yhdessä parlamentinjäsen Rossin kanssa?»
»Sama mies.»
»Katsopas, hyvä ystävä. Sinä näytät rehelliseltä mieheltä. Kerropas
minulle, missä ystäväsi Rossi nyt oleskelee.»
»Ottakaa itse selvä siitä», vastasi Bruno.
»Vaiti!» huusi vartija.
»Mitä sinä ajattelet, kun puhut tuolla tavalla tuomarille?» sanoi
apulainen.
»Ajattelen, että minä en ole mikään lapsi, jota houkutellaan
sokeripaloilla», sanoi Bruno.
»Panepas hänet sitten vangin vaatteisiin ja pidä kaksi päivää vedellä
ja leivällä», sanoi tuomari.
Bruno vietiin kylpemään, hänen oma pukunsa otettiin pois ja sen sijaan
annettiin karkeasta, harmaasta, mustaraitaisesta vaatteesta tehty puku.
Sitten hänet vietiin pihalle jaloittelemaan.
Kävelypaikka, kuten itse vankilakin, oli pyörän muotoinen. Aseilla
varustettu vahti seisoi keskellä olevalla akselipuulla, ja vangit
astuivat edestakaisin kuin kahlehditut karhut häkissään. Tämä pyöriö
oli ulkoilmassa, ja väliin kuului ääniä maailmasta muurin yli. Lähellä
oli luostarikoulu, ja Bruno saattoi kuulla leikkivien lasten iloisia
ääniä sieltä. Silloin hän muisti pikku Giuseppen, ja tulinen rauta
poltti hänen sieluaan.
Myöhään iltapäivällä tirehtööri lähetti häntä hakemaan, ja hänet
vietiin pieneen, pimeään virastohuoneeseen sisimmän rautaportin kautta,
missä vankilan johtaja vastaanottaa vankien valituksia.
»Hyvä mies», sanoi tirehtööri, »minun vallassani on hiukan lieventää
oloasi, mutta jos sinä loukkaat sotilasvirkamiehiä, täytyy minun
kieltää sinulta kaikki helpotukset ja ryhtyä ankariin keinoihin».
»Pitäkööt sotilasvirkamiehet huolta itsestään», vastasi Bruno. »Minulla
on ystäviä, jotka minusta huolehtivat.»
Kun hän oli taas kopissaan, hän ajatteli Elenaa. Elena-raukka!
Äiti-raukka! Mitähän hän nyt tekisi? Hautajaiset ovat kohta, eikä
hänellä ole yhtään rahaa. Mutta herra Rossi kyllä pitää huolen rahasta.
Hän pitää huolen kaikesta. Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon
heitä molempia!
Battitorit tulivat yökäynnilleen, poika viereisessä kopissa oli vaiti,
ja Bruno aikoi ruveta levolle, kun hän kuuli hiljaista koputusta
vasemmanpuoliseen seinään.
»Kuka siellä?» huusi Bruno.
Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten koputus kuului taas.
»Siellä on vanki, joka koettaa puhua minulle», ajatteli Bruno. Siellä
oli joku, jota oli pahasti kohdeltu ja joka tarvitsi apua. Bruno
muisti, mitä hän oli kuullut vankien kielestä. Koputukset vastasivat
tietysti eri kirjaimia, ja hypähtäen ylös Bruno vastasi puhutteluun.
Hetkeä myöhemmin hän puhui helposti viereisen kopin asukkaan kanssa.
»Kauan eläköön anarkia», koputti hänen naapurinsa, ja Bruno vastasi:
»Kauan eläköön vallankumous.»
»Oletteko Bruno Rocco?»
»Olen. Tunnenko teidät?»
»Ette.»
»Kuka olette?»
»Olen... numero 333, rangaistusvanki.»
»Vankiko?»
»Niin. Korehtuurin lukija virallisessa lehdessä. Tunsin teidät koppinne
numerosta. Tiedän kaikki. Luin lapsestanne. Säälin teitä. Ette saa
nähdä poikanne hautaustakaan.»
»Joku toinen pitää huolta siitä.»
»Hyvä. Voinko auttaa teitä mitenkään?»
»Ottakaa selvä, mitä Rossi puuhaa.»
»Otan. Hyvää yötä.»
»Hyvää yötä.»
Sananvaihto loppui moneen hyvästelykoputukseen, ja Bruno vaipui uneen.
Seuraavana aamuna hänet vietiin taas tuomarin eteen.
»Bruno Rocco», sanoi tuomari, »sinä tiedät olevasi syyllinen, ja jos
sinut tuomitaan kymmenen vuoden vankeuteen, pääset hyvin vähällä.
Mutta sinä et kuulunut johtavaan joukkoon ja jos nyt olet järkevä
mies ja autat meitä vaikeassa tehtävässämme, voimme ehkä kuninkaan
armon nojalla tehdä jotain hyväksesi. Sanopas nyt, tiedätkö, kuka oli
pääsyynä meteliin?»
»Tietysti tiedän», vastasi Bruno.
»Hyvä! Kuka se oli?»
»Herra Nälkä!... Ette taida tuntea häntä? Ja kumminkin hän on teidän
naapurinne ja asuu vallan viereisessä talossa.»
Bruno nauroi niin että huone kajahti. Tuomari puri huultaan.
»Hyvä mies, sinä et näy muistavan, ettet nyt ole vertaistesi vankien
parissa ja että me sotaoikeuden nojalla voimme tuomita sinut
piiskattavaksi.»
»Ja te ette näy muistavan, että minä en ole mikään sieni, josta voi
puristaa ulos mitä tahansa ja ettei teidän piiskanne voi avata minun
suutani.»
»Koetetaanpa», sanoi tuomari, ja vastoin sääntöjä Bruno vietiin ulos
piiskattavaksi. Hän ei koko ajalla virkkanut mitään.
»Rohkeutta!» kuiskasi kappalainen, kun Bruno puolipyörryksissä katsoi
ylös taivasta kohti ja hoiperteli uhkaavan näköisenä takaisin koppiinsa.