Rangaistuskopit ovat eri rakennuksessa toisella puolen pihaa,
vankila-alueen rajalla. Korkeiden muurien takana on kapeita katuja,
missä kulkee yöt päivät aseilla varustettuja vahteja. Janiculumin
kaunis, vihreä kukkula, missä ihmiset kuljeskelevat huvikseen, kohoaa
takana, kun taas sen edessä virtaa Tiberin mutainen, levoton vesi.
Vangit rangaistuskopeissa saattavat kuulla soittokuntien soittavan
operetteja Pinciolla sekä myöskin Pietarin kirkon kellon kumean kaiun,
kun se kutsuu ihmisiä rukoukseen.
Brunon ovella seisoi: »Tilapäisesti neljä päivää vedellä ja leivällä.»
Ensimmäisenä yönä vanki tuntui olevan yksin kopissaan, mutta seuraavana
iltana hän kuuli kovia askeleita koridorista sekä kahleitten kalinaa.
Viereisen kopin ovi avattiin ja Bruno tiesi saaneensa naapurin. Yön
pimeydessä matala ääni tuntui puhuvan aivan hänen korvansa juuressa.
»Halloo, te siellä!»
»Kuka siellä?»
»Hiljaa! Hiljaa, ellette halua pakkopaitaa.»
»Missä te olette?»
»Viereisessä kopissa, tietysti. Mutta vuoteen alla on reikä seinässä ja
me voimme puhella.»
»Missä minä olen kuullut teidän äänenne ennen?» sanoi Bruno.
»Minunko ääneni?... Ette missään. Olette kuullut koputukseni. Minä olen
333. Koetin paeta viime yönä, mutta jouduin kiinni ja täällä minä nyt
olen. Minulla on uutisia.»
»Mitä?»
»Rossi on kertonut Lontoossa, että hän teki kaiken voitavansa
verenvuodon estämiseksi, ja elleivät muutamat juopuneet toverit...»
»Niinkö hän sanoi?»
»Niin — ikävä kyllä.»
Tuskallinen huuto pääsi Brunon rinnasta.
»Eikös se ole kaunista! Varsinkin, jos on totta, että hän, sillä
aikaa kuin te istutte lukon takana, huvittelee toisen vaimon kanssa
Englannissa.»
»Taivaan nimessä...»
»Mutta se kai on valetta.»
»Ehkä, ehkä ei. Kuka tietää!»
Kaksi päivää kului. Bruno kulutti ne kiroilemalla ja jyskyttämällä
koppinsa seiniä. Asianajaja Napoleon Fuselli tuli uudestaan,
mutta Bruno kieltäytyi vastaamasta hänen kysymyksiinsä ja puhui
ylimalkaisesti kavalluksesta y.m. Vanha Francesca ja garibaldilainen
saivat tulla häntä katsomaan, mutta hän kysyi heiltä vain, oliko Elena
todellakin mennyt.
Vihdoin tirehtööri lähetti häntä hakemaan. Oli myöhäinen ilta, ja
puhelu tapahtui virastohuoneessa, joka on rangaistuskoppien vieressä.
Tirehtööri näytti hiukan kiihoittuneelta, niinkuin hyvä mies aina
näyttää tehdessään pahan työn.
»Mies-parka», sano hän, »olen pahoillani sinun tähtesi. Epäilemättä
luulit tekeväsi hyvää, vaikka todellisuudessa uhrasit itsesi semmoisten
henkilöiden tähden, jotka ovat sinut pettäneet. Miksi tahdot yhä
vaieta, kun et sillä voita muuta kuin vankeutesi pidennystä ja kun
puhumalla totta voit pelastaa itsesi näistä kärsimyksistä? Ja vaikka
on vaikea hankkia täydellistä anteeksiantoa, lupaan varmasti, että jos
sinut tuomitaan...»
»Riittää jo, hyvä herra. Puhutaan suoraa kieltä», sanoi Bruno. »Te
tahdotte, että minä kavaltaisin herra Rossin, eikö niin? Olenhan minä
huono ihminen, mutta niin alhaalle en vielä ole vajonnut, te kirottu
mies!»
»Vaiti!» kiljaisi vahti ja löi Brunoa suulle. Seuraavassa
silmänräpäyksessä vartija makasi lattialla, tirehtööri vihelsi, toisia
vartijoita syöksyi sisään, ja Bruno pantiin käsirautoihin.
»Pakkopaita vuorokaudeksi», sanoi tirehtööri, ja Bruno vietiin
koppiinsa.
Pakkopaita on jäykästä kankaasta tehty, polviin asti ulottuva
säkki, joka on nyörätty kiinni selästä, niin että kädet tulevat
lujasti köytetyiksi kiinni ruumiiseen. Tässä kidutuskapineessa Bruno
vierittelihe lattialla, kunnes uni soi hänelle hetken lievennyksen. Kun
hän heräsi, kuuli hän Pietarin-kirkon kellon lyövän ja tiesi, että nyt
oli aamu.
Vaikka hänen ruumiilliset kärsimyksensä olivat suuret, olivat hänen
henkensä kärsimykset vieläkin suuremmat. Yhtäkkiä hän muisti erään
seikan. Hänellä oli aina mukanaan pieni pullo. Se sisälsi sinihappoa,
ja vaihtaessaan vaatteita hän oli saanut sen piilotetuksi toiseen
saappaaseensa. Hän tunsi sen siellä nytkin, eikä mikään taikakalu
koskaan ollut tuottanut sellaista turvallisuuden tunnetta. Koska
Giuseppe oli kuollut ja Elena mennyt ja Rossi pettänyt, ei Brunolla
ollut muuta jälellä kuin kuolema.
Kun pakkopaita illalla riisuttiin pois, otti Bruno esille pullon
saappaastaan, avasi sen korkin ja katsoi paljonko se sisälsi. Se oli
täysi, ei tippaakaan ollut hukassa. Ja koska hän nyt tiesi voivansa
millä hetkellä tahansa lopettaa tuskansa, jotka olivat saattaa
hänet epätoivoon, oli hän tyynempi ja hänen kärsimyksensä tuntuivat
helpommilta kestää.
»Kun battitorit ovat menneet», ajatteli hän ja odotti kevyemmällä
mielellä puoliyötä. Se tuntui tulevan hyvin pian. Tavallinen askelten
kolina kuului koridorista, lukot kilahtivat kuten ennenkin, savuava
lyhty loi himmeätä valoaan, vasara koputti ikkunaristikkoa ja kopin
kaksinkertainen rautaovi jysähti. Sitten kuului Pietarin-kirkon kellon
kumea ääni, jota seurasi tuo salaperäinen hiljaisuus, menneisyyden
rajavaltakunta. Keskiyö oli ohi.
Bruno nousi vuoteeltaan ja avasi pullon taas. Piiskaaminen, pakkopaita
ja vesi ja leipä olivat himmentäneet hänen järkeään ja hänen sielunsa
oli alistunut ruumiin kärsimyksistä. Valopilkkuja säkenöi hänen
silmiensä edessä pimeydessä, ja hän saattoi tuskin seistä pystyssä.
Tällä hetkellä hän vihasi koko maailmaa, mutta muistaessaan, että hänen
nyt piti jättää se, hän koetti voittaa katkeruutensa.
»Hyvästi, Elena! Ja hyvästi sinäkin, Davido Rossi! Sinä teit minulle
monta hyvää palvelusta, mutta nyt me olemme kuitit!»
Hän nauroi ääneensä hurjaa naurua, mutta seuraavana hetkenä joku huusi
hänelle.
»Bruno!» Se oli naapurikopin asukas.
»Mikä on?»
»Mitä te nauratte?»
»En mitään.»
»Hullu. Vahti kertoi minulle, mitä tapahtui eilen. Ajatelkaapa, että
teillä olisi ollut tilaisuus päästä pesästä ettekä sitä käyttänyt!
Teidät lähetetään Porto Longoneen tutkimuksen jälkeen, ja siellä vahdit
eivät ole inhimillisiä, sillä heillä on käsky olla ankaria. Sanokaapa
siellä puoli, sanaakaan, niin pudota putkahdatte maahan kuin pallo St.
Ignaziolla kello kaksitoista. Se on kamala paikka. Rakennettu kalliolle
ja kanuunain suojaama.»
Bruno nauroi taas hullua, ilkkuvaa naurua.
»Ja paitsi sitä ei teillä ole mitään syytä sääliä miestä, joka on
pettänyt teidät. Jos minä olisin teidän sijassanne, en antaisi minkään
vankilan pidättää minua kostamasta.»
»Hyvää yötä!»
»Ei tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin olette ulkona.»
»Vaiti, hyvä veli. Te ette tiedä asioita. He tahtovat tehdä minut hänen
pettäjäkseen.»
»Entä sitten? Hän on mennyt menojaan, ja he tahtovat ainoastaan
pidättää häntä tulemasta takaisin.»
»Mistä minä häntä syyttäisin?»
»Mistä tahansa. Ottakaa selvä, mitä he tahtovat teitä sanomaan, ja
sanokaa se sitten... Pois täältä, vanha hupsu, ja menkää Englantiin!»
Nyt seurasi kamala epäilyksen hetki. Sitten pullo joutui takaisin
Brunon saappaaseen ja tuskat alkoivat uudestaan. Kun kello löi puoli
yksi, hän soitti ovikelloaan ja pyysi päästä tirehtöörin puheille.
»Minulla on tärkeitä ilmoituksia hänelle — tahdon tunnustaa», sanoi hän.
Mutta heti sen jälkeen hän katui ja tahtoi vetäytyä takaisin. Se oli
liian myöhäistä. Tirehtööri oli herätetty, ja Bruno vietiin hänen
huoneeseensa.
Kulkiessaan koridorin läpi, vartija kummallakin puolellaan, Bruno oli
täydellisesti lamassa. Vankila, jossa kaikki nukkuivat, oli äänetön, ja
ainoastaan noiden kolmen miehen askelten kumea, haudantakainen kaiku
häiritsi hiljaisuutta. Kun he astuivat rautaportin läpi, lehahti raitis
ilma heitä vastaan ulkomaailmasta.
Tirehtööri vastaanotti Brunon sydämellisesti ja kysyi, mitä hänellä oli
sanottavaa. Hän ei tiennyt. Hän näytti kokonaan kadottaneen muistinsa.
Päävahti, joka oli läsnä, katsahti kirjeeseen, joka hänellä oli
kädessään, ja antoi sen ääneti tirehtöörille. Vilkaistuaan kirjeeseen
virkkoi tirehtööri:
»Hyvä ystävä, minä näen mitä tahdotte sanoa, mutia koska olette
oppimaton mies, on teidän tietysti vaikea saada sitä sanotuksi. Siitä
syystä päävartija saa kirjoittaa ilmoituksen minun saneluni mukaan ja
jos se sisältää sen, mitä aiotte sanoa, panette nimenne sen alle.»
Bruno ei vastannut mitään, vaan seisoi tylsän näköisenä vartijain
välissä, kun tirehtööri saneli:
»Minä Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen, asuva Piazza Navonalla n:o
14, nyt vankina Regina Cœlin vankilassa ja odottaen tuomiota osanotosta
helmikuun 1 p:n meteleihin, vakuutan täten juhlallisesti, että mainittu
meteli oli vallankumouksellisen seuran aikaansaama ja sen tarkoituksena
oli hallituksen väkivaltainen kukistaminen sekä kuninkaan syökseminen
valtaistuimelta ja surmaaminen, ja että tuon liikkeen keskustana oli
'Ihmisten tasavalta-niminen yhdistys', jonka johtavana sieluna oli
parlamentinjäsen Davido Rossi.»