Roma asettui asumaan Rossin huoneistoon. Kun hän iäksi neuvottelemaan
vanhuksien kanssa ja näyttämään heille Rossin sähkösanomaa, olivat he
onnellisia kuin lapset. Vanha kuuro vaimo puheli lakkaamatta. Elena
ei ollut lähettänyt mitään tietoja, ja ajatus, että hän oli mennyt
luostariin, näytti mahdottomalta, mutta he rukoilivat joka päivä pyhää
Antoniusta. Eilen oli kulunut kuukausi pojan kuolemasta, ja he olivat
vieneet orvokkivihon Campo Santoon, mutta siellä oli jo kaunis seppele
ennestään — pyhä Neitsyt oli muistanut pikku Giuseppea.
Brunoko? Niin, he olivat kuulleet hänestä ja käyneet häntä
tervehtimässäkin. Mutta hän oli ollut hyvin omituinen, hyvin jäykkä ja
kova. Kun he puhkesivat itkuun nähdessään hänen vankipukunsa, oli hän
käskenyt heitä vaikenemaan eikä saattamaan häntä naurunalaiseksi. Hän
tahtoi ainoastaan puhua Elenasta. Joku oli kertonut hänelle, että Elena
oli mennyt pois, ja kun he viittasivat sinne päin, että hän ehkä oli
luostarissa, niin Bruno vain nauroi ja kirosi.
Seuraavana päivänä Roma muutti uuteen asuntoonsa. Hän ei tuonut
mukanaan muuta kuin muutamia kirstuja, joissa oli hänen tärkeimmät
tavaransa sekä hänen isänsä kuva ja Elenan antama Madonna.
Panttilainaaja eli ottanut haltuunsa loput hänen omaisuudestaan ja
maksanut niistä rahasumman. Useimmat kipsimallit ateljeessa rikottiin
ja vietiin pois. Suihkukaivo, joka oli marmorista, pantiin pimeään
kellariin vanhan garibaldilaisen asunnon alle. Ainoastaan yksi osa
kannettiin yläkertaan. Siinä oli Davido Rossin veistokuvan malli ja
marmorilohkare Kristuksen päätä varten.
Paitsi koiraansa ei Roma tuonut ketään mukanaan Piazza Navonalle.
Felice oli palannut paronin luo ja Nattalina oli erotettu. Vanhan
eukon piti siivota huoneet ja keittää ruoka, ja Roman piti itse käydä
ostoksilla. Naapurit ymmärsivät kohta asian laidan. Hän oli Rossin
vaimo. He rupesivat kutsumaan häntä signoraksi.
Romasta tuntui hyvin suloiselta asua Rossin huoneissa. Ne ikäänkuin
henkivät hänen läsnäoloaan. Vastaanottohuone, jossa oli piano ja
fonografi sekä kuvat seininä, toi Roman mieleen jokaisen Rossin äänen
värähdyksen. Makuuhuone oli ensin pyhättö, jota Roma ei tahtonut
käyttää, ennenkuin hän oli asettanut pienen Madonnansa sinne. Sitten se
muuttui hänen pieneksi majakseen, ja kun hän nukkui siellä, tunsi hän
outoa värähdystä, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.
Nyt, kun hän asui Rossin ympäristössä, tuntui hänestä kuin hän
huomaisi jotain uutta Rossissa joka hetki. Katolla hyppelevät oravat
toivat mieleen Rossin pienenä poikana, ja lintuset, jotka juuri
pesivät ja siitä syystä laulelivat pitkin päivää, panivat Roman
ajattelemaan sykkivin sydämin heitä molempia. Lahjat, joita toiset
naiset olivat antaneet Rossille, herättivät Romassa melkein kuumemaista
uteliaisuutta. Muutamat olivat Englannista, toiset Amerikasta, ja monet
olivat naisilta, jotka eivät koskaan olleet Davido Rossia nähneetkään.
Ne tekivät Roman onnelliseksi ja ylpeäksi, mutta myöskin hiukan
mustasukkaiseksi.
Ensimmäisinä päivinä Piazza Navonalla hän uskotteli itselleen, että
tässä kaupunginosassa asuminen oli mitä hauskinta. Ensiksikin siellä
oli nuo taiteelliset, kapeat kadut ja vanhat pihat, veistetyt kivet ja
pienet lamput Madonnan kuvien edessä. Sitten siellä oli aina ihmispäitä
ikkunoissa, jäätelöveden myyjiä katukäytävillä, kirkuvia aaseja ja
huutavia, leikkiviä lapsia.
Kaikki oli luonnollista ja hauskaa. Roma eli ensi kertaa
ihmistoveriensa parissa, ja kun hänen hajuaistinsa joskus kärsi
likaisten ihmisten läheisyydestä, koetti hän sanoa itselleen, että se
oli vain väärää hienoutta tuo, joka saattoi hänet kärsimään.
Ennen kaikkea häntä liikutti ihmisten köyhyys, sillä se lähensi häntä
eniten Davido Rossiin. Tuolla oli majatalo, jossa köyhät miehet saivat
vuoteen kymmenestä pennistä, ja _locande_, jossa he viidestä pennistä
saivat nojata käsivartensa nuoraan. Tuolla oli kuninkaallinen Monte
di Pietà, valtion panttilaitos, ja kuninkaallinen Ranco del Lotto,
valtion arpajaislaitos. Tuolla oli rattaat, jotka ajoivat ympäri katuja
kooten almuja köyhille helposti liikutettujen roomalaisten heitellessä
vaatekappaleita ikkunoista. Tuolla oli sairaus ja köyhyys, pellagra,
joka tarttuu pelkällä maissilla elävään kansaan. Tuolla kulkivat
Punaisen Ristin sisaret sairaiden seassa, tohtorit jakelivat unijuomaa
kuoleville, ja kuolema nukutti heidät ikuiseen uneen.
Trinità dei Montilta Roma oli katsellut kaikkea tuota kuin aitiosta
katsellaan näyttämöä, mutta nyt hän oli itse sen keskellä. Tässä
samassa ilmanalassa Davido Rossi eli. Rossi oli ehkä pakosta joutunut
siihen, mutta hän jäi sinne vapaasta tahdosta. Nuori arkatuntoinen,
hienostunut nainen kärsi siellä tuskia, mutta hän luulotteli olevansa
tyytyväinen.
Kaikkialla oli Rossi ja yhä vain Rossi! Joka ilta, kun Roma meni
levolle köyhässä asunnossaan, hänen viimeinen ajatuksensa oli rakkauden
sanelema rukous yön pimeydessä. Tuo rukous oli hyvin yksinkertainen ja
lapsellinen ja sisälsi sen, että Rossi aina rakastaisi häntä, olipa hän
minkälainen tahansa ja sanoipa maailma mitä tahansa ja tekivätpä pahat
ihmiset mitä tahansa.
Tätä mielialaa kesti viikon verran, mutta sitten se alkoi masentua.
Kaiken onnen takana piili pelko kirjeestä. Roma laski tunnit, jotka
olivat kuluneet siitä asti, kun hän pani sen postiin, ja kuinka kauan
viipyisi, ennenkuin hän saisi vastauksen. Jos Rossi sähköttäisi, voisi
vastaus tulla kolmessa päivässä. Mutta hän ei saanut mitään vastausta.
»Hänestä on varmaan parempi kirjoittaa», sanoi Roma itselleen. Tietysti
hän kirjoittaa heti, ja viiden päivän perästä saan vastauksen.
Viidentenä päivänä hän meni tapaamaan luostarin portinvartijaa, mutta
tällä ei ollut mitään »sisar Angelicalle».
»Alpeilla on ehkä lunta ja postijunat ovat myöhästyneet», ajatteli
hän, ja sitten hän läksi Pialelle, jossa sähkösanomat ovat yleisön
nähtävinä. Sveitsissä _oli_ todellakin lunta. Juuri sitähän Roma oli
otaksunut, ja siis Rossin kirje saapuisi seuraavana aamuna. Mutta se ei
saapunut silloinkaan.
»Kuinka tuhma minä olen! Kirjeeni tietysti tuli sunnuntaina
Lontooseen!» Hän ei ollut ajatellut, kuinka englantilaiset ovat
järjestäneet postinkulkunsa sunnuntaina. Vielä päivä, yksi ainoa päivä,
niin hän saisi sanoman Rossilta ja tulisi onnelliseksi.
Mutta päivä kului ja vielä toinenkin eikä mitään kirjettä kuulunut.
Roman mieli alkoi masentua, ja kirkas sateenkaari hänen elämänsä
taivaalla kalpeni. Katolta kuuluva laulu kiusasi häntä nyt. Kuinka ne
saattoivatkaan kiusata kurkkuaan noin? Ulkona satoi ja taivas oli pimeä.
Sitten vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa tulivat pelokkaan
näköisinä ja asiapaperi kädessä yläkertaan. Heidät oli kutsuttu
todistajiksi Brunon asiassa. Tutkimus oli tapahtuva kolmen päivän
perästä.
»Minä olen, luojan kiitos, kuuro, eivätkä he voi paljoa minua kiusata»,
sanoi vanha vaimo.
Roma pukeutui yksinkertaiseen mustaan olkihattuun, jonka sivuun oli
pistetty höyhen, ja läksi asianajaja Napoleon Fusellin toimistoon.
»Aioin juuri kirjoittaa teille, hyvä neiti», sanoi tuo suuri mies
vaipuen tuoliinsa. »Ikävä kyllä on työni ollut turha. Ei maksa vaivaa
jatkaa. Mies on tunnustanut.»
»Tunnustanut?» Roma puristi takkinsa rintamusta.
»Tunnustanut ja ilmaissut liittolaisensa.»
»Liittolaisensa?»
»Erikoisesti Rossin, jota hän on syyttänyt osallisuudesta vaaralliseen
salaliittoon.»
»Mihin salaliittoon?»
»Sitä ei vielä tiedetä. Ylihuomenna saamme kuulla siitä.»
»Mutta miksi? Mikä on tarkoitus?»
»Anteeksi! Nähtävästi Brunolle on luvattu armo, ja siitä syystä
tarkoituksemme on tavallaan saavutettu. Tuskin tarvinnee puolustaa
miestä enää. Siitä viranomaiset pitävät huolen.»
»Mikä on oleva seuraus?»
»Luultavasti parlamentti heti lopetettuaan istuntonsa pääsiäiseksi
vaatii Rossia saapumaan kymmenen päivän kuluessa. Mutta te saatte
tietää siitä ensimmäisenä.»
»Kuinka niin?»
»Sillä kutsu naulataan sen talon ovelle, missä hän viimeksi asui, ja
jokaisen muun talon ovelle, missä tiedetään hänen käyneen.»
»Mutta ellei hän koskaan saa kuulla siitä tai ellei hän välitä siitä?»
»Hänet tuomitaan siitä huolimatta, ja hänen tuomionsa painatetaan
mustilla kirjaimilla ja naulataan samoihin paikkoihin.»
»Entä sitten?»
»Sitten Rossin elämä Roomassa on lopussa. Hänet suljetaan pois kaikista
julkisista toimista ja karkoitetaan parlamentista.»
»Entä Bruno?»
»Hänet vapautetaan seuraavana päivänä.»
Roma palasi kotiin nolona ja alakuloisena. Kirje oli odottamassa häntä.
Se oli Rooman vankilain johtajalta. Vaikka sääntöjen mukaan ainoastaan
sukulaiset saivat tavata vankeja, paitsi erikoistapauksissa, ei
johtajalla ollut mitään sitä vastaan, että Bruno Roccon entinen emäntä
tulee tätä vankia katsomaan tavalliseen, vieraille määrättyyn aikaan
huomenna, sunnuntaina, iltapäivällä.
Kello kaksi seuraavana päivänä Roma läksi Regina Cœliin.