Roma täytti kreivittärelle antamansa lupauksen. Hautausmenot,
jos kreivitär olisi ne nähnyt, olisivat tyydyttäneet hänen
turhamielisyyttään. Surusaatto täytti koko Via Gregorianan
matkalla seurakunnan kirkkoon. Ensin kannettiin lippua, jossa oli
pääkallo, kaksi luuta ristissä ja tuntilasi, sitten tuli eräs
maallikkoveljeskunta, sitten kaksikymmentä tilattua surupukuista
murehtijaa, sitten viisikymmentä kapusiinilaismunkkia, joille oli
maksettu kaksi frangia hengelle ja jotka kukin kantoivat kolmen frangin
maksavaa kynttilää, sitten kulki pappeja kaksittain, sitten seurasi
seurakunnan pappi messupaidassa ja mustassa viitassa palvelijoineen ja
apulaisineen, sitten tulivat komeat neljän hevosen vetämät ruumisvaunut
ja vihdoin neljät vaunut komeihin univormuihin pukeutuneine
lakeijoineen. Kirstu oli peitetty kukkasilla, ja koko tämä komeus
maksoi noin tuhat frangia.
Kello soi, kulkue lauloi ja siten saavuttiin kirkkoon. Kirkon ovella
pappi luki sanat: »Levätkööt hänen luunsa Herrassa», ja sitten komealla
vaakunalla koristettu kirstu laskettiin keskelle kirkon lattiaa.
Kynttilöitä asetettiin ympärille, ja seppeleet sijoitettiin kirstulle.
Munkit seisoivat sytytetyt kynttilät kädessä kirstun ympärillä, ja
pappi avustajineen astui alttarille. Alttari oli päällystetty mustalla
vaatteella, ja sen yläpuolella kohosi suuri kultainen risti.
Kun murehtijat olivat asettuneet paikoilleen, rupesi pappi apulaisineen
lukemaan hautauslukuja. Niitä kesti hyvin kauan, ja papit toimittivat
tehtävänsä hitaasti. Ensin tuli antifoni, sitten vespervirsi ja
De profundis, sitten aamulaulu ja kiitoslaulu, sitten Miserere ja
lopuksi riemuvirsi. Kun papit olivat ennättäneet sanoihin: »Minä olen
ylösnousemus ja elämä», oli kirkko täynnä väkeä.
Tulijat olivat kreivittären entisiä ystäviä, jotka vielä elivät
sitä elämää, jota hän oli elänyt terveenä ollessaan. Hänen sairaana
ollessaan he olivat pysähtyneet hänen ovelleen ajaessaan Pinciolle ja
lähettäneet palvelijansa kirjoittamaan heidän nimensä kirjaan, jota
pidettiin eteisessä. Tänä aamuna he olivat pukeutuneet mustiin ja
lähteneet ulos hiukan tavallista aikaisemmin.
Kun hautausluvut olivat lopussa, alkoi requiem-messu. Viisikymmentä
koulutettua ääntä kajahti kuin lintujen laulu kullatussa häkissä.
Laulettiin »Kyrie eleison» sillä aikaa kuin toimituksessa oleva pappi
apulaisineen, jotka kantoivat kynttilöitä, astui alas alttarilta ja
suitsutti pyhää savua. Sitten valittava soitto kajahti kirkossa kuin
mahtava myrsky kohoten ja laskien ja joskus huutaen ilmojen halki ja
sitten vaimentuen kuin meren hyminä. Hetken tuntui kaikki sammuvan
äänettömäksi, mutta sitten kuului taas surullinen valitus, sopraano
lauloi surusävelen, joka kaikui korkeassa holvikatossa.
Vihdoin musiikki lakkasi ja messua jatkui. Lopuksi pappi puki päähineen
yllensä ja antoi synninpäästön. Kulkien kirstun ympäri hän ruiskutti
vihkivettä siihen ja vielä kerran kiertäen sen hän suitsutti pyhää
savua sen päälle. Requiem loppui rukouksella ja kiitoksella: »Pelasta
meidät, oi Herra, ikuisesta kuolemasta sinä hirmuisena päivänä.» Sitten
laulajat läksivät pois lopetettuaan työnsä.
Tuo komea toimitus oli maksanut viisisataa frangia.
Nyt alkoivat kaikki ylhäiset henkilöt poistua. Roma oli tuskin
huomannut heidän läsnäoloaan. Polvistuen penkkiin lähellä alttaria
hän oli istunut pää kumarassa ja koettanut rukoilla. Mutta rukous
kävi väkinäisesti. Alituiseen hän näki yhden ainoan kuvan edessään,
nimittäin itsensä ja Davido Rossin polvistumassa parin askelen päässä
tältä paikalta. Kun hän pää kumarassa astui pois kirkosta, puhutteli
joku häntä. Se oli paroni; hän piti kädessään hattuaan, jossa oli
leveä suruharso. Hänen pitkä, laiha vartalonsa, korkea otsansa, suora
tukkansa ja jäiset kasvonpiirteensä vaikuttivat kiusallisesti.
»Ikävä, etten voi mennä Campo Santoon», sanoi hän lisäten jotain
murtuneesta elämänlangasta, mitä Roma ei kuullut.
»Toivottavasti ei ole totta, mitä minulle on kerrottu, että sinä muutat
nykyisestä asunnostasi asettuaksesi asumaan erään henkilön huoneistoon,
erään henkilön, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita. Se olisi, sen
vakuutan, hyvin paha erehdys, ja minä neuvon sinua vakavasti välttämään
sitä.»
Roma ei vastannut mitään, vaan astui vaunujensa ovelle. Paroni auttoi
häntä vaunuihin ja sanoi: »Muista, että mieleni on sama kuin ennen. Älä
kiellä minulta sitä iloa, että saan auttaa sinua, kun tarvitset apua.»
Kun Roma tointui täysin requiem-messun jälkeen, oli saattokulku
matkalla hautausmaalle. Siinä oli koko rivi vaunuja. Useimmat olivat
tyhjiä aivan kuin surukin, jota ne edustivat. Pappi istui apulaistensa
kanssa, joista yksi koko ajan piti ristiä hänen edessään, etteivät
hänen ajatuksensa pääsisi harhailemaan. Hän otti nuuskaa ja luki
aamurukouksensa huomisen varalle.
Rooman hautausmaa on Porta San Lorenzon ulkopuolella samannimisen
kirkon ympärillä. Ruumisvaunut ajoivat ruumiskappelin ovelle. Kun
vaunut tyhjenivät, huomasi Roma, että maksettuja palvelijoita
lukuunottamatta hän oli ainoa murehtija. Kreivittären ystävät eivät
enempää kuin hän itsekään tahtoneet nähdä hautausmaata.
Ruumiskappeli, matalakattoinen huone, oli täynnä paareja jos
jonkinlaatuisille vainajille. Eräässä paikassa oli kirjoitus: »Varattu
huomattavien henkilöiden ruumiille.» Kreivittären kirstu asetettiin
sinne, kunnes hautaajat seuraavana aamuna ennättivät tulla hautaamaan
sen. Kukat ja seppeleet asetettiin sen päälle, ja pappi ruiskutti taas
vihkivettä sille, ja sitten hautajaiset olivat lopussa.
»Minä en vielä palata kotiin», sanoi Roma, ja sitten pappi apulaisineen
nousi vaunuihin. Ajurit sytyttivät sikarinsa ja läksivät ajamaan täyttä
juoksua.
Hautajaiset olivat olleet komeat, kreivittären sielu saattoi olla
tyydytetty. Mutta kauhun kamala kuningas oli seissyt vieressä koko ajan
kuiskaten: »Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!»
Roma osti metsäkukista tehdyn seppeleen ja löysi virastosta saamansa
paperin avulla pikku Giuseppen haudan. Se on hautaryhmässä, missä
jokainen hauta oli kuin uuni, jossa on marmoriovi ja siinä valokuva.
Kaikki olivat lasten valokuvia, suloisia, hymyileviä kasvoja, pieni
enkelien kuoro, joka nyt lauloi taivaan valtaistuimen ympärillä.
Aurinko paistoi niihin, ja korkeat sypressipuut humisivat hiljaa
vienossa tuulessa. Siellä täällä joku äiti asetteli öljylamppua, joka
paloi hänen lapsensa kuvan edessä, ja kuunteli suloista ääntä, joka ei
ollut kuollut, vaan puhui hänen sielunsa syvyydessä.
Roma asetti seppeleensä Giuseppen haudalle ja läksi pois. Astuessaan
ulos portista kohtasi hän suuren parven ihmisiä. Etunenässä kulki
kapusiinilais-munkki kantaen mustaa puuristiä, johon oli kiinnitetty
sieni, keihäs, vasara ja nauloja. Kaksi sinisiin ja valkoisiin puettua
poikaa kantoi kynttilöitä hänen vieressään. Ihmisjoukko oli aivan
köyhää kansaa, etupäässä vaimoja ja tyttöjä liinat päässä. Nyt oli
perjantai, ja he olivat menossa San Lorenzon kirkkoon. Tuskin tietäen
mitä teki Roma seurasi heitä.
Kansa täytti kirkon. Sen hartaus oli syvä ja liikuttava. Seuratessaan
munkkia väki lauloi yksitoikkoisella äänellä _Stabat Mater'ia._
»Oi äiti, rakkauden lähde, anna meidän tuntea surun voimaa, että
surisimme sinun kanssasi.»
Tämä rukous tuntui tuskin tarpeelliselta. Rukoilijat olivat vangittujen
tai sairaina makaavien miesten ja reservisotilaiden nälkään nääntyviä
vaimoja ja tyttäriä. He olivat elämän meren kurjia haaksirikkoisia,
joita hyökyaallot olivat ajaneet rannalle, he hakivat nyt lohdutusta
uskonnosta ja kohottivat huutonsa Jumalan luo.
Kun he olivat lopettaneet kulkunsa ja surulaulunsa, kokoontuivat he
saarnastuolin ympärille, ja kapusiinilaismunkki nousi saarnaamaan.
Hän oli partasuu mies, jonka kasvot loistivat melkein kiihkoa, ja
hänen vyötäisillään riippui risti ja helminauha. Hän puhui heidän
köyhyydestään, heidän kadotetuista omaisistaan, heidän kärsimyksistään,
tästä synkästä ajasta, jota he saivat kokea, ja kuinka oli
rukoiltava valtiollisissa vaikeuksissa. Äänettömyys oli täydellinen
kuulijakunnassa, mutta kun pappi sanoi, että Jumala on lähettänyt
heille nämä kärsimykset heidän syntiensä tähden ja että heidän täytyy
tunnustaa syntinsä, joista pyhä äiti, kirkko, voi pelastaa heidät,
silloin syntyi hiljainen hyminä kuulijain kesken.
Rivi rippituoleja oli kirkon kummassakin sivu-osassa, ja kun saarnaaja
kertoi Vapahtajan kärsimyksistä, Hänen tuskastaan, Hänen verestään,
nousivat vaimot ja tytöt ääneen itkien ja menivät toinen toisensa
perästä tunnustamaan syntinsä. Heti kun joku oli noussut pois, astui
toinen sijaan, ja kukin näytti ripin jälkeen tyyneltä ja rauhalliselta.
Hetken liikutus valtasi Roman kokonaan. Jospa hänkin voisi tyhjentää
sydämensä noin! Jos hän saattaisi päästä päiviensä tuskista, öiden
kärsimyksistä! Kulkiessaan erään rippituolin ohi oli hän nähnyt papin
siellä. Hänellä oli hellät, inhimilliset kasvot. Roma oli nähnyt ne
jossakin ennen, ehkä paavin riemukulussa.
Sillä hetkellä eräs köyhä, huivipää tyttö, joka oli itkien
polvistunut rippituoliin, nousi siitä ylös loistavin silmin. Roma
vapisi liikutuksesta. Vastustamaton halu tunnustaa oli vallannut
hänet. Hänen täytyi tarttua kiinni istuimeen, sillä muuten hän olisi
kaatunut. Sitten hän äkillisen tunnelman valtaamana, jonkinmoisessa
huumaustilassa ja tuskin tietäen mitä teki, heittäytyi samalle
paikalle, josta tyttö oli noussut, ja sanoi sykkivin sydämin ja
vapisevalla äänellä pienen metalliristikon läpi:
»Isä, minä olen suuri syntinen — kuule minua, kuule minua!»
Hän ei voinut hengittääkään, ja papin rauhalliset kasvot katsoivat
noita hehkuvia poskia ja palavia silmiä.
»Odota, tyttäreni, älä kiihoitu liiaksi. Sano tunnustuksesi.»
Roma koetti puhua, mutta sanat tuskin kuuluivat:
»Minä tunnustan... tunnustan... en voi, isä.»
Nuuska putosi vanhan miehen hyppysistä.
»Etkö ole kristitty?»
»En ole kastettu, mutta minut on kasvatettu luostarissa, ja...»
»Sitten en voi kuulla tunnustustasi. Kaste on ovi kirkkoon, ja ilman
sitä...»
»Mutta minä olen suuressa tuskassa. Pyhän Neitsyen tähden, kuule minua!
Oi, kuule minua, isä, kuule minua!»
Vaikka vanha pappi oli tottunut ihmissydämen kärsimyksiin, valtasi
hänet ääretön sääli, ja hän sanoi ystävällisellä, hellällä äänellä:
»Jatka, tyttäreni. En voi antaa sinulle synninpäästöä, koska et
ole kirkon lapsi, mutta minä olen vanha mies ja jos voin auttaa
sieluparkaasi kantamaan taakkaansa, niin Jumala minua varjelkoon
työntämästä sinua pois.»
Kiihkein sanoin Roma kertoi tuskansa, peittämättä mitään, lieventämättä
mitään ja nimittämättä tai moittimatta ketään. Vihdoin värisevä,
nyyhkyttävä ääni taukosi ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin äänet
kirkossa tuntuivat tulevan kuin etäältä. Sitten lausui ystävällinen
ääni ristikon takaa:
»Tyttäreni, sinä et ole tässä asiassa tehnyt syntiä eikä sinulla ole
mitään kaduttavaa. Se, että tuskat sinua vaivaavat, todistaa, että
sielusi on puhdas ja että elät yhteydessä Jumalan kanssa. Hermostuminen
ja huoli on heikontanut ruumiillista terveyttäsi, ja siksi on
luonnollista, että luulet tehneesi syntiä, vaikka et ole tehnytkään. Se
on suloinen ominaisuus useimmissa naisina, mutta valitettavasti vain
harvoissa miehissä! Synti ei ollut sinun syntisi, mene siis kotiisi
rauhassa, ja Jumala sinua lohduttakoon.»
»Rakas isä... sinä olet niin hyvä, mutta oletko unohtanut...»
»Miehesikö? En! En voi sanoa, pitäisikö sinun kertoa hänelle vai ei.
Omasta puolestani olisin sitä vastaan, sillä miksi rasittaisin hänen
omaatuntoaan ja panisin alttiiksi perheen rauhan? Sinun tuskasi siksi,
että luonto itse tulee asian ilmaisemaan, on perustusta vailla ja siis
perkeleen kiusausta. Ne sinun tulee jättää. Mutta koska avioliittosi
on ainoastaan kirkollinen ja se toinen henkilö (menettelit oikein, kun
et sanonut hänen nimeään, lapseni) voi käyttää hyväkseen olosuhteita
erottaakseen teidät ja koska miehesi voisi ikipäiviksi kadottaa
luottamuksensa sinuun, jos tunnustuksesi tulee liian myöhään, en osaa
neuvoa, mikä olisi parasta turvallisuudellesi ja mielesi rauhalle.
Anna minun kysyä neuvoa viisaammalta. Anna minun sanoa salaisuutesi
korkealle henkilölle, ystävälliselle korvalle, pyhimyksen sydämelle,
vanhalle, pyhälle miehelle. Tule takaisin tai sano minulle nimesi, jos
tahdot, ja jos tuolla pyhällä miehellä on jotain sanomista sinulle,
olen sen ilmoittava. Mene nyt kotiisi rauhassa, tyttäreni, ja Jumala
ottakoon sinut isälliseen syliinsä.»
Kun Roma nousi rippituolista, tunsi hän samaa kuin henkilö, joka on
potenut kovaa tautia ja on paranemaan päin. Koko hänen olemuksensa oli
omituisesti muuttunut. Suuri paino oli pudonnut pois, hänellä oli uusi
sielu, ja hänen ruumiinsakin tuntui kevyeltä kuin ilma.
Saarnaaja saarnasi vielä värisevällä äänellään, ja vaimot ja tytöt
itkivät vielä kun Roma astui pois kirkosta, mutta nyt hän kuuli kaiken
tuon kuin unessa. Vasta kun hän saapui porttikäytävälle ja sokea
kerjäläinen luetteli huolensa hänelle, hän heräsi lumouksesta. Niin
äkillinen ja salaperäinen oli tuo muutos, kun hän palasi taivaasta maan
päälle.