»Sen toi eräs lähetti, joka sanoi erään itkevän naisen antaneen sen
hänelle kadulla.» Garibaldilaisen punaiset silmät kyyneltyivät.
»Hän on lopettanut elämänsä — niin hän on tehnyt», sanoi vanha vaimo
esiliina silmillään. »Nämä surut ovat vieneet hänen järkensä, ja nyt on
Tiber hänet ottanut.»
»Älkää puhuko niin», sanoi Roma. »Eihän sitä kukaan tiedä. Ehkä hän on
mennyt maallikkosisarena johonkin luostariin eikä tahdo sanoa minne,
koska pelkää, että te koettaisitte estää häntä.»
»Mitä sanottekaan, signorina?» huudahti vanha vaimo ja asetti ryppyisen
kätensä korvansa taakse.
»Luostariin», huusi garibaldilainen. »Hän sanoo, että tyttö-parkamme...»
»Pyhät teitä siunatkoot, signorina, te olette itse pyhimys», sanoi
vanha vaimo.
»Missään tapauksessa ei nyt voi tehdä muuta kuin odottaa», sanoi Roma.
»Älkää sanoko enempää kuin on välttämätöntä kenellekään, ja ennen
kaikkea, älkää puhuko poliisille.»
»Jumala teitä siunatkoon, signorina! Millä minä voin sen palkita,
että toitte lohdutusta vanhan vaimon sydämelle? Tyttö-parkahan pyysi,
että ottaisitte hänen Madonnansa. Ottakaa se! Ottakaa se nyt heti. Ja
lohduttakoon pyhä Neitsyt teidän omaa sydäntänne ja olkoon apunanne,
kun tarvitsette äitiä.»
Kello neljä iltapäivällä Roma istui peilipöytänsä ääressä, jolle oli
levitetty kauniita jalokiviä, jotka hän aikoi myydä. Tuossa oli vanha
kamee roomalaisessa kultakehyksessä, jalokivillä koristettu kellohaka,
vanha lapis-lazulinen ja helmillä ympäröity risti, timanttinen
kaulakoriste, timantti-diadeemi sekä samanlainen rintasolki ja
rannerenkaat, vanha, emaljilla ja rubiineilla koristettu lipas, josta
riippui helmiketju. Paitsi näitä esi-isien jalokivikoristeita, jotka
paroni oli ikäänkuin Roman isoäidin perintönä antanut hänelle, kun
hän täytti 21 vuotta, oli paroni itse antanut muutamia uudenaikaisia
koristeita. Siinä oli sormus, johon oli kiinnitetty rubiineja ja
timantteja, timanttiristi, turkooseilla ja timanteilla reunustettu
kaulakoristus ja helmivyö.
Jalokivet hohtivat ja kimmeltelivät, ja Roman naissydäntä kouristi,
kun hän ajatteli, että hänen täytyi luopua noista aarteista. Hänen
silmänsä kiilsivät, kun hän katsoi edessään olevaan peiliin, ja sitten
ne täyttyivät kyynelillä. Lopettaakseen kiusan hän kokosi koristeet ja
pani ne lippaaseen, sulki kannen ja väänsi avainta.
Hän oli juuri sitä tekemäisillään, kun Felice tuli sisään tuoden
kirjeen paronilta.
»Rakas Roma! — Kuulin hämmästyksekseni ja surukseni, että aiot myydä
esivanhempiesi jalokivet. Italian laki ei estä sinua tekemästä sitä,
mutta yleisö tulee mitä ankarimmin tuomitsemaan sellaisen teon,
elleivät hyvin pakottavat olosuhteet ole siihen syynä. Semmoista
välttämättömyyttä ei ole olemassa niin kauan kuin minä olen valmis
sitä estämään. Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin minä
kuuntelen, ei muuta kuin pyytää, niin saat. Pyydän sinua vielä kerran
luopumaan kaikesta väärästä häveliäisyydestä, kaikista petollisista
unelmista, niin olen pitävä ilonani ja onnenani palvella sinua nyt ja
aina.
_Bonellisi_.»