Vanha Albert Pellegrino, laiha, pesemätön olento, valkoinen esiliina
kaulassa, päässä paperilakki ja silmälasit sekä varjostin silmien
edessä, seisoi kirjasinlaatikkonsa vieressä, pitkän, kapean työhuoneen
päässä, kun Roma toi hänelle julistuksen. Niin paljon kauneutta ja
suloa oli tuskin ennen nähty tuossa pimeässä kopissa, joka tuoksui
painomusteelle ja jota keltainen kaasuvalo valaisi. Vanha mies
sieppasi lakin päästään ja kumarsi hämillään. Roma sanoi asiansa, ja
kirjanpainajan kasvot kävivät hyvin totisiksi.......
»Sallikaa minun katsoa sitä», sanoi hän, ja pitäen paperia hyvin
lähellä silmiään hän luki sen. Sitten hän katsoi hetkisen Romaan
silmälasiensa yli ja vaikeni.
»No?»
»Kirjanpainaja, joka painaa tämän, saa valmistautua vastaanottamaan
seuraukset», sanoi vanha mies.
»Katsotteko sen olevan vaarallista?» kysyi Roma.
»Hyvin vaarallista. Kuninkaallinen komissaari on vankeuden uhalla
kieltänyt kaikki kapinalliset julistukset.»
»Onko tämä teistä kapinallinen?»
»Katsokaa sitä», sanoi vanha mies osoittaen mustalla sormellaan
julistuksen viimeistä riviä, »se uhkaa kuninkaan valtaistuinta».
»Joka tapauksessa se on painettava», sanoi Roma.
»Koska painaja on vaarassa...»
»Ymmärrän mainiosti. Olisiko kaksinkertainen maksu...»
Vanha mies nyökäytti päätään hyväksyvästi.
»Mutta sitten seuraa lähettäminen. Se on hyvin vaarallista myöskin. Se
on toimitettava yöllä ja se on jätettävä semmoisen miehen tehtäväksi,
joka uskaltaa katsoa vaaroja silmästä silmään.»
»Antakaa hänelle nelinkertainen palkka, ja pankaa hänet työhön heti»,
sanoi Roma aikoen poistua.
»Hetkinen vielä. Herra Rossi on itse rehellisyys ja häneen voi kyllä
luottaa, mutta ei kukaan ihminen tiedä, mitä voi tapahtua ja...»
»Te tahdotte rahanne heti? Kuinka paljon?» kysyi Roma ottaen esiin
kukkaronsa.
Mies mainitsi suunnattoman maksun. Roma maksoi sen ja läksi talosta.
Raittiin ilman tuoksu ja loistava auringonpaiste lehahti häntä vastaan,
kun hän käänsi selkänsä vanhan miehen ahtaalle asunnolle ja astui
kadulle.
Roma läksi nyt Piazza Navonalle. Hän kulki pitkin kapeita katuja Piazza
Colonnalta. Puodit olivat nyt auki, kaupungin silmät liereillään, ja
ellei sotilaita olisi seisonut joka kadunkulmassa, olisi kaupunki ollut
aivan tavallisen näköinen. Mutta monissa ovenpielissä oli keltaisia
ilmoituspapereita, joissa ilmoitettiin talot myytäviksi, ja Monte di
Pietàn lähistössä olevan valtion panttilaitoksen edessä oli joukko
väkeä kantaen kaikenlaisia myttyjä, sekä juutalaisia panttilainaajia,
jotka ostivat maksettaviksi langenneita panttilippuja. Köyhemmillä
kaduilla ihmiset tekivät etusormellaan liikkeen, jonka tarkoitus oli
osoittaa, että he olivat nälkään kuolemaisillaan, ja kaikkialla on
surullinen, painava ilma.
Talo Piazza Navonan varrella oli täynnä murhetta. Portinvartijan
kommakossa ei ollut ketään, kun Roma kulki siitä läpi, ja mennessään
Davido Rossin asuntoon hän tapasi molemmat vanhukset portailla Elenan
oven edessä onnettoman näköisinä ja koettaen lukea kirjettä, jota he
pitivät kädessään.
»Meidän tyttö-raukkamme on mennyt», sanoi garibaldilainen. »Kello
kahdeksan tänä aamuna hän läksi ulos yksin. Minä arvelin hänen menevän
messuun ja toivoin sen tyynnyttävän häntä. Ja nyt. katsokaa tätä.»
Roma luki kirjeen. Se oli Elenalta.
»Rakas isä ja äiti! — Sydämeni on murtunut, minun täytyy mennä pois.
Kun tämä kirje saapuu teille, olen paikassa, jonne ette voi minua
seurata. Älkää siis koettako saada selville, minne olen joutunut.
Kaikki on hyvin, älkää surko.
Avaimet herra Rossin huoneeseen tuotiin eilen poliisilaitoksesta.
Teidän pitänee viedä ne Donna Romalle. Se säästää teiltä
vastuunalaisuuden, ja te voitte kumminkin päästä lintujen luo niitä
syöttämään. Tahtoisin antaa Donna Romalle pienen Madonnan-kuvani. En
tarvitse sitä siinä paikassa, jonne menen.
Hyvästi, rakas isä ja äiti. Antakaa anteeksi, jos tuotan teille tuskaa.